Voiko demokratiassa elää sitoutumatta itse sääntöihin?
Keskustelu ystäväni kanssa herätti kysymyksen, voiko demokraattisessa yhteiskunnassa elää sitoutumatta sen sääntöihin? Siihen ei ole universumin määrittelemää oikeaa vastausta, mutta siitä silti mielestäni kiinnostava keskustella. Nojaahan siihen käytännössä suomalainen ja miljardien ihmisten elämäntapa. Ajattelin tämän olevan lyhyt ajatelma, mutta ajatus alkoi virtaamaan huomattavan vuolaana.
Ehkä vanhin yhä pelattu roolipeli kysyy pelihahmoa luodessa hahmon ryhmittymistä (englanniksi alignment). Vaihtoehdot ovat kahdella akselilla: laki vastaan kaaos ja hyvä vastaan paha. Näiden lisäksi kummallakin akselilla on keskellä asettuva neutraali vaihtoehto. Toisin sanoen pelissä kaikille hahmoille voidaan määritellä ryhmittyminen muodossa “hyvä ja lainmukainen”, “paha ja kaoottinen”, “hyvä ja neutraali” tai mikä tahansa muu permutaatio. Ajatelmani ei liity hyvä vastaan paha -asetelmaan, joten keskityn vain pohtimaan alun kysymystä laki vastaan kaaos -akselilla.
Omaa tulkintaani tästä akselista lienee helpoin käsitellä esimerkin avulla. Kuvitellaan ryhmittymä, jolla on valittu johtaja. Ryhmittymän kulttuurissa edellisen johtajan menehdyttyä valitaan uusi. Seuraava johtaja on aina edellisen lapsi, tai jos hän on lapseton, ryhmittymän vanhin nainen. Muita kriteereitä ei ole, mutta tämä on sääntö, jolla johtaja valitaan. Ryhmittymä on tilanteessa, jossa on uuden johtajan valinnan aika. Johtajalla on yksi ainoa jälkeläinen ja säännön mukaan hän on tuleva johtaja, joka tulee päättämään ryhmittymän asioista kuolemaansa asti. Hän on kuitenkin heikkolahjainen ja sadistinen. Monelle on selvää, ettei hän kykene tekemään ryhmittymän kokonaisedun kannalta hyviä päätöksiä tai laatimaan suunnitelmaa, joka parantaisi yhteisön etua tulevaisuudessa. Ryhmittymä on kuitenkin sitoutunut sääntöönsä ja hidasälyinen, sadistinen tyranni valitaan johtajaksi.
Tarkastellaan tilannetta kahden ryhmittymän jäsenen, Alman ja Benjaminin, kautta. Alma on asteikolla laillinen. Hän ei pidä uudesta johtajasta. Oikeastaan voisi sanoa, että hän inhoaa tätä. Hänen mielestään ryhmittymä tarvitsisi viisaan johtajan, joka pystyy auttamaan koko ryhmää luovimaan hankalassa ympäristössä, jossa sekä luonto kuin muut ryhmittymätkin ovat heitä vastaan. Hän kuitenkin uskoo, että tässä ympäristössä paras tapa onnistua on laatia säännöt ja noudattaa niitä. Siispä hän tottelee uutta johtajaa, koska hänet on valittu sääntöjen mukaisesti oikein. Hän päättää ryhtyä joidenkin ryhmittymän jäsenten kanssa laatimaan ehdotusta muutoksiksi uuden johtajan valintavasta. Hän haluaisi viedä sen suuntaan, joka huomioisi paremmin koko ryhmittymän tarpeet, eikä hän halua, että johtajuus kestää kuolemaan saakka. Hänestä kuitenkin tämä on tehtävä sääntöjä muuttamalla yhteisellä sopimuksella.
Alman ajatuksia on kuullut myös ryhmittymän jäsen Benjamin. Benjamin on asteikolla kaoottinen. Hän ei usko sattumanvaraisuuteen, mutta säännöt sääntöjen vuoksi ovat hänestä riski. Mikäli johtajalla ei olisi ollut perillistä, säännön mukaan vanhin nainen olisi valittu johtamaan. Hän olisi ollut Alma. Benjaminin mielestä Alma olisi parempi johtaja. Hänelle olisi sopinut Alman valinta johtajaksi, mikäli se olisi ollut sääntöjen mukaista. Mutta tällä ei oikeastaan ole hänelle merkitystä. Hänestä Alma olisi paras johtaja, oli se sääntöjen mukaista tai ei. Benjamin päättää olla tottelematta uuden johtajan määräyksiä ja päättää perustaa ryhmän uuden johtajan kaatamiseksi. Hän pitää tämän salassa Almalta, koska tietää Alman vastustavan tätä. Hän uskoo silti sen olevan paras vaihtoehto ryhmittymälle. Hänestä on suurempi riski kuvitella pystyvänsä muuttaa sääntöjä, kuin tehdä oikein säännöistä riippumatta.
