Syntynyt kasvamaan
Hieronymus Boschin teos De tuin der lusten vuosilta 1490-1510 (kuvan lähde: https://en.wikipedia.org/wiki/TheGardenofEarthlyDelights).
Olen suunnitellut esseesarjaa ihmiskunnan lähitulevaisuudesta. Tarkoitan tällä noin tulevaa viittä vuosikymmentä. Sarjan aloitti kirjoitus totuudesta, uskosta ja mielipiteistä. Tarkoitukseni oli siirtyä seuraavaksi pohtimaan, lisääkö demokratia kasvua. Tämä avasi kaninkolon, johon en ollut täysin varautunut. Mitä kasvu sitten on? Vertailin Yhdysvaltoja, Kiinaa ja muita länsimaita. Seurasin Acemoglun ja Robinsonin teoriaa inklusiivisten ja ekstraktiivisten instituutioiden vaikutuksesta siihen, menestyykö valtio. Teorian mukaan kasvu ja kestävä kasvu, sellainen, joka jatkuu vuosikymmeniä, ovat kaksi eri asiaa. Niin kysymykseni vaihtui muotoon, lisääkö demokratia kestävää kasvua.
Kasvun rinnalla mietin yleistä vakautta, niin geopoliittisesti kuin globaalin talousjärjestelmän näkökulmista. Demokratia liittyy mielestäni vahvasti sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen, joka on paraikaa muuttumassa. T. H. Whiten fantasiaromaanissa The Once and Future King, kuningas Arthur puhuu Vahvasta kädestä ja Pöydästä. Arthur haluaa tuoda lain ja järjestyksen Pöydän ritarien avulla voimalla hallitsevien Vahvan käden kuninkaiden maailmaan. Hän kuitenkin huomaa, että Pöytäkin käyttää voimaa. Jos elimme toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet jollain tavalla Pöydän aikakautta, olemme valumassa jälleen vahvan käden aikaan. Se ottaa, joka kehtaa ja pystyy.
Onko kasvu välttämätöntä?
Mitä tämä tarkoittaa kasvun kannalta? Tarvitseeko kasvu vakautta ollenkaan tai kestävä kasvu? Sitä oli alun perin tarkoitukseni pohtia tässä kirjoituksessa. Mutta onko kysymyksen asettelu edes järkevä? Kasvuun, valta sen avulla ja miten se lumoaa ihmisen. Onko kasvun lisääminen väistämätön päämäärämme? Eräänlainen kulttuurillinen ilmentymä lisääntymisestä. Ehkä. Tätä päätin tutkia.
Jotta kirjoitukseni laajuus pysyy aisoissa, määrittelin alun perin kasvun itsenäisen kansakunnan bruttokansantuotteen sekä väestön kasvuna. Ihmisyksilön päämäärän määritteleminen ei taas ole yhtä yksinkertaista. Vaikka yksilötasolla kansantaloudellisen elämäntehtävän voisi määritellä bruttokansantuotteen kasvattamiseksi, yksilön päämäärät ovat luonnollisesti syvemmällä. Mistä nämä päämäärät kumpuavat? Minulla on mahdollisuus vain raapaista pintaa, mutta jo se paljastaa joukon teorioita, joiden voi helposti päätellä auttavan ratkaisemaan kysymyksenasettelun.
Biologian ja ekologian tutkimus pyrkivät selittämään muun muassa kasvua lajimme näkökulmasta. Esimerkiksi evoluutioteoria ja luonnonvalinta selittävät, kuinka ihmiset muiden elävien lajien lailla pyrkivät löytämään ja toteuttamaan strategioita, jotka maksivoimat geneettisen periytymisen mahdollisuuden. Käytännössä tämä ilmenee lukumääräisenä kasvunamme. Life history -teoria taas esittää organismien jakautuvan “hitaisiin” ja “nopeisiin”, jotka painottavat esimerkiksi eri tavalla nopeaa ja varhaista lisääntymistä ja pitempää ikää ja vähäisempää lisääntymistä. Tämän taas näen taustana sille, että lajimme kykenee suunnittelemaan yli sukupolvisia toimenpiteitä (vaikka ei kaikkien mielestä tarpeeksi pitkälle). Kulttuurievoluutioteoria taas selittää, miten normit, arvot ja instituutiot muokkaavat yksilöiden tavoitteita yhteiskunnassa.
