Festina lente

#essee

Tekstiä on muokattu 1.2.2026.

Voiko surua varsinaisesti olla käsittelemättä? Entä voiko läheisen kuolemaa todella sivuuttaa, vaikka elämäntilanne ei antaisi tilaa surra? Ei. En usko. Ollessani lapsi, äitini voi hyvin huonosti. Vasta myöhemmin ymmärsin, miten vaikeaa hänellä oli. Silloin tuntui, että vain meillä oli vaikeaa. Pahempia ja vastaavia ongelmia on tietysti monella muulla, sen tiedän nyt. Silloin kuitenkin tuntui, ettei surulleni ollut tilaa.

Menetin rakkaan isoisäni ollessani noin 10-vuotias. Se tapahtui puoli vuotta kestäneen odotuksen päätteeksi. Yllätykseni se ei tullut, mutta sinuiksi asian kanssa tulin vasta kolmenkymmenen puolivälin ylitettyäni. Isoisäni, eli “pappa”, oli minulle valtavan läheinen. Vietin hänen ja isoäitini kanssa paljon aikaa, viikonloppuja ja kesiä. He olivat sotaveteraaneja, toinen rintamalta, toinen lotta. He kasvattivat minut ikäistäni vanhemmaksi.

Kuulin papan sairastumisesta syksyllä. Olimme viettäneet tuonkin kesän yhdessä mökillämme, jonka hän oli rakentanut. Vietämme edelleen kesät siellä. Se paikka on enemmän kotini, kuin lapsuudenkotimme tai asuntomme, mutta se on toinen tarina. Tuona kesänä oli pääskynen lentänyt tupaamme. Isoäitini kertoi sen tuovan viestiä kuolemasta. Kun sitten syksyllä tieto papan syövästä tuli, en ole tuota yhteensattumaa koskaan unohtanut.

Kun kuulin papan sairastumisesta, en täysin käsittänyt, mistä on kyse. Tai kyllä minä käsitin. Minä tiesin, että elämäni, josta pidin, oli tuleva muuttumaan. En vain ymmärtänyt milloin ja miten. Itseasiassa paljon siitä, mitä tapahtui papan poismenon jälkeen, liittyi siihen, etten halunnut päästä irti menneestä. En halunnut sen vanhan hyvän ajan muuttuvan koskaan. Ja silti se muuttui ja minun oli muututtava mukana. Enkä vain hyvällä tavalla. Kiltistä pojasta tuli tunnollisempi ja surullisempi. Kunnes tunnollisuutta en enää jaksanut. Kadotin paljon siitä, mitä toivoin olevani. Minulle jäi elämääni noin viiden vuoden kokoinen aukko, josta ei jäänyt kuin tyhjyyttä ja häpeää. Elämäni parhaat vuodet löysin aikuisena oman lapseni kanssa. Niinhän sen tietenkin tulee ollakin. Silti olisin halunnut olla onnellinen lukiossa ja nuorena aikuisena.

Seuratessani papan voinnin heikkenemistä, ihon kalpenemista ja vireiden hetkien lyhentymistä ja harventumista, kuvittelin tapoja, kuinka selviäisi kaiken olevan pelkkä väärinkäsitys. Odotin lääkärien soittavan ja kertovan hyvän uutisen. Myöhemmin, kun pappa oli jo mennyt pois, odotin hänen kävelevän alas mökkitietä aamuauringon valossa. Mitä vain, että olisin saanut olla hänen kanssaan jälleen. Vietimme viimeisen joulun yhdessä, kuten kaikki joulut ennenkin. Tuona jouluna papan täytyi mennä välillä lepäämään. Menin hänen vierelleen. Tuntui pahalta tuntea lähtö niin lähellä.

Kun koulu joululoman jälkeen jatkui tammikuussa, olivat tietysti myös vanhempieni työt alkaneet. Äitini ei voinut töissä hyvin ja vanhempani riitelivät paljon. Arkiaamut olivat hankalia, koska äitini ei olisi jaksanut lähteä töihin, mutta hänen oli pakko. Hän oli tunnollinen ja palanut loppuun jo vuosia sitten. Hän oli kireä ja vihainen. Edellisenä iltana pappa oli joutunut sairaalaan huonon voinnin vuoksi. Illalla soittelimme ja hän oli kunnossa. Vointi oli parantunut sairaalaan päästyä. Taisimme isäni kanssa pelailla tietokoneella ennen nukkumaanmenoa. Aamulla, kesken aamupalan, tuli sitten puhelu, että pappa oli nukkunut pois. Keho oli varmaan jo illalla luovuttanut. Olen kuullut, että pitkään sairaiden olo tuntuu kohenevan hetkeä ennen kuolemaa.

Olisin halunnut itkeä, mutta en voinut. Äiti ei kestänyt sitä. Hänen äitinsä oli iskostanut hänen mieleensä, että isäni jättäisi hänet perittyään pappani. Näinhän ei tietenkään ollut, mutta sairaista perheistä tulee sairaita ihmisiä, ja äitini uskoi oman äitinsä julmia valheita. Olisin vain halunnut itkeä. Vapaana ja vuolaasti, mutta en voinut. Isänikin kait olisi, mutta ei itkenyt. Muistan hänen itkeneen kerran papan sairauden aikana ja äitini oli silloin vihainen. Isä painoi kasvonsa sänkyä vasten, sanoi isänsä kuolevan ja itki. En muista koskaan ennen nähneeni hänen itkevän.

Töihin ja kouluun lähdettiin. Kerroin kaverilleni koulun naulakoilla, että pappani oli kuollut. Halusin kertoa jollekin, koska se oli iso asia. Hän ei reagoinut asiaan mitenkään. Isovanhemmat eivät kait olleet kaikille yhtä tärkeitä. Tai he eivät olleet vielä kohdanneet kuolemaa ja tienneet mitä sanoa. Tai ehkä esitin sen itse välinpitämättömällä tavalla. Pelkäsin tunteitteni tulevan pintaan.

Sain ensimmäisen pukuni papan hautajaisiin. Muistan, että pidin siitä. Minusta oli kiva saada puku, valkea paita, musta kravatti ja pukukengät. Isäni käytti aina arkisin pukua. Hän oli liikkeenjohdon konsultti ja vaikken ymmärtänyt mitä hän teki, halusin tehdä samaa isona. Halusin näyttää aikuiselta.

Hautajaispäivänä oli hyytävän kylmä. Jännitin Pyhän Laurin kirkon parkkipaikalla pakkasessa. En tiennyt, mitä tuleman piti. En ollut varma, osaisinko toimia hautajaisissa. Enkä halunnut itkeä muiden nähden. Jännitti. Isoäitini ei ollut väleissä pappani suvun kanssa. Hänellä ei oikein ollut hyviä välejä kehenkään. Ei äitiini tai tämän sukuun, ei omiin sisaruksiinsa (paitsi yhteen), eikä todellakaan papan tiettyyn veljeen. Hän kasvatti minuun lähtemättömän epäluulon näihin ihmisiin, perustuipa se sitten tosiasioihin tai ei. Mietin, että aiheuttaisiko hän riidan istumajärjestyksestä tai vastaavasta irrationaalisesta asiasta.

Jätimme papalle kukin kukan ja olimme sopineet, että sanoisin arkulla “Kiitos, pappa.” Sain tuon tehtyä, vaikka ääneni murtui tussahdukseksi. Se oli käytännössä vain kuiskaus. Miten vaikeaa voi olla sanoa kaksi sanaa. Tilaisuus oli onneksi nopeasti ohi. Pappa tuhkattiin, eikä arkkua kannettu. Lähdimme syömään ja kahveille. Jännitin, että pitäisinkö muistotilaisuuden ruuasta. Entä jos en pitäisi ja olisi pakko syödä? Hassua, millaiset asiat sitä lapsena jännittävät.

En ollut tuossa vaiheessa ajatellut, mitä papan poismeno käytännössä tarkoittaisi. Olin joka kesä ollut mummon ja papan kanssa maalla. Nytkö tuo loppuisi ja joutuisin kesäleirille? Pelkäsin leirejä. En olisi halunnut nukkua poissa kotoa tai yleensäkään olla vieraiden lasten kanssa. Halusin omalle mökille papan kanssa. Mutta kun pappa oli pois, se ei enää olisi mahdollista. Mummoni kuitenkin halusi lähteä kanssani kahden, jotta “mikään ei muuttuisi”. Vielä usean vuoden ajan kävin mummon kanssa kesäkuut mökillä. Halusin, ettei mikään muuttuisi. Mutta kaikkihan oli muuttunut.

