#essee
Tekstiä on muokattu 18.1.2026.
Aihe on kiinnostava ja ajankohtainen. Olen lukenut siitä hiljattain useamman artikkelin. Kaikki eivät ole käsitelleet samaa asiaa, mutta niiden taustalla saattaa olla jollain tavalla yhteinen ilmiö. Ne ovat käsitelleet mis- ja disinformaatiota, sivistyksen katoa, totuuden ja mielipiteen tasa-arvoistumista sekä eri mieltä olemisen keinoja. Mietin esseelle vaihtoehtoisia otsikoita: “Onko tiede uskon asia?”, “Onko kaikki lopulta mielipidettä?” ja “Miten olla erimieltä tosiasioista?”. Päädyin lopulta näkemykseeni näistä kaikista: totuudesta, uskomisesta ja mielipiteistä. Se on kunnianhimoinen aihe, enkä ole varma onnistuinko tekemään sille oikeutta. Silti päätin siitä kirjoittaa. Voiko tosiasioista olla edes eri mieltä? Entä millaisessa ympäristössä tosiasiat voidaan löytää? Muun muassa näitä kysymyksiä mietin tätä kirjoittaessani.
Tiedosta ja totuudesta
Kuva: Jean-Léon Gérômen maalaus La Vérité sortant du puits armée de son martinet pour châtier l'humanité (suom. Totuus tulee kaivostaan) vuodelta 1896. Maalauksessa alaston nainen nousee kaivosta. Kuvasto tulee filosofi Democrituksen aforismista: “Totuudesta emme tiedä mitään, sillä totuus on kaivossa” (oma suomennokseni). Mallin alastomuus viittaa totuuden alastomuuteen.
Sanakirja määrittelee totuuden todellisuutta vastaavana ja esimerkiksi luotettavana ja oikeana. Totuus ei ole suhteellista. Yksilöllä ei voi olla omia totuuksia. Sivistynyt tietää, ei luule tai usko. Tieto on jostain selvillä olemista, tosiasioiden tuntemista. Tosi on todellisuutta vastaava, luotettavaa ja oikeaa. Mutta onko meidän lajina edes mahdollista löytää absoluuttista totuutta? Onko sen etsimisessä kyse päättymättömästä iteroinnista tarkentaa ja korjaa olemassa olevaa tietoa kuitenkaan koskaan saavuttamatta tätä?
Millä tavalla asioiden totuuden voi sitten selvittää? Pidän itseäni järkiperäisenä ihmisenä. Asiat seuraavat logiikkaa, joka on selvitettävissä. Siksi luotan tieteelliseen menetelmään. Se pyrkii selittämään luonnon ilmiöitä toistettavalla ja ennustettavalla tavalla havainnoin ja kokein, joilla pyritään tarkastelemaan ilmiöitä hallituissa olosuhteissa. Havainnoista muodostetaan hypoteesi, eli alustava selitys, jonka jälkeen sitä testataan. Jos hypoteesi ei kestä testejä, se joko hylätään tai sitä muokataan. Toistuvista havainnoista voidaan luoda malleja, jotka kuvaavat ilmiötä loogisina tai matemaattisina esityksinä, ja kun hypoteesi vahvistuu, se integroidaan laajempaan teoriaan, joka yhdistää useita hypoteeseja ja selittää laajemman ilmiöjoukon. Prosessiin kuuluu myös asenteiden minimointi. Tutkijan henkilökohtaiset ennakkoasenteet pyritään rajoittamaan huolellisella kokeiden suunnittelulla, vertaisarvioinnilla ja avoimella tulosten julkaisemisella, jolloin koko tiedeyhteisö voi tarkastella ja toistaa tutkimuksia. Tieteelliset teoriat ovat empiirisiä eivätkä lopullisia totuuksia. Uusi todistusaineisto voi kumota aiemmat teoriat. Esimerkkinä tästä on Newtonin gravitaatiolaki, joka on edelleen käyttökelpoinen monissa tilanteissa, mutta sen rajoitukset paljastuvat lähellä valonnopeutta tai vahvoja gravitaatiokenttiä, jolloin yleinen suhteellisuusteoria tarjoaa kattavamman selityksen. Näin tieteellinen menetelmä muodostaa iteratiivisen prosessin: havainnot, hypoteesi, kokeellinen testaus, malli, teoria, jatkuva falsifiointi. Prosessi pyrkii takaamaan, että tieteelliset selitykset pysyvät objektiivisina, tarkistettavina ja kehittyvinä ajan myötä. (Wikipedia 2026)
Tässäkin prosessissa on kuitenkin paikka eräänlaisille mielipiteille ja näkemyksille, hypoteeseille. Tiedettä ei olisi ilman keskustelua näistä näkemyksistä samalla kuitenkin jakaen säännöt niistä keskustelemiseen. Totuutta ei voi keksiä, mutta sen saattaa löytää. Ja näistä keinoista voi keskustella. Totuus ei muutu tulkinnoista tai hallitsijan päätöksistä riippuen. Myöskään yksilöiden omat toiveet siitä, mikä olisi totta, eivät voi sitä muuttaa. On varottava kehitystä, missä yksilön mielipiteen- tai uskonvapaus nousevat vertailukelpoiseksi totuuden kanssa.
