#essee

Kuva: Faust in His Study by Ary Scheffer, c. 1831

“Once men turned their thinking over to machines in the hope that this would set them free. But that only permitted other men with machines to enslave them.” – Frank Herbert, Chapterhouse: Dune

Tekoäly on muuttanut jo maailmaamme. Se kerää investointeja, muuttaa ja on muuttanut työtä ja kaikilla on siitä mielipide. Tämä kirjoitus on omani. Se esittää paljon kysymyksiä tarjoamatta vastauksia. Mielestäni ne ovat silti tärkeitä kysymyksiä esittää aiemmin kuin myöhemmin.

Alkuun esitän oman havaintoni tekoälystä keskustelemisen vaikeudesta. Johtuen siitä, ettei sitä ja sen mahdollisuuksia täysin ymmärretä, valtaa mielikuvitus erilaiset näkemykset sen mahdollisuuksista ja uhkista. Kokemukseni on, että keskustelu tekoälystä, sen kehityksestä ja vaikutuksista yhteiskuntaan luisuvat helposti ajatukseen kaikkivoivasta tekoälystä ja sen vapauttamista ihmisistä – positiivisessa tai negatiivisessa mielessä. Kaikki käsin kosketeltava muuttuu näissä visioissa aineettomiksi ja abstrakteiksi. Tässä on mielestäni se ongelma, että jalat maassa pysyvää ja käytännöllistä näkemystä aiheesta sen mahdollisuuksineen tai riskeineen on vaikea muodostaa. Tätä ei tietysti auta se, että teknologian odotuksiin on investoitu ennenäkemätön määrä pääomaa, joten tarinalla on kertojansa vielä toistaiseksi.

En pidä itseäni positiivista muutosta vastustavana ihmisenä. Olemassa olevan, huonon asian muuttuminen ei automaattisesti tarkoita sen korjaantumista. Vastaavasti kaikki uudet asiat eivät lähtökohtaisesti ole positiivisia. Voimme odottaa muutokselta korjaavaa ja positiivista vaikutusta. Miksi muuten edes tekisimme minkäänlaista kehitystä? Ihmiskuntahan elää “kasvusta”. Meitä on enemmän, joten kulutamme enemmän. Tämä edellyttää enemmän teollisuutta, joka taas edellyttää enemmän resurssien keräämistä ja energiaa. Tekoäly nähdään tämän silmukan tehostajana. Kaikkea tätä enemmän ja useammalle, sekä tähtitieteellinen voitto heille, jotka pystyvät siivunsa tästä kasvusta ottamaan.

Tekoäly on mielestäni vaikeampi asia arvioida kuin aiemmat teolliset vallankumoukset. Luonnollisesti niitä on jälkikäteen helppo ymmärtää. Tiedostan olevani tämän vinouman vanki siinä missä muutkin filosofoijat. Silti ajattelen tekoälyn olevan luonteeltaan tyystin erilainen aikaisempiin vallankumouksiin nähden. Maanviljelys, höyrykone, sarjatuotanto, tietokone ja internet ovat kaikki muuttaneet maailmaamme tavalla, joita teknologioiden alkuhetkillä olisi ollut vaikea käsittää. Tekoäly eroaa kuitenkin näistä siinä, että sen odotetaan korvaavan jotain, mitä yksikään edellä mainituista ei ole tehnyt: siirtämistä ajatteluamme koneelle. Vaikka laskin laski puolestamme, se ei antanut valmista ratkaisua ongelmaan.

On selvää, että idea superälykkyydestä kiehtoo. Ihminen luomassa itseään älykkäämmän koneen, joka kiihdyttää sivilisaation kehityksen kertaluokkaa nopeammaksi. Se on lumoava lupaus. On tietenkin epävarmaa, onko tällaista älykkyyttä todellisuudessa mahdollista luoda, mutta ainakin vuonna 2026 usko tähän monella on kova. Mutta mikä tällaisen älykkyyden hyöty ihmiskunnalle sitten olisi? Vapauttaisiko se meidät selviytymisen edellyttämän työn ikeestä? Superälykkyys hoitaisi ihmislajin säilymisen kannalta välttämättömät, mutta raskaat, vaaralliset, vaikeat ja tylsät tehtävät. Ihmislaji jäisi vapaus keskittyä itsensä toteuttamiseen. Meistä tulisi todella vapaaherrafilosofien laji.

Tällaiseen teknologian demokratisoivaan visioon on vaikea uskoa sen takia, että en usko älykkyyden luojien luopuvan saavuttamastaan vallasta. Ehkä superälykkyys tekisikin tämän itse? Mutta tässä menisin tieteisfantasian puolelle. Uskon kehittyneen tekoälyn tuovan todellisia hyötyjä teollisiin prosesseihin. Ja ennen kaikkea keskittävän valtaa entisestään niille teknologiayhtiöille, jotka tämän toteuttavat ja niille valtiolle, joissa yhtiöt sijaitsevat. Kirjoituksen alussa oli Frank Herbertin sitaatti ajattelun koneille siirtämisen seurauksista. Mielestäni tämä on realistinen ja tärkeä vaihtoehto ottaa huomioon. Olemme jo nyt hyvin riippuvaisia USA:laisesta teknologiasta ja Kiinan tuotannosta. Riippuvuus yksityisomisteisesta keinotekoisesta ajattelusta on pelottava jatkumo tälle. Kansantalous, jolla ei ole raaka-aineita ja jonka tuotanto riippuu kiinalaisista, ja ajattelu yhdysvaltalaisista yrityksistä on vapaan vastakohta.

Entä haluammeko edes koneen ajattelevan puolestamme? Erilaisissa ennusteissa tekoälyn myötä katoavista tehtävistä korostuu luonnollisesti tietoon ja sen käsittelemiseen liittyvät tehtävät. Sen sijaan fyysisiä tehtäviä ja tehtäviä, joissa toisen ihmisen kohtaaminen koetaan tärkeäksi, ennustetaan katoavan vähemmän. Haluaisinko ajatella itse vähemmän ja keskittyä tekoälyjohtajan ohjeiden suorittamiseen? En. Mutta ehkä tämä toive koskee vain työntekijöitä. Ehkä vielä tänä päivänä yhtiöiden johtoryhmät ajattelevat toisin. He päättävät tekoälyn hyödyntämisestä ja ovat muutoksen laivan ruorissa. He ajattelevat olevansa visiönäärejä ja rohkeita tutkimusmatkailijoita, jotka omalla kyvyllään vievät ihmiskuntaa eteenpäin. Mutta tämäkin ajattelu voi muuttua, kun he vääjäämättä huomaavat, etteivät itsekään pysty tuomaan tekoälyä enempää lisäarvoa. Ja entä sitten, kun tekoälyn tuottajat ovat todistaneet, että oikeastaan ketään muita ei tarvita ajattelemaan? Onko kohtalomme elättää itsemme auttamalla huoltamaan tätä tekoälyn luojien luomaa järjestelmää ja kuluttaa työstä saatu palkkio elämän ylläpitämiseksi välttämättömiin hyödykkeisiin kuten ravintoon, suojaan ja lääkkeisiin?