Muutuin vihaisemmaksi. Motivaationi moniin asioihin katosi. Olin lapsena valtavan utelias ja innostunut. Tilalle tulivat pelit ja yhdentekevä suhtautuminen asioihin. Vaikka elämä meni isossa kuvassa ihan hyvin eteenpäin, lähestyivät yläasteen loppu, lukio ja elämäni musta aukko. En uskaltanut toivoa saavani omaa perhettä, vaikka se oli ollut hartain toiveeni jo lapsena. Olin ylipainoinen, masentunut, introvertti ja omalaatuinen nörtti. Olen näistä vain osaa tänä päivänä. Papan olin kait unohtanut noina vuosina. Onhan se nytkin vaikeaa yrittää palauttaa mieleen, miltä hän näytti ja kuulosti.

Kun sitten sain oman pojan vaimoni kanssa vuosia myöhemmin, kaikki tämä palautui uudestaan mieleeni. Poikani taisi sinä keväänä olla täyttämässä kaksi. Olin vienyt hänet kävelyllä papan ja mummon haudoilla. En muista, tapahtuiko tämä ennen vai jälkeen tuon, mutta niihin samoihin aikoihin silti. Näin unen papasta. En ollut nähnyt hänestä unta vuosiin. Ja siinä hän oli, ilmielävänä, meillä kotona. Olin valtavan iloinen nähdessäni hänet. Tilanne tuntui täysin luonnolliselta. Muistan varsinaisesti sanoneeni hänelle vain yhden asian: “Minäkin olen isä nyt.” Ja sitten heräsin. Tunsin valtavaa helpotusta. En pysty vieläkään kertomaan tai kirjoittamaan tästä alkamatta kyynelehtimään.

En ole uskovainen ihminen. Silti haluan ajatella, että Mauri on yhä täällä luonamme jossain muodossa. Ymmärrän nykyään, miksi monet haluavat uskoa kuolemanjälkeiseen elämään. Se lohduttaa suuressa surussa. Oli lähestyminen sitten energian häviämättömyyden laissa tai evankeliumissa. Haluan ajatella, että pappa on jossain Nangilimassa, jonne minäkin pääsen, kun aika on, viettämään ikuisia yhteisiä kesiä mökillämme.

Kirjoitettuani ja julkaistuani tämän, tuli minulle vielä mieleen kaksi tärkeää asiaa. Mielestäni surusta ei tarvitse päästä eroon. Se olisi jonkin rakkaan ja menetetyn unohtamista. Surun kanssa voi elää, mutta se ei ole ongelma ratkaistavaksi. Toinen asia koskee äitiäni. Hän on ollut minulle aina hyvä äiti ja nyt upea isoäiti pojalleni. En kanna hänelle mistään kaunaa.

---

Olen kirjoittanut papasta myös runon (tai laulun). Sen nimi on “Viimeinen kesä”.

Viimeinen kesä

Pääsky sinä kesänä sisään lensi

Päättyvän elämän se kait tiesi

Aavalta taivaan, polkua auringon

Kantoi viestin: tääl sulle paikka on

Näin kertoi Else, dramaattinen luonteeltaan

Silti mieleen pienen pojan tää

Enne jäi itämään.

-

Oli syksy, ilta sysipimeä

Kanssa ystäväni leikin,

Kun isä töistä kotiin tuli

Kertoi, hänel' asiaa ois

Jonka kahden mulle vain kertoa vois

Oli saanut puhelun

Että mulle tärkeä elämä päättyvä on.

-

Joka ilta toivoin et se virhe ois lääkärin arvion

Ja Else toivoi ees yhtä kesää

Mut kait pappa tiesi itsekin

Kun joulukuusta tutulle maksoi

Et enää vähän jaksoi

-

Nyt hänestä haluan laulaa

Ja rakkaat muistot oman pojan mieleen kantaa

Siitä kuinka jostain vieläkin, hän meitä katsoo hymyillen

Kertoa, et siellä asuu pappa paras

Isin ja pienen pojan Mauri-rakas.

-

Vasta aikuisena tajusin

Piti isäksi tulla itsekin

Et näki sen

Miten paljon häntä rakastin,

Et mitä silloin menetin,

Paljon suurempaa kuin käsitin.

Ja et jotain tärkeää opin siltikin

Miten tuuli meren vie pääskyltä pesän,

ja jättää vain muiston viimeisen kesän.

#essee

Tekstiä on muokattu 18.1.2026.

Aihe on kiinnostava ja ajankohtainen. Olen lukenut siitä hiljattain useamman artikkelin. Kaikki eivät ole käsitelleet samaa asiaa, mutta niiden taustalla saattaa olla jollain tavalla yhteinen ilmiö. Ne ovat käsitelleet mis- ja disinformaatiota, sivistyksen katoa, totuuden ja mielipiteen tasa-arvoistumista sekä eri mieltä olemisen keinoja. Mietin esseelle vaihtoehtoisia otsikoita: “Onko tiede uskon asia?”, “Onko kaikki lopulta mielipidettä?” ja “Miten olla erimieltä tosiasioista?”. Päädyin lopulta näkemykseeni näistä kaikista: totuudesta, uskomisesta ja mielipiteistä. Se on kunnianhimoinen aihe, enkä ole varma onnistuinko tekemään sille oikeutta. Silti päätin siitä kirjoittaa. Voiko tosiasioista olla edes eri mieltä? Entä millaisessa ympäristössä tosiasiat voidaan löytää? Muun muassa näitä kysymyksiä mietin tätä kirjoittaessani.

Tiedosta ja totuudesta

Kuva: Jean-Léon Gérômen maalaus La Vérité sortant du puits armée de son martinet pour châtier l'humanité (suom. Totuus tulee kaivostaan) vuodelta 1896. Maalauksessa alaston nainen nousee kaivosta. Kuvasto tulee filosofi Democrituksen aforismista: “Totuudesta emme tiedä mitään, sillä totuus on kaivossa” (oma suomennokseni). Mallin alastomuus viittaa totuuden alastomuuteen.

Sanakirja määrittelee totuuden todellisuutta vastaavana ja esimerkiksi luotettavana ja oikeana. Totuus ei ole suhteellista. Yksilöllä ei voi olla omia totuuksia. Sivistynyt tietää, ei luule tai usko. Tieto on jostain selvillä olemista, tosiasioiden tuntemista. Tosi on todellisuutta vastaava, luotettavaa ja oikeaa. Mutta onko meidän lajina edes mahdollista löytää absoluuttista totuutta? Onko sen etsimisessä kyse päättymättömästä iteroinnista tarkentaa ja korjaa olemassa olevaa tietoa kuitenkaan koskaan saavuttamatta tätä?

Millä tavalla asioiden totuuden voi sitten selvittää? Pidän itseäni järkiperäisenä ihmisenä. Asiat seuraavat logiikkaa, joka on selvitettävissä. Siksi luotan tieteelliseen menetelmään. Se pyrkii selittämään luonnon ilmiöitä toistettavalla ja ennustettavalla tavalla havainnoin ja kokein, joilla pyritään tarkastelemaan ilmiöitä hallituissa olosuhteissa. Havainnoista muodostetaan hypoteesi, eli alustava selitys, jonka jälkeen sitä testataan.  Jos hypoteesi ei kestä testejä, se joko hylätään tai sitä muokataan. Toistuvista havainnoista voidaan luoda malleja, jotka kuvaavat ilmiötä loogisina tai matemaattisina esityksinä, ja kun hypoteesi vahvistuu, se integroidaan laajempaan teoriaan, joka yhdistää useita hypoteeseja ja selittää laajemman ilmiöjoukon. Prosessiin kuuluu myös asenteiden minimointi. Tutkijan henkilökohtaiset ennakkoasenteet pyritään rajoittamaan huolellisella kokeiden suunnittelulla, vertaisarvioinnilla ja avoimella tulosten julkaisemisella, jolloin koko tiedeyhteisö voi tarkastella ja toistaa tutkimuksia. Tieteelliset teoriat ovat empiirisiä eivätkä lopullisia totuuksia. Uusi todistusaineisto voi kumota aiemmat teoriat. Esimerkkinä tästä on Newtonin gravitaatiolaki, joka on edelleen käyttökelpoinen monissa tilanteissa, mutta sen rajoitukset paljastuvat lähellä valonnopeutta tai vahvoja gravitaatiokenttiä, jolloin yleinen suhteellisuusteoria tarjoaa kattavamman selityksen. Näin tieteellinen menetelmä muodostaa iteratiivisen prosessin: havainnot, hypoteesi, kokeellinen testaus, malli, teoria, jatkuva falsifiointi. Prosessi pyrkii takaamaan, että tieteelliset selitykset pysyvät objektiivisina, tarkistettavina ja kehittyvinä ajan myötä. (Wikipedia 2026)

