Surusta (Maurista)
Tekstiä on muokattu 1.2.2026.
Voiko surua varsinaisesti olla käsittelemättä? Entä voiko läheisen kuolemaa todella sivuuttaa, vaikka elämäntilanne ei antaisi tilaa surra? Ei. En usko. Ollessani lapsi, äitini voi hyvin huonosti. Vasta myöhemmin ymmärsin, miten vaikeaa hänellä oli. Silloin tuntui, että vain meillä oli vaikeaa. Pahempia ja vastaavia ongelmia on tietysti monella muulla, sen tiedän nyt. Silloin kuitenkin tuntui, ettei surulleni ollut tilaa.
Menetin rakkaan isoisäni ollessani noin 10-vuotias. Se tapahtui puoli vuotta kestäneen odotuksen päätteeksi. Yllätykseni se ei tullut, mutta sinuiksi asian kanssa tulin vasta kolmenkymmenen puolivälin ylitettyäni. Isoisäni, eli “pappa”, oli minulle valtavan läheinen. Vietin hänen ja isoäitini kanssa paljon aikaa, viikonloppuja ja kesiä. He olivat sotaveteraaneja, toinen rintamalta, toinen lotta. He kasvattivat minut ikäistäni vanhemmaksi.
Kuulin papan sairastumisesta syksyllä. Olimme viettäneet tuonkin kesän yhdessä mökillämme, jonka hän oli rakentanut. Vietämme edelleen kesät siellä. Se paikka on enemmän kotini, kuin lapsuudenkotimme tai asuntomme, mutta se on toinen tarina. Tuona kesänä oli pääskynen lentänyt tupaamme. Isoäitini kertoi sen tuovan viestiä kuolemasta. Kun sitten syksyllä tieto papan syövästä tuli, en ole tuota yhteensattumaa koskaan unohtanut.
Kun kuulin papan sairastumisesta, en täysin käsittänyt, mistä on kyse. Tai kyllä minä käsitin. Minä tiesin, että elämäni, josta pidin, oli tuleva muuttumaan. En vain ymmärtänyt milloin ja miten. Itseasiassa paljon siitä, mitä tapahtui papan poismenon jälkeen, liittyi siihen, etten halunnut päästä irti menneestä. En halunnut sen vanhan hyvän ajan muuttuvan koskaan. Ja silti se muuttui ja minun oli muututtava mukana. Enkä vain hyvällä tavalla. Kiltistä pojasta tuli tunnollisempi ja surullisempi. Kunnes tunnollisuutta en enää jaksanut. Kadotin paljon siitä, mitä toivoin olevani. Minulle jäi elämääni noin viiden vuoden kokoinen aukko, josta ei jäänyt kuin tyhjyyttä ja häpeää. Elämäni parhaat vuodet löysin aikuisena oman lapseni kanssa. Niinhän sen tietenkin tulee ollakin. Silti olisin halunnut olla onnellinen lukiossa ja nuorena aikuisena.
Seuratessani papan voinnin heikkenemistä, ihon kalpenemista ja vireiden hetkien lyhentymistä ja harventumista, kuvittelin tapoja, kuinka selviäisi kaiken olevan pelkkä väärinkäsitys. Odotin lääkärien soittavan ja kertovan hyvän uutisen. Myöhemmin, kun pappa oli jo mennyt pois, odotin hänen kävelevän alas mökkitietä aamuauringon valossa. Mitä vain, että olisin saanut olla hänen kanssaan jälleen. Vietimme viimeisen joulun yhdessä, kuten kaikki joulut ennenkin. Tuona jouluna papan täytyi mennä välillä lepäämään. Menin hänen vierelleen. Tuntui pahalta tuntea lähtö niin lähellä.
Kun koulu joululoman jälkeen jatkui tammikuussa, olivat tietysti myös vanhempieni työt alkaneet. Äitini ei voinut töissä hyvin ja vanhempani riitelivät paljon. Arkiaamut olivat hankalia, koska äitini ei olisi jaksanut lähteä töihin, mutta hänen oli pakko. Hän oli tunnollinen ja palanut loppuun jo vuosia sitten. Hän oli kireä ja vihainen. Edellisenä iltana pappa oli joutunut sairaalaan huonon voinnin vuoksi. Illalla soittelimme ja hän oli kunnossa. Vointi oli parantunut sairaalaan päästyä. Taisimme isäni kanssa pelailla tietokoneella ennen nukkumaanmenoa. Aamulla, kesken aamupalan, tuli sitten puhelu, että pappa oli nukkunut pois. Keho oli varmaan jo illalla luovuttanut. Olen kuullut, että pitkään sairaiden olo tuntuu kohenevan hetkeä ennen kuolemaa.
