Festina lente

Keskustelin hiljattain hyvän ystäväni kanssa Euroopan tilanteesta ja ennen kaikkea Venäjän yhä julkeammiksi muuttuneista vaikuttamiskeinoista. Pitäisikö Suomen ampua alas venäläiset ilmatilanloukkaajat – lentokoneet tai droonit? Miksi ei pitäisi? Antaisiko se Venäjälle jonkin syyn, mitä ei voisi joka tapauksessa keksiä, mikäli Venäjä tahtoisi kohdistaa Suomeen kovempaa vaikuttamista? Mielestäni vastaus on helppo: ampua alas pitäisi. Ymmärrän kuitenkin sen luksuksen, mikä on kahvilan pöydästä kirjoitellessa kommentoida tällaisia isoja asioita. Silti NATO-maiden ilmatilanloukkaajien alas ampumiseen liittyy se sama ongelma, joka on ollut tämän toisen, 2022 alkaneen, Ukrainan sodan kanssa. Eurooppa ei uskalla käydä Venäjän kimppuun. 

Euroopassa on merkittäviä sotilaallisia mahteja, vaikka esimerkiksi Saksa onkin päästänyt puolustuksensa törkeän huolimattomaan kuntoon. Iso-Britannia, Ranska ja Puola ovat kaikki merkittäviä sotilaallisia voimia, Ukrainaa unohtamatta, jolla taitaa olla Euroopan vahvin armeija tällä hetkellä ainakin, jos kokemusta ja taistelutahtoa mitataan. Paperilla “halukkaiden koalition” pitäisi olla siis ylivoimainen vastus Venäjälle ja Putinin hallinnolle. Silti Putin uhmaa päivästä ja viikosta toiseen sitä, sillä pelko omista vahingoista ja ydinaseista pitävät läntisen Euroopan ryhtymästä Putinin kaatamiseen ja Venäjän täydellisen sotilaallisen häviön varmistamiseen. Aiemmin Eurooppa seisoi USA:n selän takana. Nyt on tietysti erityisen ärsyttävää, ettei Trumpin USA:sta välttämättä olekaan liittolaiseksi kovan paikan tullen. Joku kirjoittikin, että “NATO:lla on terävä miekka, mutta vapiseva käsi”. Ilman USA:ta tai sen kanssa, Euroopalla on silti ollut pupu pöksyissä.

Suomessa otamme kaiketi tosissamme Venäjän aiheuttaman uhkan nyt ja tulevaisuudessa. Vaikutelma silti kansalaisena ja asioita pelkästään sivusta seuraavana on se, että aloitteen ottamisen sijaan olemme tyytyneet reagoimaan. Sotaa on käyty kohta neljä vuotta, eikä meillä ole linjastot tuottamassa ohjuksia, drooneja ja ampumatarvikkeita yötä päivää. Mielestäni se olisi todellista valmiuden nostamista, eivät raja-aidat ja “halukkuus”. Ken tahtoo rauhaa, valmistautukoot sotaan ja sitä emme mielestäni riittävästi ole tehneet. Ehkä pelkäämme saavamme tuollaisessa tilanteessa jotain kovempaa kohtelua Venäjältä. Että Suomen kyvykkyyden kasvaessa sen riski Venäjälle kasvaisi ja siihen pyrittäisiin vaikuttaa ennaltaehkäisevästi. Toisaalta mitä kyvykkäämpi kohde on, sitä korkeampi kynnys siihen vaikuttaa olisi. Jos valmistaisimme toista sataa ohjusta viikossa, joilla yltäisi Moskovaan, saattaisi se nostaa kynnystä vaikuttaa meihin merkittävästi tulevaisuudessa. Omasta ydinaseesta puhumattakaan.

Ilmeisten puolustuksellisten etujen vuoksi tällaisessa “sotataloudessa” olisi työllistävä ja kansantuotetta kasvattava vaikutus. Aseet ja puolustusteknologia ovat aina olleet erinomaista kauppatavaraa. Ohjuksia ja drooneja saisi nyt kaupaksi kuin juopolle viinaa. Niiden valmistuksessa on myös monenlaisia ja tasoisia tehtäviä, mikä voisi helpottaa työttömyyteen. Ase- ja puolustusjärjestelmien osien valmistukseen meillä olisi erittäin hyvät edellytykset satelliittiteknologiosta, erilaisiin sensoreihin ja ohjelmisto-osaamiseen, eli tämä vaihtoehto ei olisi täysin mielikuvituksellinen. Ymmärrän tietysti sen, ettei tämä onnistu sormia napsauttamalla, mutta meillä on ollut jo vuosia aikaa, mutta viivyttelyä ja toimeen ryhtymisen hitautta en.