Mitä ovat sitten tiedon ja tietämisen vastakohtia? Mielestäni ne ovat vale ja uskominen. Valhe on vilpillisesti esitettävä totuudenvastainen ja perätön väittämä. Se on tieto jostakin, joka ei ole todellista. Kielitoimisto määrittelee uskomisen näin: jonkin pitämistä totena tai varmana, otaksua tai luulla. Lisäisin sille vielä itse seuraavan määritelmän: pitää totena ilman todisteita. Entä mitä sitten ovat mielipiteet? Ovatko ne valheita, tietämistä, uskomista vai jotain muuta? Kielitoimisto määrittelee mielipiteen käsitykseksi, otaksumaksi, arveluksi tai luuloksi. Mielipiteet eivät siis ole tietoa, mutteivat varsinaisesti valheitakaan. Uskominen taas ei ole tietämistä.
Vaikka totuus ei ole suhteellista, ilmiöt koostuvat lukemattomista tosiasioista. Ja vaikka jokin ilmiö olisikin totuus itsessään, nyky-ymmärryksen valossa planeetallamme on niin valtava joukko keskenään toisiinsa vaikuttavia ekologisia, biologisia ja geneettisiä prosesseja unohtamatta tai väheksymättä kulttuuria ja kaikkea hallitsevia fysiikan lakeja, että emme tunne tai ymmärrä läheskään niitä kaikkia tai kaikkien niiden vaikutuksia toisiinsa. Toisin sanoen, vaikka tietäisimme asioita, tuo tieto (totuus) on alati muuttuvaa ymmärryksemme kasvaessa. Ja vaikka lopulta löytäisimme jonkin asian totuuden, meihin elämässä vaikuttavat ilmiöt koostuvat usein myös monista muista, vielä ehkä tuntemattomista asioista. Siksi myös uskominen ja mielipiteet risteävät tiedon ja totuuden kanssa. Annan esimerkin. Mieleeni tulee Suomessa 2026 ajankohtainen asia: lapsiperheköyhyys ja sen kasvu. Asialle löytyy määritelmiä. Esimerkiksi Itsenäisyyden juhlavuoden säätiö määrittelee sen seuraavasti: “Lapsiperheköyhyys on taloudellisten resurssien vähäisyydestä johtuvaa hyvinvoinnin vajetta toimintamahdollisuuksien puutetta tai poissulkemista. Lapsiperheköyhyys estää tai haittaa lasten oikeuksien ja potentiaalin toteutumisen.” Tämäkään määritelmä ei ole muuttumaton maailmankaikkeuden laki, vaan ihmisluomus – mielipide. Kun sitten aletaan keskustelemaan tästä asiasta (lapsiperheköyhyys), ilmiön erilaisten komponenttien ja niiden syy-seuraussuhteiden ja syy-yhteyksien määrä kasvaa valtavasti. Osasta on faktatietoa, osa mielipiteitä tai informoidumpia hypoteeseja.
Lisäksi tähän liittyy keskustelu arvoista, mitkä ovat itsessään mielipiteitä. Kun ilmiön kasvusta tai vaikkapa vahingoista keskustellaan, ei voida välttyä päätymästä tilaan, jossa samanaikaisesti ovat läsnä keskustelijoilla oleva todellinen tieto, uskomukset ja mielipiteet siitä, onko asia totta, edes ongelma ja mitä asioita muuttamalla sen voisi ainakin osittain ratkaista. Toisin sanoen totuudesta keskusteleminen voi olla sotkuista.