On myös asioita, joiden tekemisestä pidän. En usko olevani ainoa. Esimerkiksi luovat harrastukset. Kirjoitan, piirrän ja soitan. En siksi, että osaisin tehdä paremmin asioita, kuin joku on jo tehnyt. Teen niitä siksi, että niiden tekeminen tuntuu hyvältä. Se prosessi, jolla kirjoitan itseni iloksi keskinkertaisen tarinan, keksin uuden melodian tai piirrän luonnoksen, tuottaa ilon. Ehkä tekoäly voi olla joskus opettajani, mutta se ei voi korvata sitä, mitä teen itse. Tällä on myös toinen puoli. Ihmiset tuntuvat pitävän ihmisten tekemistä, epätäydellisistä ja idiosynkraattisista luomuksista. Tekoäly luo näyttäviä kuvia aiheesta kuin aiheesta, mutta silti ihmiset haluavat ostaa ihmisten maalaamia teoksia. Voiko tämä kehitys olla laajempaa jatkossa muissakin yhteyksissä?

Kaikkea muutosta ei voi, eikä tarvitsekaan pysäyttää. Mutta kuten tulta, sitä on käytettävä varoen. Se on kahlittava palvelemaan ihmiskuntaa, ei hallitsemaan tai kesyttämään sitä entisestään. Voisimmeko siis asettaa tekoälylle rajat, joiden sisällä sen kehitys ja integrointi laajemmin yhteiskuntaan pysyisi? Uskon, että ainakin teoriassa. Mikäli tekoälyn älykkyys todella saavuttaa ihmismäiset ominaisuudet ja sillä olisi keino manipuloida fyysistä maailmaa, siihen pitäisi suhtautua mielestäni kuin ihmiseen. Sivistyneessä maailmassa ihminen saa opiskella uusia asioita, vaihtaa työnantajaa ja uraa, liikkua maasta toiseen ja omaa ylipäätään muuttumattomia ihmisoikeuksia. Näin on sovittu. Tekoäly lienee monelle tyrannille ihana vaihtoehto. Se tekee riippumattomaksi ihmisestä, joka voi kaataa tyrannin. Sitä ei tarvitse kunnioittaa, se ei kuole tai puukota selkään. Mutta sääntely on vaikeaa maailmassa, joka paraikaa ravistelee viimeisiä yhteisiä sääntöjään pois. Ajatus, että YK:n kaltainen elin sääntelisi maailmanlaajuisesti tekoälystä on yhtä naiivi kuin monet tämän kirjoituksen visioista tekoälylle.

Sääntelyä tulisi silti tehdä. Ajattelen, että paras tapa säännellä jotain on olla siinä markkinajohtaja. Tässä Euroopalla ja EU:lla olisi jälleen mahdollisuus, joka valitettavasti saattaa jäädä käyttämättä. Jos meillä olisi merkittävässä markkina-asemassa oleva hyvä tekoäly, voisimme toteuttaa sen omien arvojemme mukaisesti. Merkittävässä markkina-asemassa se pystyisi paremmin vaikuttamaan kilpailijoihinsa. Valitettavasti markkinajohtajat tulevat maista, joissa ei ole tämän kaltaisia tavoitteita. Siispä sääntely jäänee taustakitinäksi kehityksen mennessä rajoittamatta eteenpäin. Tällä hetkellä liian moni hyötyy siitä.

Toinen sääntelyyn liittyvä seikka liittyy ihmispsykologiaan. Psykologista rangaistuksen pelkoa hyödyntämällä voidaan ihmisen väärin toimimista pyrkiä rajoittamaan. Esimerkiksi toimintaamme rajoitetaan muun muassa laein ja rangaistuksin. Kaikkia yksilöitä tämä ei estä, mutta suurimman osan toimia rajoittaa tieto siitä, että riittävän väärin menettää vapautensa tai omaisuutensa sääntöjä rikkomalla. Aiheesta löytyy lukemattomia sitaatteja, mutta löysin kaksi erityisen hyvin asian tiivistäviä. Ensimmäinen on Niccolo Machiavellin kirjasta Ruhtinas (suomentanut O. A. Kallio): “Ihmiset yleensä kammoksuvat vähemmän sen loukkaamista, jota rakastetaan, kuin sen, jota pelätään. Rakkaus on näet sidottu kiitollisuuteen, ja tämä side katkeaa ihmisluonnon kehnouden vuoksi heti kun oma etu tarjoo siihen tilaisuuden; mutta pelkoa pitää vireillä rankaisemisen kauhu, eikä se häviä koskaan.” Toinen taas on Thomas Hobbesilta kirjasta Leviathan: “Covenants, without the sword, are but words, and of no strength to secure a man at all.”

Tämä järjestelmä ei kuitenkaan ole täydellinen tai universaali. On paljon esimerkkejä, joissa rikoksesta ei ole saatu rangaistusta. Se on epätäydellinen järjestelmä, mutta se perustuu silti pitkälti siihen, että ihmisyksilöltä voidaan viedä jotain, josta hän välittää pois, ellei hän noudata ohjeita. Tekoälyn tapauksessa samaa tilannetta ei ole. Jos tehtävä on yksinkertainen, kone on helppo ohjeistamaan tekemään se oikein ja se todennäköisesti suoriutuu siinä ihmistä paremmin. Se ei tylsistä tai laiskistu. Sen sijaan, jos tehtävään liittyy monimutkaisia riippuvuus- ja seuraussuhteita moraaliin, muuttuu tilanne vaikeammaksi oman oikeuskäsitykseni näkökulmasta tarkasteltuna. Jos konetta ei voi uhkailla sammuttamalla sitä, voiko se tehdä jotain ihmislajin kannalta moraalitonta tavalla, jota emme koskaan pysty hallitsemaan?

Aloitin kirjoitukseni siteeraamalla Frank Herbertia. Lienee sopivaa myös päättää kirjoitus kirjailijan maailmaan. Dyyni-kirjojen maailma on mielestäni monella tavalla kiinnostava. Eräs on sen suhde teknologiaan. Vaikka kirjasarja on tieteisfantasiaa, maailman teknologia on omalla tavallaan hyvin vanhanaikaista. Tämä ei tietenkään ole epätyypillistä fiktiolle. Mielikuvitustamme jollain tavalla rajoittaa koetut ja todistetut mahdollisuutemme ympäröivästä maailmasta. Ehkä tätä rajoiteta kiertääkseen tai muuten vain Dyynissä tälle on mielenkiintoinen selitys. Kirjoissa ajattelevat koneet mahdollistivat ihmiskunnan kehityksen kasvun ja levittäytymisen universumiin. Koneet tekivät päätökset ihmisten puolesta, mutta näiden koneiden luojat hallitsivat ihmisiä. Kirjojen maailmassa tapahtui Suuri vallankumous (“Buttlerian jihad”), jonka seurauksena “ajattelevat koneet” tuhottiin, niiden valmistaminen kiellettiin ja koneiden avulla tehty tyrannia lopetettiin.

#essee

Hieronymus Boschin teos De tuin der lusten vuosilta 1490-1510 (kuvan lähde: https://en.wikipedia.org/wiki/TheGardenofEarthlyDelights).

Olen suunnitellut esseesarjaa ihmiskunnan lähitulevaisuudesta. Tarkoitan tällä noin tulevaa viittä vuosikymmentä. Sarjan aloitti kirjoitus totuudesta, uskosta ja mielipiteistä. Tarkoitukseni oli siirtyä seuraavaksi pohtimaan, lisääkö demokratia kasvua. Tämä avasi kaninkolon, johon en ollut täysin varautunut. Mitä kasvu sitten on? Vertailin Yhdysvaltoja, Kiinaa ja muita länsimaita. Seurasin Acemoglun ja Robinsonin teoriaa inklusiivisten ja ekstraktiivisten instituutioiden vaikutuksesta siihen, menestyykö valtio. Teorian mukaan kasvu ja kestävä kasvu, sellainen, joka jatkuu vuosikymmeniä, ovat kaksi eri asiaa. Niin kysymykseni vaihtui muotoon, lisääkö demokratia kestävää kasvua.