Tiedostan, että kirjoitus on pitkälti oman turhautumisen purkamista ilman konkreettista ehdotusta etenemisestä. Sodan pitkittyminen Ukrainassa on valitettavasti Suomen etu niin kauan kuin selvää aloitetta Putinin kaatamiseksi ei saada aikaan. Ukrainan kansa maksaa siitä hengellään joka ikinen päivä. Jokainen päivä, viikko, kuukausi ja vuosi, joita emme käytä sen valmiuden luomiseen, jolla Venäjän uhka olemassaolollemme poistetaan, on litsari jo hirveän hinnan tästä vitkastelusta maksaneen kansan runnelluille kasvoille.

#mielipide , #politiikka

Mietin, miten maahanmuutosta ja siihen liittyvistä ilmiöistä voisi käydä rakentavaa ja objektiivista keskustelua. Aiheeseen liittyy sellaisia ongelmia lyhyellä ja pitkällä jänteellä, että ilman kansaa yhdistävää näkemystä ja sen tuomaa poliittista mandaattia, niitä on vaikea ratkaista eettisellä tavalla. Tai ratkaista ollenkaan.

Isoin ongelma ei mielestäni tällä hetkellä liity edes näihin ongelmiin itseensä, vaan koko teemasta keskustelemiseen. Kaikki puolueet eivät halua käydä todellista keskustelua koko aiheesta. Sitten taas ne, jotka haluavat, pyrkivät käymään sitä tavalla, joka provosoi mielipiteitten ääripäitä, lietsoo pelkoja ja ennakkoluuloja entisestää. Toisaalta osa pyrkii poisselittämään esiin nousevia ongelmia ideologisella dogmilla. Ehkä osasta taas ongelmia ei edes ole. 

Mielestäni ensimmäinen askel asian ratkaisemisessa olisi luoda sellainen keskustelukulttuuri ja ympäristö, jossa tunteita herättävästä ja kompleksista aiheesta pystyttäisiin keskustelemaan kenenkään tuntematta oloaan uhatuksi tavalla, joka tukahduttaa mahdollisuuden yhteisen ymmärryksen syntymiselle. Tämän lisäksi tosiasioiden tulisi olla käsittelyn pohja.

Tällaista asian käsittelemistä voisi myötävaikuttaa neutraalimpi tapa esittää faktatietoa aiheesta. Hyvä keino tähän voisi olla käsitteiden uudelleenmääritteleminen. Voisimmekin esimerkiksi alkaa keskustella “maahanmuuttajien” sijasta kielitaidottomista. Kielitaidottomuus ei erittele sosiaalista taustaa. Siihen kuuluvat yhtä lailla ne korkeasti koulutetut, joiden “ei tarvitse” oppia kieltä kuin esimerkiksi pakolaiset, jotka eivät ole eri syistä päättäneet kieltä opiskella. Vaikka tämä käsite ei kata kaikkia niitä teemoja, joista on keskusteleminen olisi tarpeen, mielestäni se kattaa kuitenkin vähintään epäsuorasti suurimman osan. Se tekisi sen lisäksi tavalla, josta argumentin eri ääripäät voisivat olla ainakin teoriassa yhtä mieltä: kielitaidon puuttuminen ei muuksi muutu, vaikka suhtautuminen asiaan eroaisikin toisten näkemyksistä.

Kielitaidottomiin liittyvien faktojen osalta kiinnostavia tietoja voisivat olla esimerkiksi seuraavat: mikä osuus väestöstä ei osaa yhtään virallista kieltä, mikä on tämän väestönosan työllisyys ja koulutusaste, sekä miten kieltä osaamattomien ryhmä on edustettuna rikollisuudessa ja sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa.  

Toinen askel olisi luoda yhteinen ymmärrys ongelman tai ongelmien olemassaolosta. Uskon suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvien ja kielitaidottomien olevan samaa mieltä siitä, että jotain korjattavaa on, vaikka mielipiteet korjattavasta asiasta eroavaisivatkin toisistaan. Tämän vaiheen tarkoitus olisikin löytää yhteisymmärrys siitä, että korjattavaa yleensä on. Niin yksinkertaiselta kuin se tuntuukin, on tärkeää löytää jotain, josta olla samaa mieltä ja ehkä helpoin asia, josta olla samaa mieltä on se, että korjattavaa on.