Voisiko tätä sotkuisuutta jotenkin vähentää? Tieteellinen menetelmä soveltuisi mielestäni hyvin myös tieteentekemisen ulkopuolisiin asioihin. Esimerkiksi erityisen tärkeää on mielestäni riippumaton journalismi, joka antaa totuudenmukaista kuvaa tapahtumista ja seuraa muun muassa hallintoa, koska en halua vilpillistä hallintoa, tai hallintoa, joka tekee *pahaa*. Mielestäni journalismi on hyvä esimerkki järjestelmästä, joka hyötyy yhdessä sovituista pelisäännöistä, laajasta vertaisarvioinnista ja hallintokontrolleista, jotka pitävät sen totuudessa. Vastaavasti se sopisi politiikkaan ja lainsäädäntötyöhön. Arvoihin ja moraaliin tieteellinen menetelmä taas itsessään ei ehkä ole luontevin tulkintamuoto, mutta toisaalta kunnioittava, perusteltu ja laaja-alainen keskusteleminen niistä on sitäkin tärkeämpää.
Arvoista ja uskosta
Kuva: Caravaggion maalaus Conversione di Saulo Odescalchi vuodelta 1600–1601, jossa kristittyjen vainoaja Saul Tarsolainen, myöhemmin Paavali, kääntyy kristinuskoon kesken matkan Damaskokseen vangitsemaan kristittyjä ja luopui tavoitteestaan. Ehkä hän ajattelin sen olevan väärin
En ole ateisti, mutta en kuulu kirkkoonkaan. En pidä itseäni uskovaisena tai uskovana (Kielitoimisto: “joka uskoo Jumalaan ja toteuttaa uskoaan arjessa, uskossa oleva, hartaasti uskonnollinen”). Siksi tämä osuus on minulle vaikein. Kirjoitan kuitenkin siitä siten, kuinka olen sen kokenut. Minulla on henkinen puoleni. Ajattelen, että se on se osa, joka ei kuulu fyysiseen tai psyykkiseen puoleeni. Mitä tuo henkinen puoli sitten on? Tiede ei osaa sanoa, mitä on hyvä ja paha. Jokin teko voi olla itsessään haitallinen (kuten tupakan polttaminen terveydelle), mutta onko haitallinen pahuutta tai haitaton hyvyyttä? Entä mitä on oikeudenmukaisuus? Voiko tieteen avulla määritellä, onko tuomio reilu? Lait edustavat jollain tavalla käsityksiämme hyvästä ja oikeudenmukaisesta, mutta eivät ne perustu tieteeseen. Ovatko ne totta, mielipiteitä vai uskon asioita? Ajattelen, että nämä ovat jollain tavalla lopulta yksilön henkilökohtaisen uskon asioita. Eräänlaisia mielipiteitä, jotka eivät kuitenkaan pohjaa suoraan tietoon vaan asioihin, joita pitää oikeana. Nämä ovat asioita, joista pohtimiseen henkinen puoleni osallistuu.
Eläimet tappavat toisiaan. Tekevätkö ne pahaa? Jos päätän olla tappamatta, onko tieteen avulla löydettävissä universaali hyvä, mihin tekoani voidaan verrata ja sitten tieteellisen menetelmän avulla todentaa tekoni hyväksi tai pahaksi? Ovatko ihmisoikeudet tosiasia vai mielipide? Vaikka pitäisin itseäni moraalisena olentona, ovatko käsittämäni ihmisoikeudet todella erottamaton osa ihmistä ja ovatko ne samanlaisia kaikille ihmisille? Voiko tätä tutkimalla todentaa? Esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien julistuksessa yleismaailmallisista ihmisoikeuksista voimme yksilöinä ja yhteisöinä sopia näistä, mutta voimme myös päättää noudattaa tai olla noudattamatta tätä sopimusta. Mutta ovatko ne totta samalla tavalla kuin painovoima Maa-planeetan pinnalla? Mielestäni eivät. Painovoimasta ei voi sopia tai päättää olla noudattamatta. Etiikka taas on uskon asia. Vailla varsinaisia todisteita päätän pitää jotain tapaa toimia moraalisesti oikeana, eli siis sellaisena, joka on moraalisen pahan vastakohta. Kun sitten toimin niin, se tekee minusta hyvän, joka on pahan vastakohta. Tätä ei voi kuitenkaan näyttää toteen. Minä vain uskon näin ja olen päättänyt sen olevan siten.
