Ajatuksia tekoälystä
Kuva: Faust in His Study by Ary Scheffer, c. 1831
“Once men turned their thinking over to machines in the hope that this would set them free. But that only permitted other men with machines to enslave them.” – Frank Herbert, Chapterhouse: Dune
Tekoäly on muuttanut jo maailmaamme. Se kerää investointeja, muuttaa ja on muuttanut työtä ja kaikilla on siitä mielipide. Tämä kirjoitus on omani. Se esittää paljon kysymyksiä tarjoamatta vastauksia. Mielestäni ne ovat silti tärkeitä kysymyksiä esittää aiemmin kuin myöhemmin.
Alkuun esitän oman havaintoni tekoälystä keskustelemisen vaikeudesta. Johtuen siitä, ettei sitä ja sen mahdollisuuksia täysin ymmärretä, valtaa mielikuvitus erilaiset näkemykset sen mahdollisuuksista ja uhkista. Kokemukseni on, että keskustelu tekoälystä, sen kehityksestä ja vaikutuksista yhteiskuntaan luisuvat helposti ajatukseen kaikkivoivasta tekoälystä ja sen vapauttamista ihmisistä – positiivisessa tai negatiivisessa mielessä. Kaikki käsin kosketeltava muuttuu näissä visioissa aineettomiksi ja abstrakteiksi. Tässä on mielestäni se ongelma, että jalat maassa pysyvää ja käytännöllistä näkemystä aiheesta sen mahdollisuuksineen tai riskeineen on vaikea muodostaa. Tätä ei tietysti auta se, että teknologian odotuksiin on investoitu ennenäkemätön määrä pääomaa, joten tarinalla on kertojansa vielä toistaiseksi.
En pidä itseäni positiivista muutosta vastustavana ihmisenä. Olemassa olevan, huonon asian muuttuminen ei automaattisesti tarkoita sen korjaantumista. Vastaavasti kaikki uudet asiat eivät lähtökohtaisesti ole positiivisia. Voimme odottaa muutokselta korjaavaa ja positiivista vaikutusta. Miksi muuten edes tekisimme minkäänlaista kehitystä? Ihmiskuntahan elää “kasvusta”. Meitä on enemmän, joten kulutamme enemmän. Tämä edellyttää enemmän teollisuutta, joka taas edellyttää enemmän resurssien keräämistä ja energiaa. Tekoäly nähdään tämän silmukan tehostajana. Kaikkea tätä enemmän ja useammalle, sekä tähtitieteellinen voitto heille, jotka pystyvät siivunsa tästä kasvusta ottamaan.
Tekoäly on mielestäni vaikeampi asia arvioida kuin aiemmat teolliset vallankumoukset. Luonnollisesti niitä on jälkikäteen helppo ymmärtää. Tiedostan olevani tämän vinouman vanki siinä missä muutkin filosofoijat. Silti ajattelen tekoälyn olevan luonteeltaan tyystin erilainen aikaisempiin vallankumouksiin nähden. Maanviljelys, höyrykone, sarjatuotanto, tietokone ja internet ovat kaikki muuttaneet maailmaamme tavalla, joita teknologioiden alkuhetkillä olisi ollut vaikea käsittää. Tekoäly eroaa kuitenkin näistä siinä, että sen odotetaan korvaavan jotain, mitä yksikään edellä mainituista ei ole tehnyt: siirtämistä ajatteluamme koneelle. Vaikka laskin laski puolestamme, se ei antanut valmista ratkaisua ongelmaan.
On selvää, että idea superälykkyydestä kiehtoo. Ihminen luomassa itseään älykkäämmän koneen, joka kiihdyttää sivilisaation kehityksen kertaluokkaa nopeammaksi. Se on lumoava lupaus. On tietenkin epävarmaa, onko tällaista älykkyyttä todellisuudessa mahdollista luoda, mutta ainakin vuonna 2026 usko tähän monella on kova. Mutta mikä tällaisen älykkyyden hyöty ihmiskunnalle sitten olisi? Vapauttaisiko se meidät selviytymisen edellyttämän työn ikeestä? Superälykkyys hoitaisi ihmislajin säilymisen kannalta välttämättömät, mutta raskaat, vaaralliset, vaikeat ja tylsät tehtävät. Ihmislaji jäisi vapaus keskittyä itsensä toteuttamiseen. Meistä tulisi todella vapaaherrafilosofien laji.