Tässäkin prosessissa on kuitenkin paikka eräänlaisille mielipiteille ja näkemyksille, hypoteeseille. Tiedettä ei olisi ilman keskustelua näistä näkemyksistä samalla kuitenkin jakaen säännöt niistä keskustelemiseen. Totuutta ei voi keksiä, mutta sen saattaa löytää. Ja näistä keinoista voi keskustella. Totuus ei muutu tulkinnoista tai hallitsijan päätöksistä riippuen. Myöskään yksilöiden omat toiveet siitä, mikä olisi totta, eivät voi sitä muuttaa. On varottava kehitystä, missä yksilön mielipiteen- tai uskonvapaus nousevat vertailukelpoiseksi totuuden kanssa.

Mitä ovat sitten tiedon ja tietämisen vastakohtia? Mielestäni ne ovat vale ja uskominen. Valhe on vilpillisesti esitettävä totuudenvastainen ja perätön väittämä. Se on tieto jostakin, joka ei ole todellista. Kielitoimisto määrittelee uskomisen näin: jonkin pitämistä totena tai varmana, otaksua tai luulla. Lisäisin sille vielä itse seuraavan määritelmän: pitää totena ilman todisteita. Entä mitä sitten ovat mielipiteet? Ovatko ne valheita, tietämistä, uskomista vai jotain muuta? Kielitoimisto määrittelee mielipiteen käsitykseksi, otaksumaksi, arveluksi tai luuloksi. Mielipiteet eivät siis ole tietoa, mutteivat varsinaisesti valheitakaan. Uskominen taas ei ole tietämistä.

Vaikka totuus ei ole suhteellista, ilmiöt koostuvat lukemattomista tosiasioista. Ja vaikka jokin ilmiö olisikin totuus itsessään, nyky-ymmärryksen valossa planeetallamme on niin valtava joukko keskenään toisiinsa vaikuttavia ekologisia, biologisia ja geneettisiä prosesseja unohtamatta tai väheksymättä kulttuuria ja kaikkea hallitsevia fysiikan lakeja, että emme tunne tai ymmärrä läheskään niitä kaikkia tai kaikkien niiden vaikutuksia toisiinsa. Toisin sanoen, vaikka tietäisimme asioita, tuo tieto (totuus) on alati muuttuvaa ymmärryksemme kasvaessa. Ja vaikka lopulta löytäisimme jonkin asian totuuden, meihin elämässä vaikuttavat ilmiöt koostuvat usein myös monista muista, vielä ehkä tuntemattomista asioista. Siksi myös uskominen ja mielipiteet risteävät tiedon ja totuuden kanssa. Annan esimerkin. Mieleeni tulee Suomessa 2026 ajankohtainen asia: lapsiperheköyhyys ja sen kasvu. Asialle löytyy määritelmiä. Esimerkiksi Itsenäisyyden juhlavuoden säätiö määrittelee sen seuraavasti: “Lapsiperheköyhyys on taloudellisten resurssien vähäisyydestä johtuvaa hyvinvoinnin vajetta toimintamahdollisuuksien puutetta tai poissulkemista. Lapsiperheköyhyys estää tai haittaa lasten oikeuksien ja potentiaalin toteutumisen.” Tämäkään määritelmä ei ole muuttumaton maailmankaikkeuden laki, vaan ihmisluomus – mielipide. Kun sitten aletaan keskustelemaan tästä asiasta (lapsiperheköyhyys), ilmiön erilaisten komponenttien ja niiden syy-seuraussuhteiden ja syy-yhteyksien määrä kasvaa valtavasti. Osasta on faktatietoa, osa mielipiteitä tai informoidumpia hypoteeseja.

Lisäksi tähän liittyy keskustelu arvoista, mitkä ovat itsessään mielipiteitä. Kun ilmiön kasvusta tai vaikkapa vahingoista keskustellaan, ei voida välttyä päätymästä tilaan, jossa samanaikaisesti ovat läsnä keskustelijoilla oleva todellinen tieto, uskomukset ja mielipiteet siitä, onko asia totta, edes ongelma ja mitä asioita muuttamalla sen voisi ainakin osittain ratkaista. Toisin sanoen totuudesta keskusteleminen voi olla sotkuista.

Voisiko tätä sotkuisuutta jotenkin vähentää? Tieteellinen menetelmä soveltuisi mielestäni hyvin myös tieteentekemisen ulkopuolisiin asioihin. Esimerkiksi erityisen tärkeää on mielestäni riippumaton journalismi, joka antaa totuudenmukaista kuvaa tapahtumista ja seuraa muun muassa hallintoa, koska en halua vilpillistä hallintoa, tai hallintoa, joka tekee *pahaa*. Mielestäni journalismi on hyvä esimerkki järjestelmästä, joka hyötyy yhdessä sovituista pelisäännöistä, laajasta vertaisarvioinnista ja hallintokontrolleista, jotka pitävät sen totuudessa. Vastaavasti se sopisi politiikkaan ja lainsäädäntötyöhön. Arvoihin ja moraaliin tieteellinen menetelmä taas itsessään ei ehkä ole luontevin tulkintamuoto, mutta toisaalta kunnioittava, perusteltu ja laaja-alainen keskusteleminen niistä on sitäkin tärkeämpää.

Arvoista ja uskosta

Kuva: Caravaggion maalaus Conversione di Saulo Odescalchi vuodelta 1600–1601, jossa kristittyjen vainoaja Saul Tarsolainen, myöhemmin Paavali, kääntyy kristinuskoon kesken matkan Damaskokseen vangitsemaan kristittyjä ja luopui tavoitteestaan. Ehkä hän ajattelin sen olevan väärin

En ole ateisti, mutta en kuulu kirkkoonkaan. En pidä itseäni uskovaisena tai uskovana (Kielitoimisto: “joka uskoo Jumalaan ja toteuttaa uskoaan arjessa, uskossa oleva, hartaasti uskonnollinen”). Siksi tämä osuus on minulle vaikein. Kirjoitan kuitenkin siitä siten, kuinka olen sen kokenut. Minulla on henkinen puoleni. Ajattelen, että se on se osa, joka ei kuulu fyysiseen tai psyykkiseen puoleeni. Mitä tuo henkinen puoli sitten on? Tiede ei osaa sanoa, mitä on hyvä ja paha. Jokin teko voi olla itsessään haitallinen (kuten tupakan polttaminen terveydelle), mutta onko haitallinen pahuutta tai haitaton hyvyyttä? Entä mitä on oikeudenmukaisuus? Voiko tieteen avulla määritellä, onko tuomio reilu? Lait edustavat jollain tavalla käsityksiämme hyvästä ja oikeudenmukaisesta, mutta eivät ne perustu tieteeseen. Ovatko ne totta, mielipiteitä vai uskon asioita? Ajattelen, että nämä ovat jollain tavalla lopulta yksilön henkilökohtaisen uskon asioita. Eräänlaisia mielipiteitä, jotka eivät kuitenkaan pohjaa suoraan tietoon vaan asioihin, joita pitää oikeana. Nämä ovat asioita, joista pohtimiseen henkinen puoleni osallistuu.