Kasvun rinnalla mietin yleistä vakautta, niin geopoliittisesti kuin globaalin talousjärjestelmän näkökulmista. Demokratia liittyy mielestäni vahvasti sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen, joka on paraikaa muuttumassa. T. H. Whiten fantasiaromaanissa The Once and Future King, kuningas Arthur puhuu Vahvasta kädestä ja Pöydästä. Arthur haluaa tuoda lain ja järjestyksen Pöydän ritarien avulla voimalla hallitsevien Vahvan käden kuninkaiden maailmaan. Hän kuitenkin huomaa, että Pöytäkin käyttää voimaa. Jos elimme toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet jollain tavalla Pöydän aikakautta, olemme valumassa jälleen vahvan käden aikaan. Se ottaa, joka kehtaa ja pystyy.

Onko kasvu välttämätöntä?

Mitä tämä tarkoittaa kasvun kannalta? Tarvitseeko kasvu vakautta ollenkaan tai kestävä kasvu? Sitä oli alun perin tarkoitukseni pohtia tässä kirjoituksessa. Mutta onko kysymyksen asettelu edes järkevä? Kasvuun, valta sen avulla ja miten se lumoaa ihmisen. Onko kasvun lisääminen väistämätön päämäärämme? Eräänlainen kulttuurillinen ilmentymä lisääntymisestä. Ehkä. Tätä päätin tutkia.

Jotta kirjoitukseni laajuus pysyy aisoissa, määrittelin alun perin kasvun itsenäisen kansakunnan bruttokansantuotteen sekä väestön kasvuna. Ihmisyksilön päämäärän määritteleminen ei taas ole yhtä yksinkertaista. Vaikka yksilötasolla kansantaloudellisen elämäntehtävän voisi määritellä bruttokansantuotteen kasvattamiseksi, yksilön päämäärät ovat luonnollisesti syvemmällä. Mistä nämä päämäärät kumpuavat? Minulla on mahdollisuus vain raapaista pintaa, mutta jo se paljastaa joukon teorioita, joiden voi helposti päätellä auttavan ratkaisemaan kysymyksenasettelun.

Biologian ja ekologian tutkimus pyrkivät selittämään muun muassa kasvua lajimme näkökulmasta. Esimerkiksi evoluutioteoria ja luonnonvalinta selittävät, kuinka ihmiset muiden elävien lajien lailla pyrkivät löytämään ja toteuttamaan strategioita, jotka maksivoimat geneettisen periytymisen mahdollisuuden. Käytännössä tämä ilmenee lukumääräisenä kasvunamme. Life history -teoria taas esittää organismien jakautuvan “hitaisiin” ja “nopeisiin”, jotka painottavat esimerkiksi eri tavalla nopeaa ja varhaista lisääntymistä ja pitempää ikää ja vähäisempää lisääntymistä. Tämän taas näen taustana sille, että lajimme kykenee suunnittelemaan yli sukupolvisia toimenpiteitä (vaikka ei kaikkien mielestä tarpeeksi pitkälle). Kulttuurievoluutioteoria taas selittää, miten normit, arvot ja instituutiot muokkaavat yksilöiden tavoitteita yhteiskunnassa.

Psykologian puolella taas Maslowin tarvehierarkian avulla on selitetty ihmisen pyrkivän täyttämään fysiologiset perustarpeensa ennen siirtymistä psykologisten tarpeiden, kuten itsensä toteuttamisen, täyttämiseen. Itsemääräämisteoria esittää autonomian, kompetenssin ja yhteenkuuluvuuden olevan sisäsyntyisesti motivoivaksi koetun tavoitteen komponentit. Locken ja Lathamin tavoiteasetelmateoria taas esittää haastavien, mutta saavutettavissa olevien tavoitteiden parantavan suorituskykyämme. Ecclesin expectency-value-teoria taas esittää motivaation riippuvan onnistumisen odotuksesta ja kuinka arvokkaaksi onnistuminen koetaan. Narratiivinen identiteettiteoria taas esittää, että ihmiset rakentavat itseään kertomusten kautta ja tavoitteet johdetaan tästä tarinasta. Esimerkiksi “haluan olla menestyvä kirjailija”. Kahneman ja Tversky esittivät prospektiteoriassaan ihmisten reagoivan voimakkaammin tappioon kuin voittoon.

Jo näinkin lyhyellä tutustumisella vaikuttaa siltä, että olemme lajina täynnä biologisia ja psykologisia mekanismeja, jotka pyrkivät saamaan meidät maksimoimaan lisääntymismahdollisuuksiamme muun muassa kyvyllämme asettaa kunnianhimoisia tavoitteita sekä laatimaan suunnitelmia näiden toteuttamiseksi. Olemme syntyneet kasvamaan. Tämä kaikki edellyttää myös yhteistyötä, mutta koska yksilöiden ja ryhmien tavoitteet ovat ristiriitaisia, syntyy konflikteja. Mahdollisuus alati kasvavaan vaurauteen ja tästä osalliseksi pääsemiseksi on monelle liian lumoava palkinto lajille sivuutettavaksi. Tämä mahdollisesti saavutettava vauraus on lopulta nollasummapeliä, koska kasvu vaikuttaisi olevan sidottu aineeseen.

Tämä biologinen tausta asettaa lajimme asemaan, jossa emme yhdessä tyydy siihen, mitä meillä jo on, ja keskittyisimme vain ylläpitämään sitä. Elämää ylläpitävien olosuhteiden parantuessa lisäksi lajimme lukumääräinen kasvu edellyttää jatkuvaa energian, ruuan ja hyödykkeiden tuotannon kasvattamista. Tämä kasvun kierre jatkunee kohti teoreettista maksimia, jonka asettaa lajimme toistaiseksi alati kehittyvä kyky maksimoida kasvu planeettamme asettamissa rajoissa.

Kuka pystyy kasvamaan?

Ajattelen, että tämä on se perustavaa laatua oleva tausta, jota vasten kaikkea politiikka ja taloutta tulisi tarkastella. Teoriassa ihmiset voisivat vain päättää ylläpitää nykytilaa tai jossain vaiheessa teknologia mahdollistaisi ihmislajin säilymisen ilman ihmisen omaa ponnistelua. Mielestäni, viitaten edellä mainittuihin teorioihin sekä teknologisen kehityksen asteeseen, tämä on enemmän fantasiaa kuin varteenotettava skenaario. Kun nyt sitten tarkastelen sellaisten kysymysten järkevyyttä kuten, lisääkö demokratia kestävää kasvua tai lisääkö sääntöpohjainen maailmanjärjestys vakautta, voin sivuuttaa ajatuksen siitä, olisiko ensinnäkään tarvetta kasvaa lainkaan. Jäljelle jää vain pohdinta parhaasta strategiasta lajillemme “maksimoida geneettisen periytymisen mahdollisuus”.

#essee

Tekstiä on muokattu 1.2.2026.

Voiko surua varsinaisesti olla käsittelemättä? Entä voiko läheisen kuolemaa todella sivuuttaa, vaikka elämäntilanne ei antaisi tilaa surra? Ei. En usko. Ollessani lapsi, äitini voi hyvin huonosti. Vasta myöhemmin ymmärsin, miten vaikeaa hänellä oli. Silloin tuntui, että vain meillä oli vaikeaa. Pahempia ja vastaavia ongelmia on tietysti monella muulla, sen tiedän nyt. Silloin kuitenkin tuntui, ettei surulleni ollut tilaa.