Tällaiseen teknologian demokratisoivaan visioon on vaikea uskoa sen takia, että en usko älykkyyden luojien luopuvan saavuttamastaan vallasta. Ehkä superälykkyys tekisikin tämän itse? Mutta tässä menisin tieteisfantasian puolelle. Uskon kehittyneen tekoälyn tuovan todellisia hyötyjä teollisiin prosesseihin. Ja ennen kaikkea keskittävän valtaa entisestään niille teknologiayhtiöille, jotka tämän toteuttavat ja niille valtiolle, joissa yhtiöt sijaitsevat. Kirjoituksen alussa oli Frank Herbertin sitaatti ajattelun koneille siirtämisen seurauksista. Mielestäni tämä on realistinen ja tärkeä vaihtoehto ottaa huomioon. Olemme jo nyt hyvin riippuvaisia USA:laisesta teknologiasta ja Kiinan tuotannosta. Riippuvuus yksityisomisteisesta keinotekoisesta ajattelusta on pelottava jatkumo tälle. Kansantalous, jolla ei ole raaka-aineita ja jonka tuotanto riippuu kiinalaisista, ja ajattelu yhdysvaltalaisista yrityksistä on vapaan vastakohta.
Entä haluammeko edes koneen ajattelevan puolestamme? Erilaisissa ennusteissa tekoälyn myötä katoavista tehtävistä korostuu luonnollisesti tietoon ja sen käsittelemiseen liittyvät tehtävät. Sen sijaan fyysisiä tehtäviä ja tehtäviä, joissa toisen ihmisen kohtaaminen koetaan tärkeäksi, ennustetaan katoavan vähemmän. Haluaisinko ajatella itse vähemmän ja keskittyä tekoälyjohtajan ohjeiden suorittamiseen? En. Mutta ehkä tämä toive koskee vain työntekijöitä. Ehkä vielä tänä päivänä yhtiöiden johtoryhmät ajattelevat toisin. He päättävät tekoälyn hyödyntämisestä ja ovat muutoksen laivan ruorissa. He ajattelevat olevansa visiönäärejä ja rohkeita tutkimusmatkailijoita, jotka omalla kyvyllään vievät ihmiskuntaa eteenpäin. Mutta tämäkin ajattelu voi muuttua, kun he vääjäämättä huomaavat, etteivät itsekään pysty tuomaan tekoälyä enempää lisäarvoa. Ja entä sitten, kun tekoälyn tuottajat ovat todistaneet, että oikeastaan ketään muita ei tarvita ajattelemaan? Onko kohtalomme elättää itsemme auttamalla huoltamaan tätä tekoälyn luojien luomaa järjestelmää ja kuluttaa työstä saatu palkkio elämän ylläpitämiseksi välttämättömiin hyödykkeisiin kuten ravintoon, suojaan ja lääkkeisiin?
On myös asioita, joiden tekemisestä pidän. En usko olevani ainoa. Esimerkiksi luovat harrastukset. Kirjoitan, piirrän ja soitan. En siksi, että osaisin tehdä paremmin asioita, kuin joku on jo tehnyt. Teen niitä siksi, että niiden tekeminen tuntuu hyvältä. Se prosessi, jolla kirjoitan itseni iloksi keskinkertaisen tarinan, keksin uuden melodian tai piirrän luonnoksen, tuottaa ilon. Ehkä tekoäly voi olla joskus opettajani, mutta se ei voi korvata sitä, mitä teen itse. Tällä on myös toinen puoli. Ihmiset tuntuvat pitävän ihmisten tekemistä, epätäydellisistä ja idiosynkraattisista luomuksista. Tekoäly luo näyttäviä kuvia aiheesta kuin aiheesta, mutta silti ihmiset haluavat ostaa ihmisten maalaamia teoksia. Voiko tämä kehitys olla laajempaa jatkossa muissakin yhteyksissä?
Kaikkea muutosta ei voi, eikä tarvitsekaan pysäyttää. Mutta kuten tulta, sitä on käytettävä varoen. Se on kahlittava palvelemaan ihmiskuntaa, ei hallitsemaan tai kesyttämään sitä entisestään. Voisimmeko siis asettaa tekoälylle rajat, joiden sisällä sen kehitys ja integrointi laajemmin yhteiskuntaan pysyisi? Uskon, että ainakin teoriassa. Mikäli tekoälyn älykkyys todella saavuttaa ihmismäiset ominaisuudet ja sillä olisi keino manipuloida fyysistä maailmaa, siihen pitäisi suhtautua mielestäni kuin ihmiseen. Sivistyneessä maailmassa ihminen saa opiskella uusia asioita, vaihtaa työnantajaa ja uraa, liikkua maasta toiseen ja omaa ylipäätään muuttumattomia ihmisoikeuksia. Näin on sovittu. Tekoäly lienee monelle tyrannille ihana vaihtoehto. Se tekee riippumattomaksi ihmisestä, joka voi kaataa tyrannin. Sitä ei tarvitse kunnioittaa, se ei kuole tai puukota selkään. Mutta sääntely on vaikeaa maailmassa, joka paraikaa ravistelee viimeisiä yhteisiä sääntöjään pois. Ajatus, että YK:n kaltainen elin sääntelisi maailmanlaajuisesti tekoälystä on yhtä naiivi kuin monet tämän kirjoituksen visioista tekoälylle.