Väitän, että uskominen liittyy epävarmuuden sietämiseen. Se voi myös olla välttämätöntä tulevan suunnittelussa. Esimerkiksi planeettamme ilmastoon liittyvissä asioissa voidaan tieteen avulla yrittää ennustaa planeettamme ilmaston muutoksia ja ihmislajin toiminnan vaikutuksia niihin. Ilmastonmuutos on silti ihmiselämän näkökulmasta suhteellisen hidas asia. Samoin ne muutokset toiminnassamme, joiden uskotaan vaikuttuvan ilmastonmuutoksen hidastamaiseen. Jos yksilön nyt tekemien uhrausten vaikutukset näkyvät ehkä tämän lapsenlapsille tai myöhemmin, vaatii niiden tekeminen ensinäkin uskoa siihen, että ne toimivat ja että uhraus on hintansa väärti. Ilmaisia arvoja on helppo olla ja sitoutuminen niihin mitataan vasta vaihtoehtojen ilmaantuessa.
Me siis tarvitsemme uskoa sietämään epävarmuutta. Tällaista ovat myös asiat, joista emme voi tai emme vielä tiedä. Esimerkiksi se, mitä kuolemamme jälkeen tapahtuu, on monelle eräs merkittävä tällainen asia. Tieteen avulla pystymme ymmärtämään kuoleman fyysistä puolta. Fyysikko voisi myös sanoa, että ihminen jatkaa olemistaan kuoleman jälkeen uusissa muodoissa, sillä sen energia ja hiukkaset eivät katoa minnekään. Nämä näkökulmat eivät välttämättä kuitenkaan tyydytä kaikkien mielenkiintoa kuolemanjälkeiseen elämään. Voinko kenties tavata edesmenneet sukulaiseni uudestaan? Voinko elää ikuisesti Taivaassa, Paratiisissa tai Nangilimassa? Voinko vapautua uudelleensyntymän kehässä ja päästä Nirvanaan? Ehkä meillä onkin tarve luoda itsellemme jotain, minkä avulla, vastoinkäymisistä huolimatta, jaksamme jatkaa. Nämä asiat voivat joillekin olla todeksi koettuja, mutta yhtä lailla ne voivat olla mielikuvitusta. Niiden tehtävä ei varsinaisesti ole olla edes totta itsessään. Riittää, että niihin uskoo.
Entä sitten mielipiteet siitä, mitä ovat oikein ja väärin, miten yhteiskunta tulisi järjestää ja esimerkiksi millaisia lakeja tarvitaan ja miten niiden noudattamista valvotaan ja rikkomisesta rankaistaan? Ovatko arvot, etiikka ja muut samojen otsikoiden alle menevät asiat informoituja tai uskoon perustuvia, henkilökohtaisia mielipiteitä siitä, miten meidän ihmisten tulisi planeetallamme elää? Tieto, arvot ja muut uskomukset lienevät mielipiteittemme pohjalla.
Mielipiteistä ja mielipiteenvapaudesta
Kuva: Jacques-Louis Davidin maalaus La Mort de Socrate vuodelta 1787 kuvaa kreikkalaisen filosofin Sokrateen viimeisiä hetkiä, kun hän ottaa vastaan myrkyn sen sijaan, että luopuisi omista ajatuksistaan.
“Kaikki, mitä kuulemme, on mielipide, ei fakta. Kaikki, mitä näemme, on näkökulma, ei totuus.” Näin on väitetty Marcus Aureliuksen sanoneen. Tästä ei kuitenkaan ole todisteita. Ehkä sen inspiraationa on ollut Epiktetoksen sitaatti “Ei asiat sinänsä häiritse meitä, vaan se, miten me niihin suhtaudumme.” Tai vain Aureliuksen stoalainen maailmankatsomus. Yhtä kaikki, molemmat ovat kiinnostavia itsessään ja samalla esimerkkejä mielipiteistä.