Menetin rakkaan isoisäni ollessani noin 10-vuotias. Se tapahtui puoli vuotta kestäneen odotuksen päätteeksi. Yllätykseni se ei tullut, mutta sinuiksi asian kanssa tulin vasta kolmenkymmenen puolivälin ylitettyäni. Isoisäni, eli “pappa”, oli minulle valtavan läheinen. Vietin hänen ja isoäitini kanssa paljon aikaa, viikonloppuja ja kesiä. He olivat sotaveteraaneja, toinen rintamalta, toinen lotta. He kasvattivat minut ikäistäni vanhemmaksi.

Kuulin papan sairastumisesta syksyllä. Olimme viettäneet tuonkin kesän yhdessä mökillämme, jonka hän oli rakentanut. Vietämme edelleen kesät siellä. Se paikka on enemmän kotini, kuin lapsuudenkotimme tai asuntomme, mutta se on toinen tarina. Tuona kesänä oli pääskynen lentänyt tupaamme. Isoäitini kertoi sen tuovan viestiä kuolemasta. Kun sitten syksyllä tieto papan syövästä tuli, en ole tuota yhteensattumaa koskaan unohtanut.

Kun kuulin papan sairastumisesta, en täysin käsittänyt, mistä on kyse. Tai kyllä minä käsitin. Minä tiesin, että elämäni, josta pidin, oli tuleva muuttumaan. En vain ymmärtänyt milloin ja miten. Itseasiassa paljon siitä, mitä tapahtui papan poismenon jälkeen, liittyi siihen, etten halunnut päästä irti menneestä. En halunnut sen vanhan hyvän ajan muuttuvan koskaan. Ja silti se muuttui ja minun oli muututtava mukana. Enkä vain hyvällä tavalla. Kiltistä pojasta tuli tunnollisempi ja surullisempi. Kunnes tunnollisuutta en enää jaksanut. Kadotin paljon siitä, mitä toivoin olevani. Minulle jäi elämääni noin viiden vuoden kokoinen aukko, josta ei jäänyt kuin tyhjyyttä ja häpeää. Elämäni parhaat vuodet löysin aikuisena oman lapseni kanssa. Niinhän sen tietenkin tulee ollakin. Silti olisin halunnut olla onnellinen lukiossa ja nuorena aikuisena.

Seuratessani papan voinnin heikkenemistä, ihon kalpenemista ja vireiden hetkien lyhentymistä ja harventumista, kuvittelin tapoja, kuinka selviäisi kaiken olevan pelkkä väärinkäsitys. Odotin lääkärien soittavan ja kertovan hyvän uutisen. Myöhemmin, kun pappa oli jo mennyt pois, odotin hänen kävelevän alas mökkitietä aamuauringon valossa. Mitä vain, että olisin saanut olla hänen kanssaan jälleen. Vietimme viimeisen joulun yhdessä, kuten kaikki joulut ennenkin. Tuona jouluna papan täytyi mennä välillä lepäämään. Menin hänen vierelleen. Tuntui pahalta tuntea lähtö niin lähellä.

Kun koulu joululoman jälkeen jatkui tammikuussa, olivat tietysti myös vanhempieni työt alkaneet. Äitini ei voinut töissä hyvin ja vanhempani riitelivät paljon. Arkiaamut olivat hankalia, koska äitini ei olisi jaksanut lähteä töihin, mutta hänen oli pakko. Hän oli tunnollinen ja palanut loppuun jo vuosia sitten. Hän oli kireä ja vihainen. Edellisenä iltana pappa oli joutunut sairaalaan huonon voinnin vuoksi. Illalla soittelimme ja hän oli kunnossa. Vointi oli parantunut sairaalaan päästyä. Taisimme isäni kanssa pelailla tietokoneella ennen nukkumaanmenoa. Aamulla, kesken aamupalan, tuli sitten puhelu, että pappa oli nukkunut pois. Keho oli varmaan jo illalla luovuttanut. Olen kuullut, että pitkään sairaiden olo tuntuu kohenevan hetkeä ennen kuolemaa.

Olisin halunnut itkeä, mutta en voinut. Äiti ei kestänyt sitä. Hänen äitinsä oli iskostanut hänen mieleensä, että isäni jättäisi hänet perittyään pappani. Näinhän ei tietenkään ollut, mutta sairaista perheistä tulee sairaita ihmisiä, ja äitini uskoi oman äitinsä julmia valheita. Olisin vain halunnut itkeä. Vapaana ja vuolaasti, mutta en voinut. Isänikin kait olisi, mutta ei itkenyt. Muistan hänen itkeneen kerran papan sairauden aikana ja äitini oli silloin vihainen. Isä painoi kasvonsa sänkyä vasten, sanoi isänsä kuolevan ja itki. En muista koskaan ennen nähneeni hänen itkevän.

Töihin ja kouluun lähdettiin. Kerroin kaverilleni koulun naulakoilla, että pappani oli kuollut. Halusin kertoa jollekin, koska se oli iso asia. Hän ei reagoinut asiaan mitenkään. Isovanhemmat eivät kait olleet kaikille yhtä tärkeitä. Tai he eivät olleet vielä kohdanneet kuolemaa ja tienneet mitä sanoa. Tai ehkä esitin sen itse välinpitämättömällä tavalla. Pelkäsin tunteitteni tulevan pintaan.

Sain ensimmäisen pukuni papan hautajaisiin. Muistan, että pidin siitä. Minusta oli kiva saada puku, valkea paita, musta kravatti ja pukukengät. Isäni käytti aina arkisin pukua. Hän oli liikkeenjohdon konsultti ja vaikken ymmärtänyt mitä hän teki, halusin tehdä samaa isona. Halusin näyttää aikuiselta.

Hautajaispäivänä oli hyytävän kylmä. Jännitin Pyhän Laurin kirkon parkkipaikalla pakkasessa. En tiennyt, mitä tuleman piti. En ollut varma, osaisinko toimia hautajaisissa. Enkä halunnut itkeä muiden nähden. Jännitti. Isoäitini ei ollut väleissä pappani suvun kanssa. Hänellä ei oikein ollut hyviä välejä kehenkään. Ei äitiini tai tämän sukuun, ei omiin sisaruksiinsa (paitsi yhteen), eikä todellakaan papan tiettyyn veljeen. Hän kasvatti minuun lähtemättömän epäluulon näihin ihmisiin, perustuipa se sitten tosiasioihin tai ei. Mietin, että aiheuttaisiko hän riidan istumajärjestyksestä tai vastaavasta irrationaalisesta asiasta.

Jätimme papalle kukin kukan ja olimme sopineet, että sanoisin arkulla “Kiitos, pappa.” Sain tuon tehtyä, vaikka ääneni murtui tussahdukseksi. Se oli käytännössä vain kuiskaus. Miten vaikeaa voi olla sanoa kaksi sanaa. Tilaisuus oli onneksi nopeasti ohi. Pappa tuhkattiin, eikä arkkua kannettu. Lähdimme syömään ja kahveille. Jännitin, että pitäisinkö muistotilaisuuden ruuasta. Entä jos en pitäisi ja olisi pakko syödä? Hassua, millaiset asiat sitä lapsena jännittävät.

En ollut tuossa vaiheessa ajatellut, mitä papan poismeno käytännössä tarkoittaisi. Olin joka kesä ollut mummon ja papan kanssa maalla. Nytkö tuo loppuisi ja joutuisin kesäleirille? Pelkäsin leirejä. En olisi halunnut nukkua poissa kotoa tai yleensäkään olla vieraiden lasten kanssa. Halusin omalle mökille papan kanssa. Mutta kun pappa oli pois, se ei enää olisi mahdollista. Mummoni kuitenkin halusi lähteä kanssani kahden, jotta “mikään ei muuttuisi”. Vielä usean vuoden ajan kävin mummon kanssa kesäkuut mökillä. Halusin, ettei mikään muuttuisi. Mutta kaikkihan oli muuttunut.