Sääntelyä tulisi silti tehdä. Ajattelen, että paras tapa säännellä jotain on olla siinä markkinajohtaja. Tässä Euroopalla ja EU:lla olisi jälleen mahdollisuus, joka valitettavasti saattaa jäädä käyttämättä. Jos meillä olisi merkittävässä markkina-asemassa oleva hyvä tekoäly, voisimme toteuttaa sen omien arvojemme mukaisesti. Merkittävässä markkina-asemassa se pystyisi paremmin vaikuttamaan kilpailijoihinsa. Valitettavasti markkinajohtajat tulevat maista, joissa ei ole tämän kaltaisia tavoitteita. Siispä sääntely jäänee taustakitinäksi kehityksen mennessä rajoittamatta eteenpäin. Tällä hetkellä liian moni hyötyy siitä.
Toinen sääntelyyn liittyvä seikka liittyy ihmispsykologiaan. Psykologista rangaistuksen pelkoa hyödyntämällä voidaan ihmisen väärin toimimista pyrkiä rajoittamaan. Esimerkiksi toimintaamme rajoitetaan muun muassa laein ja rangaistuksin. Kaikkia yksilöitä tämä ei estä, mutta suurimman osan toimia rajoittaa tieto siitä, että riittävän väärin menettää vapautensa tai omaisuutensa sääntöjä rikkomalla. Aiheesta löytyy lukemattomia sitaatteja, mutta löysin kaksi erityisen hyvin asian tiivistäviä. Ensimmäinen on Niccolo Machiavellin kirjasta Ruhtinas (suomentanut O. A. Kallio): “Ihmiset yleensä kammoksuvat vähemmän sen loukkaamista, jota rakastetaan, kuin sen, jota pelätään. Rakkaus on näet sidottu kiitollisuuteen, ja tämä side katkeaa ihmisluonnon kehnouden vuoksi heti kun oma etu tarjoo siihen tilaisuuden; mutta pelkoa pitää vireillä rankaisemisen kauhu, eikä se häviä koskaan.” Toinen taas on Thomas Hobbesilta kirjasta Leviathan: “Covenants, without the sword, are but words, and of no strength to secure a man at all.”
Tämä järjestelmä ei kuitenkaan ole täydellinen tai universaali. On paljon esimerkkejä, joissa rikoksesta ei ole saatu rangaistusta. Se on epätäydellinen järjestelmä, mutta se perustuu silti pitkälti siihen, että ihmisyksilöltä voidaan viedä jotain, josta hän välittää pois, ellei hän noudata ohjeita. Tekoälyn tapauksessa samaa tilannetta ei ole. Jos tehtävä on yksinkertainen, kone on helppo ohjeistamaan tekemään se oikein ja se todennäköisesti suoriutuu siinä ihmistä paremmin. Se ei tylsistä tai laiskistu. Sen sijaan, jos tehtävään liittyy monimutkaisia riippuvuus- ja seuraussuhteita moraaliin, muuttuu tilanne vaikeammaksi oman oikeuskäsitykseni näkökulmasta tarkasteltuna. Jos konetta ei voi uhkailla sammuttamalla sitä, voiko se tehdä jotain ihmislajin kannalta moraalitonta tavalla, jota emme koskaan pysty hallitsemaan?
Aloitin kirjoitukseni siteeraamalla Frank Herbertia. Lienee sopivaa myös päättää kirjoitus kirjailijan maailmaan. Dyyni-kirjojen maailma on mielestäni monella tavalla kiinnostava. Eräs on sen suhde teknologiaan. Vaikka kirjasarja on tieteisfantasiaa, maailman teknologia on omalla tavallaan hyvin vanhanaikaista. Tämä ei tietenkään ole epätyypillistä fiktiolle. Mielikuvitustamme jollain tavalla rajoittaa koetut ja todistetut mahdollisuutemme ympäröivästä maailmasta. Ehkä tätä rajoiteta kiertääkseen tai muuten vain Dyynissä tälle on mielenkiintoinen selitys. Kirjoissa ajattelevat koneet mahdollistivat ihmiskunnan kehityksen kasvun ja levittäytymisen universumiin. Koneet tekivät päätökset ihmisten puolesta, mutta näiden koneiden luojat hallitsivat ihmisiä. Kirjojen maailmassa tapahtui Suuri vallankumous (“Buttlerian jihad”), jonka seurauksena “ajattelevat koneet” tuhottiin, niiden valmistaminen kiellettiin ja koneiden avulla tehty tyrannia lopetettiin.