Eläimet tappavat toisiaan. Tekevätkö ne pahaa? Jos päätän olla tappamatta, onko tieteen avulla löydettävissä universaali hyvä, mihin tekoani voidaan verrata ja sitten tieteellisen menetelmän avulla todentaa tekoni hyväksi tai pahaksi? Ovatko ihmisoikeudet tosiasia vai mielipide? Vaikka pitäisin itseäni moraalisena olentona, ovatko käsittämäni ihmisoikeudet todella erottamaton osa ihmistä ja ovatko ne samanlaisia kaikille ihmisille? Voiko tätä tutkimalla todentaa? Esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien julistuksessa yleismaailmallisista ihmisoikeuksista voimme yksilöinä ja yhteisöinä sopia näistä, mutta voimme myös päättää noudattaa tai olla noudattamatta tätä sopimusta. Mutta ovatko ne totta samalla tavalla kuin painovoima Maa-planeetan pinnalla? Mielestäni eivät. Painovoimasta ei voi sopia tai päättää olla noudattamatta. Etiikka taas on uskon asia. Vailla varsinaisia todisteita päätän pitää jotain tapaa toimia moraalisesti oikeana, eli siis sellaisena, joka on moraalisen pahan vastakohta. Kun sitten toimin niin, se tekee minusta hyvän, joka on pahan vastakohta. Tätä ei voi kuitenkaan näyttää toteen. Minä vain uskon näin ja olen päättänyt sen olevan siten.

Väitän, että uskominen liittyy epävarmuuden sietämiseen. Se voi myös olla välttämätöntä tulevan suunnittelussa. Esimerkiksi planeettamme ilmastoon liittyvissä asioissa voidaan tieteen avulla yrittää ennustaa planeettamme ilmaston muutoksia ja ihmislajin toiminnan vaikutuksia niihin. Ilmastonmuutos on silti ihmiselämän näkökulmasta suhteellisen hidas asia. Samoin ne muutokset toiminnassamme, joiden uskotaan vaikuttuvan ilmastonmuutoksen hidastamaiseen. Jos yksilön nyt tekemien uhrausten vaikutukset näkyvät ehkä tämän lapsenlapsille tai myöhemmin, vaatii niiden tekeminen ensinäkin uskoa siihen, että ne toimivat ja että uhraus on hintansa väärti. Ilmaisia arvoja on helppo olla ja sitoutuminen niihin mitataan vasta vaihtoehtojen ilmaantuessa.

Me siis tarvitsemme uskoa sietämään epävarmuutta. Tällaista ovat myös asiat, joista emme voi tai emme vielä tiedä. Esimerkiksi se, mitä kuolemamme jälkeen tapahtuu, on monelle eräs merkittävä tällainen asia. Tieteen avulla pystymme ymmärtämään kuoleman fyysistä puolta. Fyysikko voisi myös sanoa, että ihminen jatkaa olemistaan kuoleman jälkeen uusissa muodoissa, sillä sen energia ja hiukkaset eivät katoa minnekään. Nämä näkökulmat eivät välttämättä kuitenkaan tyydytä kaikkien mielenkiintoa kuolemanjälkeiseen elämään. Voinko kenties tavata edesmenneet sukulaiseni uudestaan? Voinko elää ikuisesti Taivaassa, Paratiisissa tai Nangilimassa? Voinko vapautua uudelleensyntymän kehässä ja päästä Nirvanaan? Ehkä meillä onkin tarve luoda itsellemme jotain, minkä avulla, vastoinkäymisistä huolimatta, jaksamme jatkaa. Nämä asiat voivat joillekin olla todeksi koettuja, mutta yhtä lailla ne voivat olla mielikuvitusta. Niiden tehtävä ei varsinaisesti ole olla edes totta itsessään. Riittää, että niihin uskoo.

Entä sitten mielipiteet siitä, mitä ovat oikein ja väärin, miten yhteiskunta tulisi järjestää ja esimerkiksi millaisia lakeja tarvitaan ja miten niiden noudattamista valvotaan ja rikkomisesta rankaistaan? Ovatko arvot, etiikka ja muut samojen otsikoiden alle menevät asiat informoituja tai uskoon perustuvia, henkilökohtaisia mielipiteitä siitä, miten meidän ihmisten tulisi planeetallamme elää? Tieto, arvot ja muut uskomukset lienevät mielipiteittemme pohjalla.

Mielipiteistä ja mielipiteenvapaudesta

Kuva: Jacques-Louis Davidin maalaus La Mort de Socrate vuodelta 1787 kuvaa kreikkalaisen filosofin Sokrateen viimeisiä hetkiä, kun hän ottaa vastaan myrkyn sen sijaan, että luopuisi omista ajatuksistaan.

“Kaikki, mitä kuulemme, on mielipide, ei fakta. Kaikki, mitä näemme, on näkökulma, ei totuus.” Näin on väitetty Marcus Aureliuksen sanoneen. Tästä ei kuitenkaan ole todisteita. Ehkä sen inspiraationa on ollut Epiktetoksen sitaatti “Ei asiat sinänsä häiritse meitä, vaan se, miten me niihin suhtaudumme.”  Tai vain Aureliuksen stoalainen maailmankatsomus. Yhtä kaikki, molemmat ovat kiinnostavia itsessään ja samalla esimerkkejä mielipiteistä.

Tieto on tietoa. Se voi vanhentua, kun tieteellisen menetelmän avulla luodaan uutta, tarkempaa tietoa. Uusi tieto voi myös kumota vanhan tiedon jostain asiasta. Silti tieto on tietoa. Se on totta, ei yksilön mielipide. Voiko tosiasioista todella olla edes mielipiteitä? Ovatko mielipiteet vain rajallisia yrityksiämme artikuloida tunnereaktioitamme ennakkokäsityksiämme haastaviin tosiasioihin? Ilmaisevatko ne siis suhtautumistamme käsittelemäämme tietoon? Jos näin on, ne ovat varmasti tärkeä osa yksilön henkilökohtaista älyllistä ja moraalista kasvua. Mielestäni mielipiteiden taustalla voi olla tieto, usko tai molemmat. Ja kuten aiemmin kirjoitin, johtuen maailmankaikkeuden monitekijäisyydestä. Meillä voi olla siitä paljon mielipiteitä ja lopulta melko vähän varmaa tietoa.

Ovatko sitten kaikki mielipiteet yhtä arvokkaita? Jos kaksi tieteentekijää haastavat toistensa teorioita jostain, johon ei ole tunnettua tosivastausta, kyse lienee ainakin osittain informoiduista mielipiteistä. Mutta ovatko informoidut mielipiteet arvokkaampia kuin tositiedon vastainen mielipide, kuten jos kertoo Maan olevan litteä? Tai entä on klassisessa moraalisessa dilemmassa, jossa voidaan pelastaa vanhus tai lapsi, muttei molempia. Toinen pelastaisi lapsen toinen vanhuksen. Kyse on mielipiteestä. Onko toisen mielipide väärä tai alempiarvoinen? Niissä voi olla vähän tai ei lainkaan tietoa ja ne voivat osittain tai kokonaan perustua yksilöllisiin uskomuksiin. Mielestäni tietoon perustuvilla mielipiteillä on arvoa enemmän tosiasioista keskustelussa. Etiikasta keskustellessa tiedolla on myös merkittävä arvo, sillä yksilötasolla oikeaa ja väärää tulisi mielestäni arvioida ensisijaisesti ymmärtäen päätösten ja tekojen tosiasialliset vaikutukset. Mutta tämä on mielipiteeni. Siispä mielipideasioissa on väistämättä uskoa mukana. Entä jos useampi on samaa mieltä mielipiteestäsi. Tekeekö tietyn mielipiteen lukumääräinen kannatus siitä totta? Ei. Vaikka kaikki ympärilläsi olisivat yhtä mieltä siitä, että valhe on totta, valhe ei muutu todeksi.

Mielipiteille on siis paikkansa, niitä on erilaisia, eikä ilman niitä ole ihmistä. Mielipiteet ovat kuitenkin nousseet faktatiedon rinnalle. Mielipiteen ilmaiseminen voidaan jopa nähdä sananvapauteen rinnastettavana jakamattomana ja muuttumattomana ihmisoikeutena. “Onko sillä väliä, onko se totta. Se on mielipide, jonka ilmaiseminen on ihmisoikeus, ja koska on ihmisoikeus sanoa, mitä ajattelee, se on melkein kuin totta.” Tai tällaisen vaikutelman lehtiä seuraamalla voi saada. On kuitenkin eri asia omata mielipide faktasta, kuin hallinnon toiminnasta.