Olisin halunnut itkeä, mutta en voinut. Äiti ei kestänyt sitä. Hänen äitinsä oli iskostanut hänen mieleensä, että isäni jättäisi hänet perittyään pappani. Näinhän ei tietenkään ollut, mutta sairaista perheistä tulee sairaita ihmisiä, ja äitini uskoi oman äitinsä julmia valheita. Olisin vain halunnut itkeä. Vapaana ja vuolaasti, mutta en voinut. Isänikin kait olisi, mutta ei itkenyt. Muistan hänen itkeneen kerran papan sairauden aikana ja äitini oli silloin vihainen. Isä painoi kasvonsa sänkyä vasten, sanoi isänsä kuolevan ja itki. En muista koskaan ennen nähneeni hänen itkevän.
Töihin ja kouluun lähdettiin. Kerroin kaverilleni koulun naulakoilla, että pappani oli kuollut. Halusin kertoa jollekin, koska se oli iso asia. Hän ei reagoinut asiaan mitenkään. Isovanhemmat eivät kait olleet kaikille yhtä tärkeitä. Tai he eivät olleet vielä kohdanneet kuolemaa ja tienneet mitä sanoa. Tai ehkä esitin sen itse välinpitämättömällä tavalla. Pelkäsin tunteitteni tulevan pintaan.
Sain ensimmäisen pukuni papan hautajaisiin. Muistan, että pidin siitä. Minusta oli kiva saada puku, valkea paita, musta kravatti ja pukukengät. Isäni käytti aina arkisin pukua. Hän oli liikkeenjohdon konsultti ja vaikken ymmärtänyt mitä hän teki, halusin tehdä samaa isona. Halusin näyttää aikuiselta.
Hautajaispäivänä oli hyytävän kylmä. Jännitin Pyhän Laurin kirkon parkkipaikalla pakkasessa. En tiennyt, mitä tuleman piti. En ollut varma, osaisinko toimia hautajaisissa. Enkä halunnut itkeä muiden nähden. Jännitti. Isoäitini ei ollut väleissä pappani suvun kanssa. Hänellä ei oikein ollut hyviä välejä kehenkään. Ei äitiini tai tämän sukuun, ei omiin sisaruksiinsa (paitsi yhteen), eikä todellakaan papan tiettyyn veljeen. Hän kasvatti minuun lähtemättömän epäluulon näihin ihmisiin, perustuipa se sitten tosiasioihin tai ei. Mietin, että aiheuttaisiko hän riidan istumajärjestyksestä tai vastaavasta irrationaalisesta asiasta.
Jätimme papalle kukin kukan ja olimme sopineet, että sanoisin arkulla “Kiitos, pappa.” Sain tuon tehtyä, vaikka ääneni murtui tussahdukseksi. Se oli käytännössä vain kuiskaus. Miten vaikeaa voi olla sanoa kaksi sanaa. Tilaisuus oli onneksi nopeasti ohi. Pappa tuhkattiin, eikä arkkua kannettu. Lähdimme syömään ja kahveille. Jännitin, että pitäisinkö muistotilaisuuden ruuasta. Entä jos en pitäisi ja olisi pakko syödä? Hassua, millaiset asiat sitä lapsena jännittävät.
En ollut tuossa vaiheessa ajatellut, mitä papan poismeno käytännössä tarkoittaisi. Olin joka kesä ollut mummon ja papan kanssa maalla. Nytkö tuo loppuisi ja joutuisin kesäleirille? Pelkäsin leirejä. En olisi halunnut nukkua poissa kotoa tai yleensäkään olla vieraiden lasten kanssa. Halusin omalle mökille papan kanssa. Mutta kun pappa oli pois, se ei enää olisi mahdollista. Mummoni kuitenkin halusi lähteä kanssani kahden, jotta “mikään ei muuttuisi”. Vielä usean vuoden ajan kävin mummon kanssa kesäkuut mökillä. Halusin, ettei mikään muuttuisi. Mutta kaikkihan oli muuttunut.