Tieto on tietoa. Se voi vanhentua, kun tieteellisen menetelmän avulla luodaan uutta, tarkempaa tietoa. Uusi tieto voi myös kumota vanhan tiedon jostain asiasta. Silti tieto on tietoa. Se on totta, ei yksilön mielipide. Voiko tosiasioista todella olla edes mielipiteitä? Ovatko mielipiteet vain rajallisia yrityksiämme artikuloida tunnereaktioitamme ennakkokäsityksiämme haastaviin tosiasioihin? Ilmaisevatko ne siis suhtautumistamme käsittelemäämme tietoon? Jos näin on, ne ovat varmasti tärkeä osa yksilön henkilökohtaista älyllistä ja moraalista kasvua. Mielestäni mielipiteiden taustalla voi olla tieto, usko tai molemmat. Ja kuten aiemmin kirjoitin, johtuen maailmankaikkeuden monitekijäisyydestä. Meillä voi olla siitä paljon mielipiteitä ja lopulta melko vähän varmaa tietoa.
Ovatko sitten kaikki mielipiteet yhtä arvokkaita? Jos kaksi tieteentekijää haastavat toistensa teorioita jostain, johon ei ole tunnettua tosivastausta, kyse lienee ainakin osittain informoiduista mielipiteistä. Mutta ovatko informoidut mielipiteet arvokkaampia kuin tositiedon vastainen mielipide, kuten jos kertoo Maan olevan litteä? Tai entä on klassisessa moraalisessa dilemmassa, jossa voidaan pelastaa vanhus tai lapsi, muttei molempia. Toinen pelastaisi lapsen toinen vanhuksen. Kyse on mielipiteestä. Onko toisen mielipide väärä tai alempiarvoinen? Niissä voi olla vähän tai ei lainkaan tietoa ja ne voivat osittain tai kokonaan perustua yksilöllisiin uskomuksiin. Mielestäni tietoon perustuvilla mielipiteillä on arvoa enemmän tosiasioista keskustelussa. Etiikasta keskustellessa tiedolla on myös merkittävä arvo, sillä yksilötasolla oikeaa ja väärää tulisi mielestäni arvioida ensisijaisesti ymmärtäen päätösten ja tekojen tosiasialliset vaikutukset. Mutta tämä on mielipiteeni. Siispä mielipideasioissa on väistämättä uskoa mukana. Entä jos useampi on samaa mieltä mielipiteestäsi. Tekeekö tietyn mielipiteen lukumääräinen kannatus siitä totta? Ei. Vaikka kaikki ympärilläsi olisivat yhtä mieltä siitä, että valhe on totta, valhe ei muutu todeksi.
Mielipiteille on siis paikkansa, niitä on erilaisia, eikä ilman niitä ole ihmistä. Mielipiteet ovat kuitenkin nousseet faktatiedon rinnalle. Mielipiteen ilmaiseminen voidaan jopa nähdä sananvapauteen rinnastettavana jakamattomana ja muuttumattomana ihmisoikeutena. “Onko sillä väliä, onko se totta. Se on mielipide, jonka ilmaiseminen on ihmisoikeus, ja koska on ihmisoikeus sanoa, mitä ajattelee, se on melkein kuin totta.” Tai tällaisen vaikutelman lehtiä seuraamalla voi saada. On kuitenkin eri asia omata mielipide faktasta, kuin hallinnon toiminnasta.
Tieto ja mielipide voidaan nähdä kamppailun vastakkaisina osapuolina. Silti mielipideasioissakin tieto itsessään on auktoriteetti. Mikä mielipide voittaa ja hyväksytään jollain tavalla “todeksi”. Kyse on siitä, mikä ja ennen kaikkea kenen tieto on “oikeaa” ja “totta”. Vanha viisaus kertoo tiedon olevan valtaa. Se joka tietää enemmän, saa helposti yliotteen heistä, jotka tietävät vähemmän. Mielestäni olisi hyvä, jos kaikilla olisi pääsy viimeisimpään tieteellisen menetelmän avulla luotuun tositietoon. Luulen, että monet yksilötasolla haluavat tietää totuuden ottamatta vielä kantaa siihen, onko se “oikea totuus” vai totuus, johon haluaa uskoa. Minun on vaikea kuitenkaan kuvitella tilannetta, jossa yksilö päättäisi seuraavasti: “Minun on mahdollista saada ja oppia joko totuus tai valhe. Tässä totuus on todella totuus, jota pidän totena ja vale valhe. Tästä huolimatta haluan oppia valheen ja vain valheen ja pitää sitä totuutena.”