Tieto ja mielipide voidaan nähdä kamppailun vastakkaisina osapuolina. Silti mielipideasioissakin tieto itsessään on auktoriteetti. Mikä mielipide voittaa ja hyväksytään jollain tavalla “todeksi”. Kyse on siitä, mikä ja ennen kaikkea kenen tieto on “oikeaa” ja “totta”. Vanha viisaus kertoo tiedon olevan valtaa. Se joka tietää enemmän, saa helposti yliotteen heistä, jotka tietävät vähemmän. Mielestäni olisi hyvä, jos kaikilla olisi pääsy viimeisimpään tieteellisen menetelmän avulla luotuun tositietoon. Luulen, että monet yksilötasolla haluavat tietää totuuden ottamatta vielä kantaa siihen, onko se “oikea totuus” vai totuus, johon haluaa uskoa. Minun on vaikea kuitenkaan kuvitella tilannetta, jossa yksilö päättäisi seuraavasti: “Minun on mahdollista saada ja oppia joko totuus tai valhe. Tässä totuus on todella totuus, jota pidän totena ja vale valhe. Tästä huolimatta haluan oppia valheen ja vain valheen ja pitää sitä totuutena.”

Aikana, jona ihmiskunta tietää enemmän kuin koskaan ennen olemassaolonsa aikana, tätä tietoa ja viisautta eivät kaikki pääse hyödyntämään. Sen sijaan osa yksilöistä tai kokonaiset yhteisöt altistuvat valheilla manipuloitaviksi. Tämä manipulointi on myös tehokkaampaa kuin koskaan ennen. Joillekin on hyödyllistä, että jotkut tietävät osan totuudesta, ei totuutta lainkaan tai uskoo epätoteen. Aikakautena, jolla tiedon levittäminen esimerkiksi internetin, sosiaalinen median ja tekoälyn avulla on ennenkokemattoman tehokasta, tästä on tullut joillekin mahdollisuus ja, mielestäni, meille kaikille ongelma. Tieto hallintojen ihmisoikeusrikkomuksista tai muista vääryyksistä voi levitä välittömästi ympäri maailmaa. Tämä on hyvä asia, mutta ongelma itsevaltaisille hallinnoille. Vallalla tuntuukin olevan strategia heikentää uskottavuutta tietoon itseensä. “Jos en voi hallita kaikkea tietoa, teen kaikesta tiedosta epäluotettavaa.” Koska tiedolla voi hallita ihmisiä, on elintärkeää kahlita väärä tieto ja suojella oikeaa. Tässä työssä vapaus lausua mielipiteensä ja haastaa toisten ajatuksia on kriittistä, muttei ei kriittisempää kuin tehdä se tositietoon pohjautuen.

Ateenan koulumme

Kuva: Rafaelin fresko Scuola di Atene vuodelta 1509–1511 kokoaa antiikin filosofit, matemaatikot ja muut ajattelijat yhteen keskustelemaan. Vaikka he edustavat eri mielipiteitä ja koulukuntia, he ovat samassa tilassa haastaen toisiaan suhteellisen rauhanomaisesti.

Ihmisen kyky selvittää ja ymmärtää universumia on rajallinen. Tästä syystä käytössämme oleva tieto on rajallista ja luonteeltaan ainakin osittain muuttuvaa. Tieto on lopulta epätäydellinen käsityksemme siitä, jonka osana olemme tässä universumissa. Tieteellinen menetelmä taas on mielestäni toistaiseksi paras tapa tätä ymmärtää. Totuus on nyt jatkuvan hyökkäyksen kohteena. En pidä konflikteista. Huomaan välttäväni liikaakin keskustelumahdollisuuksia, joissa olen enemmistön, puhujan tai kirjoittajan kanssa julkisesti eri mieltä. Se on epämukavaa ja oloni tulee haavoittuvaksi. Teen näin vähemmän kuin nuorena, mutta silti voisin osallistua enemmän. Konfliktin jäseneksi joutumisen pelon lisäksi oikeastaan vielä vaarallisempaa on vastustajana kanssa samaa mieltä olemisen pelko. Kun osapuolet on kiihotettu jonkin argumentin äärimmäisiin vastapäihin, voikin olla kiusallista myöntää olevansa samaa mieltä vastustajan kanssa jostain, mistä oma puoli on ainakin julkisesti toista mieltä. Kehotan työskentelemään sen pelon vähentämiseksi.

On hurjaa ajatella, että päättäisimme olla keskustelematta (yli rajojen, heimojen, uskontojen ja koulukuntien) siitä, miten kukin ymmärtää maailmaamme, planeettaamme ja universumia. Eri mieltä olemisen ei pitäisi sattua eikä satuttaa. Mielestäni meiltä puuttuvat hyvät keinot todella kohdata ja käydä keskustelua asioista, joista olemme vahvasti eri mieltä – olivat ne sitten tosi- tai uskonasioita. Käytettävissä olevat keinomme pyrkivät vastakkainasetteluun tai piilottamaan erimielisyyden kokonaan. Ehkä nämä välineet eivät ole syntyneet, sillä enemmistö ei koe tarvetta tälle? Mielestäni meillä olisi hyvinkin tarvetta koko ihmiskunnan yhteiselle “Ateenan koululle”. Valitettavasti ajatus tällaisesta tuntuu naivilta, utopistiselta haihattelulta.

Lähteet

Kuvat ovat Wikipedista.

Sanojen määritelmät Kielitoimiston sanakirjasta: www.kielitoimistonsanakirja.fi.

Lapsiperheköyhyyden määritelmä, luettavissa: https://itla.fi/lapsiperhekoyhyys-datana/.

Wikipedia 2026, Tieteellinen mentelmä, luettavissa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Tieteellinen_menetelm%C3%A4.

Suomen itsenäisyyden 110-vuotispäivä lähestyy vuosi vuodelta. Itsenäisyys tarkoittaa yksilötasolla lukemattomia asioita, mutta itse kiteytän sen riippumattomuudeksi toisten päätösvallasta ja vapautta valita itse. Todellisuudessa maailma ei luonnollisesti ole näin mustavalkoinen. Yksikään maa ei ole täysin vailla riippuvuuksia. Vaikka valintoja saisikin tehdä vapaasti, niitä rajoittavat lukemattomat maantieteelliset, luonnonvaroihin, osaamiseen, teollisuuteen, mielipiteisiin, kansainvälisiin suhteisiin ynnä muihin liittyvät esteet. Emme koskaan ole täysin riippumattomia. Edes Yhdysvallat tai Kiina eivät ole riippumattomia toisistaan tai muista, vaikka ovatkin planeettamme kaksi selvästi voimakkainta valtiota.

Tämän todellisuuden kanssa ei kuitenkaan ole mahdoton elää. Tai oikeastaan sen kanssa on välttämätöntä pärjätä. Erityisesti pienelle valtiolle, jolla riippuvuuksia on valtavasti, tämä taito on elintärkeä. On tunnistettava ne riippuvuudet, jotka ovat kriittisiä haavoittuvuuksia itsenäisyydellemme ja on lisäksi osattava suunnitella ja toimeenpanna oikeita toimenpiteitä näiden riippuvuuksien vähentämiseksi. Tämä ei ole mahdollista ilman poliittista tahtoa ja suunnitelmallista ja määrätietoista yhteistyötä sellaisten liittolaismaiden kanssa, mitkä jakavat samat, kovat intressit. 

Kiina ja Yhdysvallat repivät Eurooppaa hajalle. Vanhoihin, isoihin liittolaisiin ei voi enää luottaa. Yhteistyö siirtynee, käytännön sanelemana, kohti pienempiä liittoumia. *The Coalition of the Willing* on eräs esimerkki tästä. Suomen näkökulmasta myös läheinen yhteistyö pohjoismaiden ja Itämeren Venäjä-uhkan jakavien maiden yhteistyö on elintärkeää. Emme pysty pienenä maana yksin tekemään kaikkea. Liittolaiset, riippuvuuksia nekin, on kuitenkin valittava tarkkaan.

Kiina on viimeiset vuosikymmenet pyrkinyt rakentamaan itsestään valtavaa tuotantorobottia, jota vastaan yksikään toinen kansantalous ei pysty kilpailemaan. Se tavoittelee absoluuttista valtaa luomalla vertaansa vailla olevan tuotantokoneiston tarvittavine taitoineen ja monopolin kriittisiin raaka-aineisiin. Eräs tärkeä tekijä tässä onnistumisessa on yksinvaltainen hallintajärjestelmä yhdistettynä valtavaan kapasiteettiin, jolla se pystyy kilpailemaan Eurooppaa vastaan tavalla, johon Eurooppa ei välttämättä koskaan kykene vastaamaan.  