Esimerkit eivät ole täysin mustavalkoisia, kuten ei oikea maailmakaan. Ihmiset eivät lisäksi ole tasamääräisesti “laillisuuden” tai “kaaoksen” kannalla kaikissa asioissa. Yleensä kokemukseni perusteella tähän vaikuttaa asioiden suuruusluokka ja seuraukset. Tyypillisesti suurin osa ihmisistä demokratioissa kaiekti uskoo laillisuuteen tarpeeksi, jotta koko demokratia yleensä säilyy olemassa. Joku voi kävellä päin punaista, mutta on silti sitä mieltä, että lakeja tarvitaan, niitä tulee noudattaa ja hyväksyy sen, että niiden rikkomisesta rangaistaan. Esimerkki antaa silti mielestäni hyvän pohjan keskustella kysymyksestä, voiko demokratiassa elää sitoutumatta noudattamaan sen sääntöjä?
Alma ajattelisi, että kysymys on järjetön. Sääntöjä ilman velvollisuutta niitä noudattaa ei voi olla ja on selvää, että ryhmittymän yhteistä etua ajava toiminta edellyttää yhteisiä sääntöjä. Säännöt eivät ole hänestä täydelliset, mutta niiden hylkääminen silloin, kun ne eivät palvele itseä olisi sama kuin anarkia. Benjamin ei ajattele, että yhteistyötä ei tarvita tai asioista ei voisi sopia. Hän kuitenkin ajattelee, ettei säännöt itsessään ole edellytys yhteistyölle. Jos hänen mielestään jokin asia on väärin, hän voi olla sitä noudattamatta. Hän sallii tämän muillekin. Eturistiriitatilanteessa hän uskoo omaan voimaansa, varallisuuteensa ja vaikutusvaltaansa. Hän on varma, että hän saisi tahtonsa läpi, mikäli joku haastaisi sen.
Jätin pohdinnasta ulos hyvän ja pahan. Joku voisi ajatella, että Benjaminin toiminta olisi hyväksyttävää ja oikein, mikäli hän olisi hyvä ihminen, mutta tyrmistyttävää ja kiellettyä jos hän olisi paha. Almankin toiminta voisi saada uuden näkökulman, mikäli hän olisi paha ihminen. Ryhmittymän nykyinen järjestelmä, vaikkakin sääntöpohjainen, mahdollistaa vallan keskittymisen harvoille ja esimerkin tapauksessa lopulta omaa etuaan ajaville. Säännöt ovat selvät, mutta mahdollistavat moraalisesti pahan hallinnon. Kaiken lisäksi “ryhmittyminen” voi todellisuudessa (ja toki pelissäkin) muuttua ihmisen elinaikana. Mikä alkaa hyvänä ja lainkuuliaisena voi päätyä pahaksi tai kaoottiseksi – tai toisinpäin.
Jos uskoo sääntöihin, on mielestäni mahdotonta perustella tilannetta, jossa säännöt koskevat vain silloin, kuin niin päättää. Tällaisessa mallissa olisi vain sääntö siitä, että säännöt koskevat vain, jos niitä haluaa noudattaa. Tästä päästään myös toiseen ajatukseen luonnon reiluudesta. Vaikka kukaan ei ole syntymässä kysynyt lapselta, hyväksyykö hän sen yhteiskunnan säännöt ja tavat, joihin hän syntyy, hän käytännössä joutuu niiden mukaan elämään. Tämän voi kokea epäreiluksi, mutta mielestäni se ei ole sen reilumpaa kuin muutkaan erot syntymässä. Reiluus mielestäni sisältää ajatuksen, että sitä koskeviin asioihin pystyy ihmisen toiminnalla vaikuttamaan. Kuolema liian aikaisin voi tuntua epäreilulta, mutta sen ajatteleminen sellaisena on mielestäni turhaa. Vaikka yhteiskunta pystyisi lopettamaan tappamisen ja kehittämään lääketiedettä äärimmilleen, silti sen jäsen voisi kuolla. Siihen ei siis pysty todella vaikuttamaan. Sama koskee syntymää. Jokainen pystyy päättämään, mitä elämässään tekee niissä rajoissa ja mahdollisuuksia, joita hänellä on. Syntyminen laillisen yhteiskunnan jäseneksi on eräs tallainen raja tai mahdollisuus.