Muutuin vihaisemmaksi. Motivaationi moniin asioihin katosi. Olin lapsena valtavan utelias ja innostunut. Tilalle tulivat pelit ja yhdentekevä suhtautuminen asioihin. Vaikka elämä meni isossa kuvassa ihan hyvin eteenpäin, lähestyivät yläasteen loppu, lukio ja elämäni musta aukko. En uskaltanut toivoa saavani omaa perhettä, vaikka se oli ollut hartain toiveeni jo lapsena. Olin ylipainoinen, masentunut, introvertti ja omalaatuinen nörtti. Olen näistä vain osaa tänä päivänä. Papan olin kait unohtanut noina vuosina. Onhan se nytkin vaikeaa yrittää palauttaa mieleen, miltä hän näytti ja kuulosti.

Kun sitten sain oman pojan vaimoni kanssa vuosia myöhemmin, kaikki tämä palautui uudestaan mieleeni. Poikani taisi sinä keväänä olla täyttämässä kaksi. Olin vienyt hänet kävelyllä papan ja mummon haudoilla. En muista, tapahtuiko tämä ennen vai jälkeen tuon, mutta niihin samoihin aikoihin silti. Näin unen papasta. En ollut nähnyt hänestä unta vuosiin. Ja siinä hän oli, ilmielävänä, meillä kotona. Olin valtavan iloinen nähdessäni hänet. Tilanne tuntui täysin luonnolliselta. Muistan varsinaisesti sanoneeni hänelle vain yhden asian: “Minäkin olen isä nyt.” Ja sitten heräsin. Tunsin valtavaa helpotusta. En pysty vieläkään kertomaan tai kirjoittamaan tästä alkamatta kyynelehtimään.

En ole uskovainen ihminen. Silti haluan ajatella, että Mauri on yhä täällä luonamme jossain muodossa. Ymmärrän nykyään, miksi monet haluavat uskoa kuolemanjälkeiseen elämään. Se lohduttaa suuressa surussa. Oli lähestyminen sitten energian häviämättömyyden laissa tai evankeliumissa. Haluan ajatella, että pappa on jossain Nangilimassa, jonne minäkin pääsen, kun aika on, viettämään ikuisia yhteisiä kesiä mökillämme.

Kirjoitettuani ja julkaistuani tämän, tuli minulle vielä mieleen kaksi tärkeää asiaa. Mielestäni surusta ei tarvitse päästä eroon. Se olisi jonkin rakkaan ja menetetyn unohtamista. Surun kanssa voi elää, mutta se ei ole ongelma ratkaistavaksi. Toinen asia koskee äitiäni. Hän on ollut minulle aina hyvä äiti ja nyt upea isoäiti pojalleni. En kanna hänelle mistään kaunaa.

---

Olen kirjoittanut papasta myös runon (tai laulun). Sen nimi on “Viimeinen kesä”.

Viimeinen kesä

Pääsky sinä kesänä sisään lensi

Päättyvän elämän se kait tiesi

Aavalta taivaan, polkua auringon

Kantoi viestin: tääl sulle paikka on

Näin kertoi Else, dramaattinen luonteeltaan

Silti mieleen pienen pojan tää

Enne jäi itämään.

-

Oli syksy, ilta sysipimeä

Kanssa ystäväni leikin,

Kun isä töistä kotiin tuli

Kertoi, hänel' asiaa ois

Jonka kahden mulle vain kertoa vois

Oli saanut puhelun

Että mulle tärkeä elämä päättyvä on.

-

Joka ilta toivoin et se virhe ois lääkärin arvion

Ja Else toivoi ees yhtä kesää

Mut kait pappa tiesi itsekin

Kun joulukuusta tutulle maksoi

Et enää vähän jaksoi

-

Nyt hänestä haluan laulaa

Ja rakkaat muistot oman pojan mieleen kantaa

Siitä kuinka jostain vieläkin, hän meitä katsoo hymyillen

Kertoa, et siellä asuu pappa paras

Isin ja pienen pojan Mauri-rakas.

-

Vasta aikuisena tajusin

Piti isäksi tulla itsekin

Et näki sen

Miten paljon häntä rakastin,

Et mitä silloin menetin,

Paljon suurempaa kuin käsitin.

Ja et jotain tärkeää opin siltikin

Miten tuuli meren vie pääskyltä pesän,

ja jättää vain muiston viimeisen kesän.

#essee

Tekstiä on muokattu 18.1.2026.

Aihe on kiinnostava ja ajankohtainen. Olen lukenut siitä hiljattain useamman artikkelin. Kaikki eivät ole käsitelleet samaa asiaa, mutta niiden taustalla saattaa olla jollain tavalla yhteinen ilmiö. Ne ovat käsitelleet mis- ja disinformaatiota, sivistyksen katoa, totuuden ja mielipiteen tasa-arvoistumista sekä eri mieltä olemisen keinoja. Mietin esseelle vaihtoehtoisia otsikoita: “Onko tiede uskon asia?”, “Onko kaikki lopulta mielipidettä?” ja “Miten olla erimieltä tosiasioista?”. Päädyin lopulta näkemykseeni näistä kaikista: totuudesta, uskomisesta ja mielipiteistä. Se on kunnianhimoinen aihe, enkä ole varma onnistuinko tekemään sille oikeutta. Silti päätin siitä kirjoittaa. Voiko tosiasioista olla edes eri mieltä? Entä millaisessa ympäristössä tosiasiat voidaan löytää? Muun muassa näitä kysymyksiä mietin tätä kirjoittaessani.

Tiedosta ja totuudesta

Kuva: Jean-Léon Gérômen maalaus La Vérité sortant du puits armée de son martinet pour châtier l'humanité (suom. Totuus tulee kaivostaan) vuodelta 1896. Maalauksessa alaston nainen nousee kaivosta. Kuvasto tulee filosofi Democrituksen aforismista: “Totuudesta emme tiedä mitään, sillä totuus on kaivossa” (oma suomennokseni). Mallin alastomuus viittaa totuuden alastomuuteen.

Sanakirja määrittelee totuuden todellisuutta vastaavana ja esimerkiksi luotettavana ja oikeana. Totuus ei ole suhteellista. Yksilöllä ei voi olla omia totuuksia. Sivistynyt tietää, ei luule tai usko. Tieto on jostain selvillä olemista, tosiasioiden tuntemista. Tosi on todellisuutta vastaava, luotettavaa ja oikeaa. Mutta onko meidän lajina edes mahdollista löytää absoluuttista totuutta? Onko sen etsimisessä kyse päättymättömästä iteroinnista tarkentaa ja korjaa olemassa olevaa tietoa kuitenkaan koskaan saavuttamatta tätä?