Psykologian puolella taas Maslowin tarvehierarkian avulla on selitetty ihmisen pyrkivän täyttämään fysiologiset perustarpeensa ennen siirtymistä psykologisten tarpeiden, kuten itsensä toteuttamisen, täyttämiseen. Itsemääräämisteoria esittää autonomian, kompetenssin ja yhteenkuuluvuuden olevan sisäsyntyisesti motivoivaksi koetun tavoitteen komponentit. Locken ja Lathamin tavoiteasetelmateoria taas esittää haastavien, mutta saavutettavissa olevien tavoitteiden parantavan suorituskykyämme. Ecclesin expectency-value-teoria taas esittää motivaation riippuvan onnistumisen odotuksesta ja kuinka arvokkaaksi onnistuminen koetaan. Narratiivinen identiteettiteoria taas esittää, että ihmiset rakentavat itseään kertomusten kautta ja tavoitteet johdetaan tästä tarinasta. Esimerkiksi “haluan olla menestyvä kirjailija”. Kahneman ja Tversky esittivät prospektiteoriassaan ihmisten reagoivan voimakkaammin tappioon kuin voittoon.
Jo näinkin lyhyellä tutustumisella vaikuttaa siltä, että olemme lajina täynnä biologisia ja psykologisia mekanismeja, jotka pyrkivät saamaan meidät maksimoimaan lisääntymismahdollisuuksiamme muun muassa kyvyllämme asettaa kunnianhimoisia tavoitteita sekä laatimaan suunnitelmia näiden toteuttamiseksi. Olemme syntyneet kasvamaan. Tämä kaikki edellyttää myös yhteistyötä, mutta koska yksilöiden ja ryhmien tavoitteet ovat ristiriitaisia, syntyy konflikteja. Mahdollisuus alati kasvavaan vaurauteen ja tästä osalliseksi pääsemiseksi on monelle liian lumoava palkinto lajille sivuutettavaksi. Tämä mahdollisesti saavutettava vauraus on lopulta nollasummapeliä, koska kasvu vaikuttaisi olevan sidottu aineeseen.
Tämä biologinen tausta asettaa lajimme asemaan, jossa emme yhdessä tyydy siihen, mitä meillä jo on, ja keskittyisimme vain ylläpitämään sitä. Elämää ylläpitävien olosuhteiden parantuessa lisäksi lajimme lukumääräinen kasvu edellyttää jatkuvaa energian, ruuan ja hyödykkeiden tuotannon kasvattamista. Tämä kasvun kierre jatkunee kohti teoreettista maksimia, jonka asettaa lajimme toistaiseksi alati kehittyvä kyky maksimoida kasvu planeettamme asettamissa rajoissa.
Kuka pystyy kasvamaan?
Ajattelen, että tämä on se perustavaa laatua oleva tausta, jota vasten kaikkea politiikka ja taloutta tulisi tarkastella. Teoriassa ihmiset voisivat vain päättää ylläpitää nykytilaa tai jossain vaiheessa teknologia mahdollistaisi ihmislajin säilymisen ilman ihmisen omaa ponnistelua. Mielestäni, viitaten edellä mainittuihin teorioihin sekä teknologisen kehityksen asteeseen, tämä on enemmän fantasiaa kuin varteenotettava skenaario. Kun nyt sitten tarkastelen sellaisten kysymysten järkevyyttä kuten, lisääkö demokratia kestävää kasvua tai lisääkö sääntöpohjainen maailmanjärjestys vakautta, voin sivuuttaa ajatuksen siitä, olisiko ensinnäkään tarvetta kasvaa lainkaan. Jäljelle jää vain pohdinta parhaasta strategiasta lajillemme “maksimoida geneettisen periytymisen mahdollisuus”.