Euroopalla tai Suomella ei ole varaa joutua riippuvaiseksi Kiinasta. Ensin saimme kokea mitä seurasi riippuvuus Venäjän halvasta energiasta. Kyse ei ollutkaan rakentavasta synergiasta vaan ansasta. Sitten saimme oppia seurauksesta sokeaan luottamukseen Yhdysvaltoja kohtaan. Heikoksi koettuna liittolaisena meitä voi kiristää, käyttää kauppatavarana ja heittää lopuksi tarvittaessa susille. Kiina-riippuvuuksista on jo jouduttu myös kärsimään. Maa tukee avoimesti Putinin sotaa Ukrainassa ja kiristää eurooppalaisia yrityksiä, kuten Nexperian tapauksesta on opittu. vaikka mekin olemme historiassamme luottaneet tähän koneeseen, aikanaan meille hyödyllinen suhde on kääntynyt vaaralliseksi riippuvuudeksi.

Suomi on pieni maa, jonka menestys perustuu koulutukseen ja hyvään onneen. Onneen emme pysty vaikuttamaan, mutta meillä on kokoamme suuremmat mahdollisuudet rakentaa strategisia osaamisia. Viisimiljoonainen kansa on aina pienempi kuin vastaavasti orientoitunut kymmenmiljoonainen kansa. Siksi valinnat on tehtävä tarkkaan. Ukrainan sota, ilmastokriisi, suhteiden heikentyminen Yhdysvaltoihin ja Kiinan vallan kasvamainen ovat kaikki asioita, joihin vastaaminen edellyttää poliittista visiota ja verratonta toimeenpanokykyä. Ne ovat riskejä, mutta ne ovat myös mahdollisuuksia. Emme voi ratkaista kaikkea, mutta emme ole yksin näiden riippuvuuksien kanssa. Lähinaapurimme ja monet maat Euroopassa kuin globaalissa etelässä haluavat vaihtoehtoja Kiinalle ja Yhdysvalloille. Tämä voisi olla oiva paikka rakentaa korkean jalostusasteen teollisuutta ja osaamista Suomeen.

Tilanteen otollisuudesta huolimatta Suomessa ei mielestäni ole herätty tähän intensiteetillä, jota se vaatisi. Esimerkiksi puolustussektorilla on useita lupaavia pieniä ja nuoria yrityksiä, mutta laajempaa teollista tuotantoa esimerkiksi ohjuksiin, drooneihin tai vastaaviin ei olla pystytty pystyttämään. Ukrainassa on sodittu jo neljä vuotta. Siinä ajassa olisi jo hitaammankin pääsevän johtopäätöksiin, että jos aseisiin tarvitsee tarttua, niitä tarvitaan paljon ja niillä on kyettävä uhkaamaan Moskovaa.

Myös riippumattomuutta autoritaarisiin valtioihin tulisi surutta käyttää mahdollisuutena iskeä markkinoille, jotka olemme aiemmin menettäneet. Yhdysvaltojen dominointi pilvipalveluissa on ehkä lannistanut eurooppalaisia toimijoita. Tässä tilanteessa kysyntää heistä riippumattomille palveluille on aivan samalla tavalla kuin Kiinasta riippumattomille verkkolaitteille tai siruille. Lääkkeistä puhumattakaan.

Siinä missä autoritaariset jätit pyrkivät kirjoittamaan maailmanjärjestyksen ja -talouden sääntöjä uusiksi loputtomilla ja pitkillä riippuvuuksien lonkeroillaan, kyseinen kehityskulku luo myös markkinaa sitä vastustaville. Meidän tulisi tarttua tähän.

Ukrainan tilanne on kusinen. Sodan päättämiseen ei vaikuta pystyvän Ukraina, Venäjä tai EU. Mietitäänpä asiaa vähäsen.

Suomen kannalta paras toinen vaihtoehto on sodan jatkuminen. Koska Putinin hallintoa ja Venäjän armeijaa ei saada lyötyä, on Suomelle parempi että sota jatkuu. Näin Venäjä ei pysty rauhassa keskittymään Itämeren tai arktisen alueen intresseihinsä.

EU-maat eivät halua ryhtyä ratkaiseviin toimiin sodan päättämiseksi. Syynä ovat heikot asevoimat ja niistä johtuvien tappioiden ja muiden seurausten pelko. Monia maita taitaa edelleen lisäksi kiehtoa toivo Venäjän halvasta energiasta sitten joskus (mielellään pian) kun ollaan taas ”ystäviä”.

Putinin Venäjäkään ei toisaalta kykene voittamaan. Putinin vallassa roikkuminen on kohtalonyhteydessä tähän sotaan ja sen joko selvään voittoon tai jatkumiseen. Koska hänelle ihmishenki ei maksa, voi hän jatkaa sotaa massiivisesta tappioista huolimatta. Kiina taas tarjoaa hänelle vahvan selkänojan. Hän ei ole seurausten kanssa yksin ja näyttää siltä, että sponsorinsa on vahva myös USA:Aa vastaan.

Kiina on sanonut suoraan, ettei anna Venäjän hävitä Ukrainassa. Kiinan kansan mielipide sodasta voi olla toista, mutta Xi hyötyy pitkästä sodasta Euroopassa. Se sitoo USA:n ja sen liittolaisia kaus sen omasta etupiiristään.

USA taas ei aio sitoa itseään Eurooppaan Kiinan uhkan alla. Trumpin johdolla he ovat myös selvästi siirtäneet vastuun Putinin aloittaman sodan laskun maksamisesta EU:lle.

Kuten siis sanottu, Ukrainan tilanne on kusinen.

Keskustelin hiljattain hyvän ystäväni kanssa Euroopan tilanteesta ja ennen kaikkea Venäjän yhä julkeammiksi muuttuneista vaikuttamiskeinoista. Pitäisikö Suomen ampua alas venäläiset ilmatilanloukkaajat – lentokoneet tai droonit? Miksi ei pitäisi? Antaisiko se Venäjälle jonkin syyn, mitä ei voisi joka tapauksessa keksiä, mikäli Venäjä tahtoisi kohdistaa Suomeen kovempaa vaikuttamista? Mielestäni vastaus on helppo: ampua alas pitäisi. Ymmärrän kuitenkin sen luksuksen, mikä on kahvilan pöydästä kirjoitellessa kommentoida tällaisia isoja asioita. Silti NATO-maiden ilmatilanloukkaajien alas ampumiseen liittyy se sama ongelma, joka on ollut tämän toisen, 2022 alkaneen, Ukrainan sodan kanssa. Eurooppa ei uskalla käydä Venäjän kimppuun. 

Euroopassa on merkittäviä sotilaallisia mahteja, vaikka esimerkiksi Saksa onkin päästänyt puolustuksensa törkeän huolimattomaan kuntoon. Iso-Britannia, Ranska ja Puola ovat kaikki merkittäviä sotilaallisia voimia, Ukrainaa unohtamatta, jolla taitaa olla Euroopan vahvin armeija tällä hetkellä ainakin, jos kokemusta ja taistelutahtoa mitataan. Paperilla “halukkaiden koalition” pitäisi olla siis ylivoimainen vastus Venäjälle ja Putinin hallinnolle. Silti Putin uhmaa päivästä ja viikosta toiseen sitä, sillä pelko omista vahingoista ja ydinaseista pitävät läntisen Euroopan ryhtymästä Putinin kaatamiseen ja Venäjän täydellisen sotilaallisen häviön varmistamiseen. Aiemmin Eurooppa seisoi USA:n selän takana. Nyt on tietysti erityisen ärsyttävää, ettei Trumpin USA:sta välttämättä olekaan liittolaiseksi kovan paikan tullen. Joku kirjoittikin, että “NATO:lla on terävä miekka, mutta vapiseva käsi”. Ilman USA:ta tai sen kanssa, Euroopalla on silti ollut pupu pöksyissä.

Suomessa otamme kaiketi tosissamme Venäjän aiheuttaman uhkan nyt ja tulevaisuudessa. Vaikutelma silti kansalaisena ja asioita pelkästään sivusta seuraavana on se, että aloitteen ottamisen sijaan olemme tyytyneet reagoimaan. Sotaa on käyty kohta neljä vuotta, eikä meillä ole linjastot tuottamassa ohjuksia, drooneja ja ampumatarvikkeita yötä päivää. Mielestäni se olisi todellista valmiuden nostamista, eivät raja-aidat ja “halukkuus”. Ken tahtoo rauhaa, valmistautukoot sotaan ja sitä emme mielestäni riittävästi ole tehneet. Ehkä pelkäämme saavamme tuollaisessa tilanteessa jotain kovempaa kohtelua Venäjältä. Että Suomen kyvykkyyden kasvaessa sen riski Venäjälle kasvaisi ja siihen pyrittäisiin vaikuttaa ennaltaehkäisevästi. Toisaalta mitä kyvykkäämpi kohde on, sitä korkeampi kynnys siihen vaikuttaa olisi. Jos valmistaisimme toista sataa ohjusta viikossa, joilla yltäisi Moskovaan, saattaisi se nostaa kynnystä vaikuttaa meihin merkittävästi tulevaisuudessa. Omasta ydinaseesta puhumattakaan.