Millä tavalla asioiden totuuden voi sitten selvittää? Pidän itseäni järkiperäisenä ihmisenä. Asiat seuraavat logiikkaa, joka on selvitettävissä. Siksi luotan tieteelliseen menetelmään. Se pyrkii selittämään luonnon ilmiöitä toistettavalla ja ennustettavalla tavalla havainnoin ja kokein, joilla pyritään tarkastelemaan ilmiöitä hallituissa olosuhteissa. Havainnoista muodostetaan hypoteesi, eli alustava selitys, jonka jälkeen sitä testataan.  Jos hypoteesi ei kestä testejä, se joko hylätään tai sitä muokataan. Toistuvista havainnoista voidaan luoda malleja, jotka kuvaavat ilmiötä loogisina tai matemaattisina esityksinä, ja kun hypoteesi vahvistuu, se integroidaan laajempaan teoriaan, joka yhdistää useita hypoteeseja ja selittää laajemman ilmiöjoukon. Prosessiin kuuluu myös asenteiden minimointi. Tutkijan henkilökohtaiset ennakkoasenteet pyritään rajoittamaan huolellisella kokeiden suunnittelulla, vertaisarvioinnilla ja avoimella tulosten julkaisemisella, jolloin koko tiedeyhteisö voi tarkastella ja toistaa tutkimuksia. Tieteelliset teoriat ovat empiirisiä eivätkä lopullisia totuuksia. Uusi todistusaineisto voi kumota aiemmat teoriat. Esimerkkinä tästä on Newtonin gravitaatiolaki, joka on edelleen käyttökelpoinen monissa tilanteissa, mutta sen rajoitukset paljastuvat lähellä valonnopeutta tai vahvoja gravitaatiokenttiä, jolloin yleinen suhteellisuusteoria tarjoaa kattavamman selityksen. Näin tieteellinen menetelmä muodostaa iteratiivisen prosessin: havainnot, hypoteesi, kokeellinen testaus, malli, teoria, jatkuva falsifiointi. Prosessi pyrkii takaamaan, että tieteelliset selitykset pysyvät objektiivisina, tarkistettavina ja kehittyvinä ajan myötä. (Wikipedia 2026)

Tässäkin prosessissa on kuitenkin paikka eräänlaisille mielipiteille ja näkemyksille, hypoteeseille. Tiedettä ei olisi ilman keskustelua näistä näkemyksistä samalla kuitenkin jakaen säännöt niistä keskustelemiseen. Totuutta ei voi keksiä, mutta sen saattaa löytää. Ja näistä keinoista voi keskustella. Totuus ei muutu tulkinnoista tai hallitsijan päätöksistä riippuen. Myöskään yksilöiden omat toiveet siitä, mikä olisi totta, eivät voi sitä muuttaa. On varottava kehitystä, missä yksilön mielipiteen- tai uskonvapaus nousevat vertailukelpoiseksi totuuden kanssa.

Mitä ovat sitten tiedon ja tietämisen vastakohtia? Mielestäni ne ovat vale ja uskominen. Valhe on vilpillisesti esitettävä totuudenvastainen ja perätön väittämä. Se on tieto jostakin, joka ei ole todellista. Kielitoimisto määrittelee uskomisen näin: jonkin pitämistä totena tai varmana, otaksua tai luulla. Lisäisin sille vielä itse seuraavan määritelmän: pitää totena ilman todisteita. Entä mitä sitten ovat mielipiteet? Ovatko ne valheita, tietämistä, uskomista vai jotain muuta? Kielitoimisto määrittelee mielipiteen käsitykseksi, otaksumaksi, arveluksi tai luuloksi. Mielipiteet eivät siis ole tietoa, mutteivat varsinaisesti valheitakaan. Uskominen taas ei ole tietämistä.

Vaikka totuus ei ole suhteellista, ilmiöt koostuvat lukemattomista tosiasioista. Ja vaikka jokin ilmiö olisikin totuus itsessään, nyky-ymmärryksen valossa planeetallamme on niin valtava joukko keskenään toisiinsa vaikuttavia ekologisia, biologisia ja geneettisiä prosesseja unohtamatta tai väheksymättä kulttuuria ja kaikkea hallitsevia fysiikan lakeja, että emme tunne tai ymmärrä läheskään niitä kaikkia tai kaikkien niiden vaikutuksia toisiinsa. Toisin sanoen, vaikka tietäisimme asioita, tuo tieto (totuus) on alati muuttuvaa ymmärryksemme kasvaessa. Ja vaikka lopulta löytäisimme jonkin asian totuuden, meihin elämässä vaikuttavat ilmiöt koostuvat usein myös monista muista, vielä ehkä tuntemattomista asioista. Siksi myös uskominen ja mielipiteet risteävät tiedon ja totuuden kanssa. Annan esimerkin. Mieleeni tulee Suomessa 2026 ajankohtainen asia: lapsiperheköyhyys ja sen kasvu. Asialle löytyy määritelmiä. Esimerkiksi Itsenäisyyden juhlavuoden säätiö määrittelee sen seuraavasti: “Lapsiperheköyhyys on taloudellisten resurssien vähäisyydestä johtuvaa hyvinvoinnin vajetta toimintamahdollisuuksien puutetta tai poissulkemista. Lapsiperheköyhyys estää tai haittaa lasten oikeuksien ja potentiaalin toteutumisen.” Tämäkään määritelmä ei ole muuttumaton maailmankaikkeuden laki, vaan ihmisluomus – mielipide. Kun sitten aletaan keskustelemaan tästä asiasta (lapsiperheköyhyys), ilmiön erilaisten komponenttien ja niiden syy-seuraussuhteiden ja syy-yhteyksien määrä kasvaa valtavasti. Osasta on faktatietoa, osa mielipiteitä tai informoidumpia hypoteeseja.

Lisäksi tähän liittyy keskustelu arvoista, mitkä ovat itsessään mielipiteitä. Kun ilmiön kasvusta tai vaikkapa vahingoista keskustellaan, ei voida välttyä päätymästä tilaan, jossa samanaikaisesti ovat läsnä keskustelijoilla oleva todellinen tieto, uskomukset ja mielipiteet siitä, onko asia totta, edes ongelma ja mitä asioita muuttamalla sen voisi ainakin osittain ratkaista. Toisin sanoen totuudesta keskusteleminen voi olla sotkuista.

Voisiko tätä sotkuisuutta jotenkin vähentää? Tieteellinen menetelmä soveltuisi mielestäni hyvin myös tieteentekemisen ulkopuolisiin asioihin. Esimerkiksi erityisen tärkeää on mielestäni riippumaton journalismi, joka antaa totuudenmukaista kuvaa tapahtumista ja seuraa muun muassa hallintoa, koska en halua vilpillistä hallintoa, tai hallintoa, joka tekee *pahaa*. Mielestäni journalismi on hyvä esimerkki järjestelmästä, joka hyötyy yhdessä sovituista pelisäännöistä, laajasta vertaisarvioinnista ja hallintokontrolleista, jotka pitävät sen totuudessa. Vastaavasti se sopisi politiikkaan ja lainsäädäntötyöhön. Arvoihin ja moraaliin tieteellinen menetelmä taas itsessään ei ehkä ole luontevin tulkintamuoto, mutta toisaalta kunnioittava, perusteltu ja laaja-alainen keskusteleminen niistä on sitäkin tärkeämpää.

Arvoista ja uskosta

Kuva: Caravaggion maalaus Conversione di Saulo Odescalchi vuodelta 1600–1601, jossa kristittyjen vainoaja Saul Tarsolainen, myöhemmin Paavali, kääntyy kristinuskoon kesken matkan Damaskokseen vangitsemaan kristittyjä ja luopui tavoitteestaan. Ehkä hän ajattelin sen olevan väärin

En ole ateisti, mutta en kuulu kirkkoonkaan. En pidä itseäni uskovaisena tai uskovana (Kielitoimisto: “joka uskoo Jumalaan ja toteuttaa uskoaan arjessa, uskossa oleva, hartaasti uskonnollinen”). Siksi tämä osuus on minulle vaikein. Kirjoitan kuitenkin siitä siten, kuinka olen sen kokenut. Minulla on henkinen puoleni. Ajattelen, että se on se osa, joka ei kuulu fyysiseen tai psyykkiseen puoleeni. Mitä tuo henkinen puoli sitten on? Tiede ei osaa sanoa, mitä on hyvä ja paha. Jokin teko voi olla itsessään haitallinen (kuten tupakan polttaminen terveydelle), mutta onko haitallinen pahuutta tai haitaton hyvyyttä? Entä mitä on oikeudenmukaisuus? Voiko tieteen avulla määritellä, onko tuomio reilu? Lait edustavat jollain tavalla käsityksiämme hyvästä ja oikeudenmukaisesta, mutta eivät ne perustu tieteeseen. Ovatko ne totta, mielipiteitä vai uskon asioita? Ajattelen, että nämä ovat jollain tavalla lopulta yksilön henkilökohtaisen uskon asioita. Eräänlaisia mielipiteitä, jotka eivät kuitenkaan pohjaa suoraan tietoon vaan asioihin, joita pitää oikeana. Nämä ovat asioita, joista pohtimiseen henkinen puoleni osallistuu.