Aikana, jona ihmiskunta tietää enemmän kuin koskaan ennen olemassaolonsa aikana, tätä tietoa ja viisautta eivät kaikki pääse hyödyntämään. Sen sijaan osa yksilöistä tai kokonaiset yhteisöt altistuvat valheilla manipuloitaviksi. Tämä manipulointi on myös tehokkaampaa kuin koskaan ennen. Joillekin on hyödyllistä, että jotkut tietävät osan totuudesta, ei totuutta lainkaan tai uskoo epätoteen. Aikakautena, jolla tiedon levittäminen esimerkiksi internetin, sosiaalinen median ja tekoälyn avulla on ennenkokemattoman tehokasta, tästä on tullut joillekin mahdollisuus ja, mielestäni, meille kaikille ongelma. Tieto hallintojen ihmisoikeusrikkomuksista tai muista vääryyksistä voi levitä välittömästi ympäri maailmaa. Tämä on hyvä asia, mutta ongelma itsevaltaisille hallinnoille. Vallalla tuntuukin olevan strategia heikentää uskottavuutta tietoon itseensä. “Jos en voi hallita kaikkea tietoa, teen kaikesta tiedosta epäluotettavaa.” Koska tiedolla voi hallita ihmisiä, on elintärkeää kahlita väärä tieto ja suojella oikeaa. Tässä työssä vapaus lausua mielipiteensä ja haastaa toisten ajatuksia on kriittistä, muttei ei kriittisempää kuin tehdä se tositietoon pohjautuen.
Ateenan koulumme
Kuva: Rafaelin fresko Scuola di Atene vuodelta 1509–1511 kokoaa antiikin filosofit, matemaatikot ja muut ajattelijat yhteen keskustelemaan. Vaikka he edustavat eri mielipiteitä ja koulukuntia, he ovat samassa tilassa haastaen toisiaan suhteellisen rauhanomaisesti.
Ihmisen kyky selvittää ja ymmärtää universumia on rajallinen. Tästä syystä käytössämme oleva tieto on rajallista ja luonteeltaan ainakin osittain muuttuvaa. Tieto on lopulta epätäydellinen käsityksemme siitä, jonka osana olemme tässä universumissa. Tieteellinen menetelmä taas on mielestäni toistaiseksi paras tapa tätä ymmärtää. Totuus on nyt jatkuvan hyökkäyksen kohteena. En pidä konflikteista. Huomaan välttäväni liikaakin keskustelumahdollisuuksia, joissa olen enemmistön, puhujan tai kirjoittajan kanssa julkisesti eri mieltä. Se on epämukavaa ja oloni tulee haavoittuvaksi. Teen näin vähemmän kuin nuorena, mutta silti voisin osallistua enemmän. Konfliktin jäseneksi joutumisen pelon lisäksi oikeastaan vielä vaarallisempaa on vastustajana kanssa samaa mieltä olemisen pelko. Kun osapuolet on kiihotettu jonkin argumentin äärimmäisiin vastapäihin, voikin olla kiusallista myöntää olevansa samaa mieltä vastustajan kanssa jostain, mistä oma puoli on ainakin julkisesti toista mieltä. Kehotan työskentelemään sen pelon vähentämiseksi.
On hurjaa ajatella, että päättäisimme olla keskustelematta (yli rajojen, heimojen, uskontojen ja koulukuntien) siitä, miten kukin ymmärtää maailmaamme, planeettaamme ja universumia. Eri mieltä olemisen ei pitäisi sattua eikä satuttaa. Mielestäni meiltä puuttuvat hyvät keinot todella kohdata ja käydä keskustelua asioista, joista olemme vahvasti eri mieltä – olivat ne sitten tosi- tai uskonasioita. Käytettävissä olevat keinomme pyrkivät vastakkainasetteluun tai piilottamaan erimielisyyden kokonaan. Ehkä nämä välineet eivät ole syntyneet, sillä enemmistö ei koe tarvetta tälle? Mielestäni meillä olisi hyvinkin tarvetta koko ihmiskunnan yhteiselle “Ateenan koululle”. Valitettavasti ajatus tällaisesta tuntuu naivilta, utopistiselta haihattelulta.
Lähteet
Kuvat ovat Wikipedista.
Sanojen määritelmät Kielitoimiston sanakirjasta: www.kielitoimistonsanakirja.fi.
Lapsiperheköyhyyden määritelmä, luettavissa: https://itla.fi/lapsiperhekoyhyys-datana/.
Wikipedia 2026, Tieteellinen mentelmä, luettavissa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Tieteellinen_menetelm%C3%A4.