Ilmeisten puolustuksellisten etujen vuoksi tällaisessa “sotataloudessa” olisi työllistävä ja kansantuotetta kasvattava vaikutus. Aseet ja puolustusteknologia ovat aina olleet erinomaista kauppatavaraa. Ohjuksia ja drooneja saisi nyt kaupaksi kuin juopolle viinaa. Niiden valmistuksessa on myös monenlaisia ja tasoisia tehtäviä, mikä voisi helpottaa työttömyyteen. Ase- ja puolustusjärjestelmien osien valmistukseen meillä olisi erittäin hyvät edellytykset satelliittiteknologiosta, erilaisiin sensoreihin ja ohjelmisto-osaamiseen, eli tämä vaihtoehto ei olisi täysin mielikuvituksellinen. Ymmärrän tietysti sen, ettei tämä onnistu sormia napsauttamalla, mutta meillä on ollut jo vuosia aikaa, mutta viivyttelyä ja toimeen ryhtymisen hitautta en.

Tiedostan, että kirjoitus on pitkälti oman turhautumisen purkamista ilman konkreettista ehdotusta etenemisestä. Sodan pitkittyminen Ukrainassa on valitettavasti Suomen etu niin kauan kuin selvää aloitetta Putinin kaatamiseksi ei saada aikaan. Ukrainan kansa maksaa siitä hengellään joka ikinen päivä. Jokainen päivä, viikko, kuukausi ja vuosi, joita emme käytä sen valmiuden luomiseen, jolla Venäjän uhka olemassaolollemme poistetaan, on litsari jo hirveän hinnan tästä vitkastelusta maksaneen kansan runnelluille kasvoille.

#mielipide , #politiikka

Mietin, miten maahanmuutosta ja siihen liittyvistä ilmiöistä voisi käydä rakentavaa ja objektiivista keskustelua. Aiheeseen liittyy sellaisia ongelmia lyhyellä ja pitkällä jänteellä, että ilman kansaa yhdistävää näkemystä ja sen tuomaa poliittista mandaattia, niitä on vaikea ratkaista eettisellä tavalla. Tai ratkaista ollenkaan.

Isoin ongelma ei mielestäni tällä hetkellä liity edes näihin ongelmiin itseensä, vaan koko teemasta keskustelemiseen. Kaikki puolueet eivät halua käydä todellista keskustelua koko aiheesta. Sitten taas ne, jotka haluavat, pyrkivät käymään sitä tavalla, joka provosoi mielipiteitten ääripäitä, lietsoo pelkoja ja ennakkoluuloja entisestää. Toisaalta osa pyrkii poisselittämään esiin nousevia ongelmia ideologisella dogmilla. Ehkä osasta taas ongelmia ei edes ole. 

Mielestäni ensimmäinen askel asian ratkaisemisessa olisi luoda sellainen keskustelukulttuuri ja ympäristö, jossa tunteita herättävästä ja kompleksista aiheesta pystyttäisiin keskustelemaan kenenkään tuntematta oloaan uhatuksi tavalla, joka tukahduttaa mahdollisuuden yhteisen ymmärryksen syntymiselle. Tämän lisäksi tosiasioiden tulisi olla käsittelyn pohja.

Tällaista asian käsittelemistä voisi myötävaikuttaa neutraalimpi tapa esittää faktatietoa aiheesta. Hyvä keino tähän voisi olla käsitteiden uudelleenmääritteleminen. Voisimmekin esimerkiksi alkaa keskustella “maahanmuuttajien” sijasta kielitaidottomista. Kielitaidottomuus ei erittele sosiaalista taustaa. Siihen kuuluvat yhtä lailla ne korkeasti koulutetut, joiden “ei tarvitse” oppia kieltä kuin esimerkiksi pakolaiset, jotka eivät ole eri syistä päättäneet kieltä opiskella. Vaikka tämä käsite ei kata kaikkia niitä teemoja, joista on keskusteleminen olisi tarpeen, mielestäni se kattaa kuitenkin vähintään epäsuorasti suurimman osan. Se tekisi sen lisäksi tavalla, josta argumentin eri ääripäät voisivat olla ainakin teoriassa yhtä mieltä: kielitaidon puuttuminen ei muuksi muutu, vaikka suhtautuminen asiaan eroaisikin toisten näkemyksistä.

Kielitaidottomiin liittyvien faktojen osalta kiinnostavia tietoja voisivat olla esimerkiksi seuraavat: mikä osuus väestöstä ei osaa yhtään virallista kieltä, mikä on tämän väestönosan työllisyys ja koulutusaste, sekä miten kieltä osaamattomien ryhmä on edustettuna rikollisuudessa ja sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa.  

Toinen askel olisi luoda yhteinen ymmärrys ongelman tai ongelmien olemassaolosta. Uskon suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvien ja kielitaidottomien olevan samaa mieltä siitä, että jotain korjattavaa on, vaikka mielipiteet korjattavasta asiasta eroavaisivatkin toisistaan. Tämän vaiheen tarkoitus olisikin löytää yhteisymmärrys siitä, että korjattavaa yleensä on. Niin yksinkertaiselta kuin se tuntuukin, on tärkeää löytää jotain, josta olla samaa mieltä ja ehkä helpoin asia, josta olla samaa mieltä on se, että korjattavaa on.

Vaikka edelliset kaksi askelta ovat kaukana helpoista, kolmas askel olisi todennäköisesti näistä tähän mennessä vaikein. Kun ollaan yhtä mieltä ongelman olemassaolosta, tulisi seuraavaksi muodostaa yhteisymmärrys mistä ongelmasta tai ongelmista on kyse. Yksi puoli voi sanoa, että kielitaidottomat ovat yliedustettuina tietyissä rikoksissa, toinen puoli taas, että ennakkoluulojen ja kielitaidottomuuden vuoksi työn saaminen on vaikeaa ja turvallisen elämän puitteiden luominen vaikeaa, mikä taas osaltaan heikentää motivaatiota kielitaidon opiskelulle, jos uskoa tulevaan ei ole. Molemmat puolet ovat todennäköisesti oikeassa. Tosiasiassa ongelmat eivät taistele keskenään. On hyväksyttävä, että on monta ongelmaa ja osa niistä kietoutuu toisiinsa tavalla, joka muodostaa pirullisia noidankehiä.

Neljäs askel olisi muodostaa mandaatti ja edellytykset poliittisille instituutioille alkaa toteuttamaan ratkaisuehdotuksia ongelmiin. Tämä ei olisi yhtään sen helpompi vaihe. Jos se ihme tapahtuisi, että kaikki osapuolet olisivat yhtä mieltä edes ongelmasta, siihen olisi varmasti monia keskenään ristiriitaisia ratkaisumalleja, joista osa epäeettisiä ja osa epärealistisia. Näistä tulisikin pystyä valitsemaan ne, jotka yleensä ovat mahdollisia. Siksi taloudellisen kuin moraalisen rajauksen tekeminen olisi tarpeen. Ja jälleen näistä rajaavista kriteereistä tulisi olla riittävä yksimielisyys argumentin eri puolin.

Jos olisi päästy siihen pisteeseen, että jopa ratkaisusta ollaan samaa mieltä, tulisi seuraavaksi haasteeksi se tosiasia, että sen toteutus ja mahdollisen vaikutuksen arviointi vie vuosia – tai sukupolven. Siksi kansakunnan yhdistävä näkemys on tarpeen, jotta hallituskausien ylittävien ratkaisujen toteutus on mahdollista lyhytnäköisen nokittelun sijaan. Julkinen talous on vastaava aihe.