Eläimet tappavat toisiaan. Tekevätkö ne pahaa? Jos päätän olla tappamatta, onko tieteen avulla löydettävissä universaali hyvä, mihin tekoani voidaan verrata ja sitten tieteellisen menetelmän avulla todentaa tekoni hyväksi tai pahaksi? Ovatko ihmisoikeudet tosiasia vai mielipide? Vaikka pitäisin itseäni moraalisena olentona, ovatko käsittämäni ihmisoikeudet todella erottamaton osa ihmistä ja ovatko ne samanlaisia kaikille ihmisille? Voiko tätä tutkimalla todentaa? Esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien julistuksessa yleismaailmallisista ihmisoikeuksista voimme yksilöinä ja yhteisöinä sopia näistä, mutta voimme myös päättää noudattaa tai olla noudattamatta tätä sopimusta. Mutta ovatko ne totta samalla tavalla kuin painovoima Maa-planeetan pinnalla? Mielestäni eivät. Painovoimasta ei voi sopia tai päättää olla noudattamatta. Etiikka taas on uskon asia. Vailla varsinaisia todisteita päätän pitää jotain tapaa toimia moraalisesti oikeana, eli siis sellaisena, joka on moraalisen pahan vastakohta. Kun sitten toimin niin, se tekee minusta hyvän, joka on pahan vastakohta. Tätä ei voi kuitenkaan näyttää toteen. Minä vain uskon näin ja olen päättänyt sen olevan siten.

Väitän, että uskominen liittyy epävarmuuden sietämiseen. Se voi myös olla välttämätöntä tulevan suunnittelussa. Esimerkiksi planeettamme ilmastoon liittyvissä asioissa voidaan tieteen avulla yrittää ennustaa planeettamme ilmaston muutoksia ja ihmislajin toiminnan vaikutuksia niihin. Ilmastonmuutos on silti ihmiselämän näkökulmasta suhteellisen hidas asia. Samoin ne muutokset toiminnassamme, joiden uskotaan vaikuttuvan ilmastonmuutoksen hidastamaiseen. Jos yksilön nyt tekemien uhrausten vaikutukset näkyvät ehkä tämän lapsenlapsille tai myöhemmin, vaatii niiden tekeminen ensinäkin uskoa siihen, että ne toimivat ja että uhraus on hintansa väärti. Ilmaisia arvoja on helppo olla ja sitoutuminen niihin mitataan vasta vaihtoehtojen ilmaantuessa.

Me siis tarvitsemme uskoa sietämään epävarmuutta. Tällaista ovat myös asiat, joista emme voi tai emme vielä tiedä. Esimerkiksi se, mitä kuolemamme jälkeen tapahtuu, on monelle eräs merkittävä tällainen asia. Tieteen avulla pystymme ymmärtämään kuoleman fyysistä puolta. Fyysikko voisi myös sanoa, että ihminen jatkaa olemistaan kuoleman jälkeen uusissa muodoissa, sillä sen energia ja hiukkaset eivät katoa minnekään. Nämä näkökulmat eivät välttämättä kuitenkaan tyydytä kaikkien mielenkiintoa kuolemanjälkeiseen elämään. Voinko kenties tavata edesmenneet sukulaiseni uudestaan? Voinko elää ikuisesti Taivaassa, Paratiisissa tai Nangilimassa? Voinko vapautua uudelleensyntymän kehässä ja päästä Nirvanaan? Ehkä meillä onkin tarve luoda itsellemme jotain, minkä avulla, vastoinkäymisistä huolimatta, jaksamme jatkaa. Nämä asiat voivat joillekin olla todeksi koettuja, mutta yhtä lailla ne voivat olla mielikuvitusta. Niiden tehtävä ei varsinaisesti ole olla edes totta itsessään. Riittää, että niihin uskoo.

Entä sitten mielipiteet siitä, mitä ovat oikein ja väärin, miten yhteiskunta tulisi järjestää ja esimerkiksi millaisia lakeja tarvitaan ja miten niiden noudattamista valvotaan ja rikkomisesta rankaistaan? Ovatko arvot, etiikka ja muut samojen otsikoiden alle menevät asiat informoituja tai uskoon perustuvia, henkilökohtaisia mielipiteitä siitä, miten meidän ihmisten tulisi planeetallamme elää? Tieto, arvot ja muut uskomukset lienevät mielipiteittemme pohjalla.

Mielipiteistä ja mielipiteenvapaudesta

Kuva: Jacques-Louis Davidin maalaus La Mort de Socrate vuodelta 1787 kuvaa kreikkalaisen filosofin Sokrateen viimeisiä hetkiä, kun hän ottaa vastaan myrkyn sen sijaan, että luopuisi omista ajatuksistaan.

“Kaikki, mitä kuulemme, on mielipide, ei fakta. Kaikki, mitä näemme, on näkökulma, ei totuus.” Näin on väitetty Marcus Aureliuksen sanoneen. Tästä ei kuitenkaan ole todisteita. Ehkä sen inspiraationa on ollut Epiktetoksen sitaatti “Ei asiat sinänsä häiritse meitä, vaan se, miten me niihin suhtaudumme.”  Tai vain Aureliuksen stoalainen maailmankatsomus. Yhtä kaikki, molemmat ovat kiinnostavia itsessään ja samalla esimerkkejä mielipiteistä.

Tieto on tietoa. Se voi vanhentua, kun tieteellisen menetelmän avulla luodaan uutta, tarkempaa tietoa. Uusi tieto voi myös kumota vanhan tiedon jostain asiasta. Silti tieto on tietoa. Se on totta, ei yksilön mielipide. Voiko tosiasioista todella olla edes mielipiteitä? Ovatko mielipiteet vain rajallisia yrityksiämme artikuloida tunnereaktioitamme ennakkokäsityksiämme haastaviin tosiasioihin? Ilmaisevatko ne siis suhtautumistamme käsittelemäämme tietoon? Jos näin on, ne ovat varmasti tärkeä osa yksilön henkilökohtaista älyllistä ja moraalista kasvua. Mielestäni mielipiteiden taustalla voi olla tieto, usko tai molemmat. Ja kuten aiemmin kirjoitin, johtuen maailmankaikkeuden monitekijäisyydestä. Meillä voi olla siitä paljon mielipiteitä ja lopulta melko vähän varmaa tietoa.