Muutuin vihaisemmaksi. Motivaationi moniin asioihin katosi. Olin lapsena valtavan utelias ja innostunut. Tilalle tulivat pelit ja yhdentekevä suhtautuminen asioihin. Vaikka elämä meni isossa kuvassa ihan hyvin eteenpäin, lähestyivät yläasteen loppu, lukio ja elämäni musta aukko. En uskaltanut toivoa saavani omaa perhettä, vaikka se oli ollut hartain toiveeni jo lapsena. Olin ylipainoinen, masentunut, introvertti ja omalaatuinen nörtti. Olen näistä vain osaa tänä päivänä. Papan olin kait unohtanut noina vuosina. Onhan se nytkin vaikeaa yrittää palauttaa mieleen, miltä hän näytti ja kuulosti.
Kun sitten sain oman pojan vaimoni kanssa vuosia myöhemmin, kaikki tämä palautui uudestaan mieleeni. Poikani taisi sinä keväänä olla täyttämässä kaksi. Olin vienyt hänet kävelyllä papan ja mummon haudoilla. En muista, tapahtuiko tämä ennen vai jälkeen tuon, mutta niihin samoihin aikoihin silti. Näin unen papasta. En ollut nähnyt hänestä unta vuosiin. Ja siinä hän oli, ilmielävänä, meillä kotona. Olin valtavan iloinen nähdessäni hänet. Tilanne tuntui täysin luonnolliselta. Muistan varsinaisesti sanoneeni hänelle vain yhden asian: “Minäkin olen isä nyt.” Ja sitten heräsin. Tunsin valtavaa helpotusta. En pysty vieläkään kertomaan tai kirjoittamaan tästä alkamatta kyynelehtimään.
En ole uskovainen ihminen. Silti haluan ajatella, että Mauri on yhä täällä luonamme jossain muodossa. Ymmärrän nykyään, miksi monet haluavat uskoa kuolemanjälkeiseen elämään. Se lohduttaa suuressa surussa. Oli lähestyminen sitten energian häviämättömyyden laissa tai evankeliumissa. Haluan ajatella, että pappa on jossain Nangilimassa, jonne minäkin pääsen, kun aika on, viettämään ikuisia yhteisiä kesiä mökillämme.
Kirjoitettuani ja julkaistuani tämän, tuli minulle vielä mieleen kaksi tärkeää asiaa. Mielestäni surusta ei tarvitse päästä eroon. Se olisi jonkin rakkaan ja menetetyn unohtamista. Surun kanssa voi elää, mutta se ei ole ongelma ratkaistavaksi. Toinen asia koskee äitiäni. Hän on ollut minulle aina hyvä äiti ja nyt upea isoäiti pojalleni. En kanna hänelle mistään kaunaa.
Olen kirjoittanut papasta myös runon (tai laulun). Sen nimi on “Viimeinen kesä”.
Viimeinen kesä
Pääsky sinä kesänä sisään lensi
Päättyvän elämän se kait tiesi
Aavalta taivaan, polkua auringon
Kantoi viestin: tääl sulle paikka on
Näin kertoi Else, dramaattinen luonteeltaan
Silti mieleen pienen pojan tää
Enne jäi itämään.
-
Oli syksy, ilta sysipimeä
Kanssa ystäväni leikin,
Kun isä töistä kotiin tuli
Kertoi, hänel' asiaa ois
Jonka kahden mulle vain kertoa vois
Oli saanut puhelun
Että mulle tärkeä elämä päättyvä on.
-
Joka ilta toivoin et se virhe ois lääkärin arvion
Ja Else toivoi ees yhtä kesää
Mut kait pappa tiesi itsekin
Kun joulukuusta tutulle maksoi
Et enää vähän jaksoi
-
Nyt hänestä haluan laulaa
Ja rakkaat muistot oman pojan mieleen kantaa
Siitä kuinka jostain vieläkin, hän meitä katsoo hymyillen
Kertoa, et siellä asuu pappa paras
Isin ja pienen pojan Mauri-rakas.
-
Vasta aikuisena tajusin
Piti isäksi tulla itsekin
Et näki sen
Miten paljon häntä rakastin,
Et mitä silloin menetin,
Paljon suurempaa kuin käsitin.
Ja et jotain tärkeää opin siltikin
Miten tuuli meren vie pääskyltä pesän,
ja jättää vain muiston viimeisen kesän.