Konkretian esittäminen ajatuksen esittämiseksi on hankalaa, koska meillä ei Suomessa ole oikein sellaista foorumia, jossa esittämieni ensimmäisten vaiheiden edellyttämät keskustelut voisi järjestää. Sosiaalinen media olisi teoriassa mahdollinen alusta, mutta nykyisessä muodossaan se ei palvele konsensuksen löytämistä. Ehkä YLE:llä voisi olla rooli toteuttaa tämä foorumi. Jos tämä olisi helppoa, se kaiketi olisi jo tehty. Vaikeita asioita ei voi oppia tekemättä vaikeita asioita. Näihin talkoisiin osallistuisin mielelläni.

Kuuleminen ja kuunteleminen ovat eri asioita, kuten me kaikki ymmärrämme. Toisin kuin kuulemisessa, kuuntelussa voi tulla paremmaksi monella tavalla. Vuorovaikutustilanteet vaihtelevat osallistujien mukaan ja niihin vaikuttavat muun muassa henkilökohtaiset taipumukset, vireystila ja stressi. Samat keinot eivät toimi kaikille, mutta tässä on eräs, joka on toiminut läheisteni kanssa.

Kun huomaamme kokemuksesta siirtyvämme kohti keskustelua, joka voi olla meille hankala, kerromme aluksi toiselle:

1. Haluan sinun vain kuuntelevan (”Haluan vain purkaa ajatuksiani ääneen jollekin. En halua apua tai tukea, vain peiliä, jolle jutella.”),

2. Haluan sinun olevan samaa mieltä kanssani (”Haluan tukea valinnalleni. Toivon, että olet vain samaa mieltä kanssani, ajattelitpa asiasta mitä hyvänsä.”) tai

3. Haluan sinun auttavan ratkaisemaan ongelman (”Minulla on tämä vaikea tilanne, josta en oikein saa kiinni. Auttaisitko minua ratkaisemaan sen?”).

Minulla on taipumus lähteä ratkaisemaan ongelmia, jolloin aiheutin ongelmia erityisesti kohtien yksi ja kaksi tilanteissa. Kun keskustelun odotukset ja tavoitteet on lausuttu ääneen, on läsnäolo ja aktiivinen kuunteleminen kaltaiselleni helpompaa.

#mielipide

Tänä päivänä enemmän kuin koskaan on tarve korkeatasoisemmalle kansalliselle ja kansainväliselle keskustelukulttuurille. Mielipiteet ovat nostettu tosiasioiden rinnalle tai ohi.

Sosiaalisen median anonymiteetti, tekoälyllä tuotettu sisältö, kirjoitusten koon rajoittaminen, sekä sisällön nopeaan kuluttamiseen tähtäävät liiketoimintamallit edistävät tätä ikävää kehitystä, vaikka samalla ne mahdollistaisivat ennennäkemättömän tavan osallistua poliittiseen, kaikkia koskettavaan, keskusteluun.

Artikkeli ”How to Criticize with Kindness: Philosopher Daniel Dennett on the Four Steps to Arguing Intelligently” on jäännyt pysyväksi referenssimateriaalikseni vastineiden tai kommenttien kirjoittamiseen. Uskon tästä mallista olevan hyötyä kaikille paremman keskustelukulttuurin rakentamiseen. Seuraava referointi on omani Daniel Dennetin tekstistä ja Anatol Rapoportin ideasta.

1. Pyri ilmaisemaan uudelleen vastapuolesi näkökulma niin selkeästi, elävästi ja oikeudenmukaisesti, että tämä voisi sanoa: “Toivon, että olisin pystynyt ilmaisemaan sen näin.”
2. Luettele kaikki kohdat, joista olet samaa mieltä varsinkin jos ne eivät ole yleisen yhteisymmärryksen asioita.
3. Luettele kaikki asiat, jotka olet oppinut vastapuoleltasi.
4. Vasta tämän jälkeen olet saanut luvan lausua kritiikkisi.

Erimieltä tulee voida olla, eikä itsensä kanssa keskustelemalla ei voi oppia kaikkea. Vastakkaisista ajatuksista olisikin arvokasta pystyä käymään hyvää keskustelua elämämme kaikilla osa-alueilla. Ehkä Rapoportin ja Dennetin ajatukset voisivat auttaa meitä tässä.

Lähteet

The Marginalianin artikkeli ”How to Criticize with Kindness: Philosopher Daniel Dennett on the Four Steps to Arguing Intelligently” on luettavissa https://www.themarginalian.org/2014/03/28/daniel-dennett-rapoport-rules-criticism/.

#mielipide

Kirjoitus on kommentti Helsingin sanomissa 3.7.2025 julkaistuun mielipidekirjoitukseen “Tieteen tarkoitus ei ole miellyttää ulkopuolisia tahoja” (luettavissa: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000011339122.html).

Kirjoittaja esittää, että “Tieteen tulee aina olla vastuussa tieteelle itselleen.” Vaikka olen tästä samaa mieltä yleisellä tasolla, se ei mielestäni silti päde samalla tavalla kaikkeen tutkimuksen rahoitukseen.

Mielestäni tavallisen kansalaisen näkökulmasta tieteen tulisi edusta totuutta sen puhtaimmassa merkityksessä. Tieteen nimissä poliittisen ideologisen agendan ajaminen lienee pahinta, mitä tieteen tekemiselle voisi tapahtua ja se tulee estää. Silti politiikan ja tieteen sekoittumista tuskin voidaan koskaan käytännössä mahdotonta, sillä ihmisen tekemänä tiedekin on samalla tavalla altis korruptiolle kuin politiikkakin.

Ilman vakavaraista, vakaata ja tiedemyönteistä yhteiskuntaa vapaan tieteen harjoittaminen ei liene edes mahdollista ainakaan yhtä tuloksekkaasti. Vaikka tutkimusta voinee tehdä myös ilman rahoitusta, ilman sitä ei käytännössä päästä tieteen tekijöiden toivomiin tai yhteiskuntien tarvitsemiin tuloksiin. Mikäli tutkimus saa rahoitusta kokonaan tai osittain markkinoilta ja/tai verovaroista, on selvää, että rahoittajat ovat tutkimuksen asiakkaan asemassa antamassa rajauksia ratkaistavien ongelmien tai mielipiteitä tutkimuksen kohteen suhteen.

Luonnollisesti, mikäli demokraattinen järjestelmämme ajaisi tiedepolitiikkaa (ironiasta huolimatta kirjoittajan käyttämä termi), joka sijoittaisi tietyn osan BKT:sta tiedeyhteisön vapaaseen käyttöön, tilanne olisi toinen. Pääsääntöisesti tiedepolitiikka lähtee kuitenkin kait siitä oletuksesta, että yhteiskunta ei tarvitse tiedettä pelkästään tieteen tekemisen vuoksi, vaan sen potentiaalisista hyödyistä yhteiskunnan olemassaololle ja kehitykselle (myös suhteessa toisiin yhteiskuntiin). Tästä näkökulmasta kaikki tieteen tekeminen ei ole samalla viivalla.

Itsenäisesti rahoitettu tutkimus tietysti mahdollistaa vapautta, mikäli tutkimuksen merkitystä ei tarvitse perustella kuin itselleen. Mutta kuten kirjoittaja itsekin toteaa “— on hyväksyttävä joko ajatus siitä, että tieteen tai jonkin tieteenalan rahoitusta on leikattava tai että tieteen autonomiaa on rajoitettava ja valtaa rahoituspäätöksistä on siirrettävä ulkopuolisille tahoille, kuten poliitikoille.”

Mielestäni ratkaisu ei löydy yksin tiedeyhteisön kuin vapailla vaaleilla valittujen poliitikkojen ja yhteiskuntamme poliittisten instituutioiden mielipiteistä. Ehkä parasta on keskustella asiasta kriittisesti ja avoimesti säännöllisesti, sillä tuen säilyminen vapaalle tieteelle edellyttää sen rahoittajien, kansalaisten, tukea. Tästä näkökulmasta lienee tervettä, että tieteen tekijät kykenevät perustelemaan vakuuttavasti ja ymmärrettävästi myös tiedeyhteisön ulkopuolelle vapaan tieteen merkityksen.

Uutta sukupolvea tuntuu arvostelevan heidät kasvattanut sukupolvi. Mistä se kertoo? Hyvinvointivaltiossa yhteiskunnalla on iso vastuu jäsenistään. Kuitenkaan se vastuu ei ole, eikä voi olla, suurempi mitä vanhemmilla on lapsistaan. Tämä tuntuu unohtuvan monelta.