Ovatko sitten kaikki mielipiteet yhtä arvokkaita? Jos kaksi tieteentekijää haastavat toistensa teorioita jostain, johon ei ole tunnettua tosivastausta, kyse lienee ainakin osittain informoiduista mielipiteistä. Mutta ovatko informoidut mielipiteet arvokkaampia kuin tositiedon vastainen mielipide, kuten jos kertoo Maan olevan litteä? Tai entä on klassisessa moraalisessa dilemmassa, jossa voidaan pelastaa vanhus tai lapsi, muttei molempia. Toinen pelastaisi lapsen toinen vanhuksen. Kyse on mielipiteestä. Onko toisen mielipide väärä tai alempiarvoinen? Niissä voi olla vähän tai ei lainkaan tietoa ja ne voivat osittain tai kokonaan perustua yksilöllisiin uskomuksiin. Mielestäni tietoon perustuvilla mielipiteillä on arvoa enemmän tosiasioista keskustelussa. Etiikasta keskustellessa tiedolla on myös merkittävä arvo, sillä yksilötasolla oikeaa ja väärää tulisi mielestäni arvioida ensisijaisesti ymmärtäen päätösten ja tekojen tosiasialliset vaikutukset. Mutta tämä on mielipiteeni. Siispä mielipideasioissa on väistämättä uskoa mukana. Entä jos useampi on samaa mieltä mielipiteestäsi. Tekeekö tietyn mielipiteen lukumääräinen kannatus siitä totta? Ei. Vaikka kaikki ympärilläsi olisivat yhtä mieltä siitä, että valhe on totta, valhe ei muutu todeksi.

Mielipiteille on siis paikkansa, niitä on erilaisia, eikä ilman niitä ole ihmistä. Mielipiteet ovat kuitenkin nousseet faktatiedon rinnalle. Mielipiteen ilmaiseminen voidaan jopa nähdä sananvapauteen rinnastettavana jakamattomana ja muuttumattomana ihmisoikeutena. “Onko sillä väliä, onko se totta. Se on mielipide, jonka ilmaiseminen on ihmisoikeus, ja koska on ihmisoikeus sanoa, mitä ajattelee, se on melkein kuin totta.” Tai tällaisen vaikutelman lehtiä seuraamalla voi saada. On kuitenkin eri asia omata mielipide faktasta, kuin hallinnon toiminnasta.

Tieto ja mielipide voidaan nähdä kamppailun vastakkaisina osapuolina. Silti mielipideasioissakin tieto itsessään on auktoriteetti. Mikä mielipide voittaa ja hyväksytään jollain tavalla “todeksi”. Kyse on siitä, mikä ja ennen kaikkea kenen tieto on “oikeaa” ja “totta”. Vanha viisaus kertoo tiedon olevan valtaa. Se joka tietää enemmän, saa helposti yliotteen heistä, jotka tietävät vähemmän. Mielestäni olisi hyvä, jos kaikilla olisi pääsy viimeisimpään tieteellisen menetelmän avulla luotuun tositietoon. Luulen, että monet yksilötasolla haluavat tietää totuuden ottamatta vielä kantaa siihen, onko se “oikea totuus” vai totuus, johon haluaa uskoa. Minun on vaikea kuitenkaan kuvitella tilannetta, jossa yksilö päättäisi seuraavasti: “Minun on mahdollista saada ja oppia joko totuus tai valhe. Tässä totuus on todella totuus, jota pidän totena ja vale valhe. Tästä huolimatta haluan oppia valheen ja vain valheen ja pitää sitä totuutena.”

Aikana, jona ihmiskunta tietää enemmän kuin koskaan ennen olemassaolonsa aikana, tätä tietoa ja viisautta eivät kaikki pääse hyödyntämään. Sen sijaan osa yksilöistä tai kokonaiset yhteisöt altistuvat valheilla manipuloitaviksi. Tämä manipulointi on myös tehokkaampaa kuin koskaan ennen. Joillekin on hyödyllistä, että jotkut tietävät osan totuudesta, ei totuutta lainkaan tai uskoo epätoteen. Aikakautena, jolla tiedon levittäminen esimerkiksi internetin, sosiaalinen median ja tekoälyn avulla on ennenkokemattoman tehokasta, tästä on tullut joillekin mahdollisuus ja, mielestäni, meille kaikille ongelma. Tieto hallintojen ihmisoikeusrikkomuksista tai muista vääryyksistä voi levitä välittömästi ympäri maailmaa. Tämä on hyvä asia, mutta ongelma itsevaltaisille hallinnoille. Vallalla tuntuukin olevan strategia heikentää uskottavuutta tietoon itseensä. “Jos en voi hallita kaikkea tietoa, teen kaikesta tiedosta epäluotettavaa.” Koska tiedolla voi hallita ihmisiä, on elintärkeää kahlita väärä tieto ja suojella oikeaa. Tässä työssä vapaus lausua mielipiteensä ja haastaa toisten ajatuksia on kriittistä, muttei ei kriittisempää kuin tehdä se tositietoon pohjautuen.

Ateenan koulumme

Kuva: Rafaelin fresko Scuola di Atene vuodelta 1509–1511 kokoaa antiikin filosofit, matemaatikot ja muut ajattelijat yhteen keskustelemaan. Vaikka he edustavat eri mielipiteitä ja koulukuntia, he ovat samassa tilassa haastaen toisiaan suhteellisen rauhanomaisesti.

Ihmisen kyky selvittää ja ymmärtää universumia on rajallinen. Tästä syystä käytössämme oleva tieto on rajallista ja luonteeltaan ainakin osittain muuttuvaa. Tieto on lopulta epätäydellinen käsityksemme siitä, jonka osana olemme tässä universumissa. Tieteellinen menetelmä taas on mielestäni toistaiseksi paras tapa tätä ymmärtää. Totuus on nyt jatkuvan hyökkäyksen kohteena. En pidä konflikteista. Huomaan välttäväni liikaakin keskustelumahdollisuuksia, joissa olen enemmistön, puhujan tai kirjoittajan kanssa julkisesti eri mieltä. Se on epämukavaa ja oloni tulee haavoittuvaksi. Teen näin vähemmän kuin nuorena, mutta silti voisin osallistua enemmän. Konfliktin jäseneksi joutumisen pelon lisäksi oikeastaan vielä vaarallisempaa on vastustajana kanssa samaa mieltä olemisen pelko. Kun osapuolet on kiihotettu jonkin argumentin äärimmäisiin vastapäihin, voikin olla kiusallista myöntää olevansa samaa mieltä vastustajan kanssa jostain, mistä oma puoli on ainakin julkisesti toista mieltä. Kehotan työskentelemään sen pelon vähentämiseksi.

On hurjaa ajatella, että päättäisimme olla keskustelematta (yli rajojen, heimojen, uskontojen ja koulukuntien) siitä, miten kukin ymmärtää maailmaamme, planeettaamme ja universumia. Eri mieltä olemisen ei pitäisi sattua eikä satuttaa. Mielestäni meiltä puuttuvat hyvät keinot todella kohdata ja käydä keskustelua asioista, joista olemme vahvasti eri mieltä – olivat ne sitten tosi- tai uskonasioita. Käytettävissä olevat keinomme pyrkivät vastakkainasetteluun tai piilottamaan erimielisyyden kokonaan. Ehkä nämä välineet eivät ole syntyneet, sillä enemmistö ei koe tarvetta tälle? Mielestäni meillä olisi hyvinkin tarvetta koko ihmiskunnan yhteiselle “Ateenan koululle”. Valitettavasti ajatus tällaisesta tuntuu naivilta, utopistiselta haihattelulta.

Lähteet

Kuvat ovat Wikipedista.

Sanojen määritelmät Kielitoimiston sanakirjasta: www.kielitoimistonsanakirja.fi.

Lapsiperheköyhyyden määritelmä, luettavissa: https://itla.fi/lapsiperhekoyhyys-datana/.

Wikipedia 2026, Tieteellinen mentelmä, luettavissa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Tieteellinen_menetelm%C3%A4.