Vaikka edelliset kaksi askelta ovat kaukana helpoista, kolmas askel olisi todennäköisesti näistä tähän mennessä vaikein. Kun ollaan yhtä mieltä ongelman olemassaolosta, tulisi seuraavaksi muodostaa yhteisymmärrys mistä ongelmasta tai ongelmista on kyse. Yksi puoli voi sanoa, että kielitaidottomat ovat yliedustettuina tietyissä rikoksissa, toinen puoli taas, että ennakkoluulojen ja kielitaidottomuuden vuoksi työn saaminen on vaikeaa ja turvallisen elämän puitteiden luominen vaikeaa, mikä taas osaltaan heikentää motivaatiota kielitaidon opiskelulle, jos uskoa tulevaan ei ole. Molemmat puolet ovat todennäköisesti oikeassa. Tosiasiassa ongelmat eivät taistele keskenään. On hyväksyttävä, että on monta ongelmaa ja osa niistä kietoutuu toisiinsa tavalla, joka muodostaa pirullisia noidankehiä.

Neljäs askel olisi muodostaa mandaatti ja edellytykset poliittisille instituutioille alkaa toteuttamaan ratkaisuehdotuksia ongelmiin. Tämä ei olisi yhtään sen helpompi vaihe. Jos se ihme tapahtuisi, että kaikki osapuolet olisivat yhtä mieltä edes ongelmasta, siihen olisi varmasti monia keskenään ristiriitaisia ratkaisumalleja, joista osa epäeettisiä ja osa epärealistisia. Näistä tulisikin pystyä valitsemaan ne, jotka yleensä ovat mahdollisia. Siksi taloudellisen kuin moraalisen rajauksen tekeminen olisi tarpeen. Ja jälleen näistä rajaavista kriteereistä tulisi olla riittävä yksimielisyys argumentin eri puolin.

Jos olisi päästy siihen pisteeseen, että jopa ratkaisusta ollaan samaa mieltä, tulisi seuraavaksi haasteeksi se tosiasia, että sen toteutus ja mahdollisen vaikutuksen arviointi vie vuosia – tai sukupolven. Siksi kansakunnan yhdistävä näkemys on tarpeen, jotta hallituskausien ylittävien ratkaisujen toteutus on mahdollista lyhytnäköisen nokittelun sijaan. Julkinen talous on vastaava aihe.

Konkretian esittäminen ajatuksen esittämiseksi on hankalaa, koska meillä ei Suomessa ole oikein sellaista foorumia, jossa esittämieni ensimmäisten vaiheiden edellyttämät keskustelut voisi järjestää. Sosiaalinen media olisi teoriassa mahdollinen alusta, mutta nykyisessä muodossaan se ei palvele konsensuksen löytämistä. Ehkä YLE:llä voisi olla rooli toteuttaa tämä foorumi. Jos tämä olisi helppoa, se kaiketi olisi jo tehty. Vaikeita asioita ei voi oppia tekemättä vaikeita asioita. Näihin talkoisiin osallistuisin mielelläni.

Kuuleminen ja kuunteleminen ovat eri asioita, kuten me kaikki ymmärrämme. Toisin kuin kuulemisessa, kuuntelussa voi tulla paremmaksi monella tavalla. Vuorovaikutustilanteet vaihtelevat osallistujien mukaan ja niihin vaikuttavat muun muassa henkilökohtaiset taipumukset, vireystila ja stressi. Samat keinot eivät toimi kaikille, mutta tässä on eräs, joka on toiminut läheisteni kanssa.

Kun huomaamme kokemuksesta siirtyvämme kohti keskustelua, joka voi olla meille hankala, kerromme aluksi toiselle:

1. Haluan sinun vain kuuntelevan (”Haluan vain purkaa ajatuksiani ääneen jollekin. En halua apua tai tukea, vain peiliä, jolle jutella.”),

2. Haluan sinun olevan samaa mieltä kanssani (”Haluan tukea valinnalleni. Toivon, että olet vain samaa mieltä kanssani, ajattelitpa asiasta mitä hyvänsä.”) tai

3. Haluan sinun auttavan ratkaisemaan ongelman (”Minulla on tämä vaikea tilanne, josta en oikein saa kiinni. Auttaisitko minua ratkaisemaan sen?”).

Minulla on taipumus lähteä ratkaisemaan ongelmia, jolloin aiheutin ongelmia erityisesti kohtien yksi ja kaksi tilanteissa. Kun keskustelun odotukset ja tavoitteet on lausuttu ääneen, on läsnäolo ja aktiivinen kuunteleminen kaltaiselleni helpompaa.

#mielipide

Tänä päivänä enemmän kuin koskaan on tarve korkeatasoisemmalle kansalliselle ja kansainväliselle keskustelukulttuurille. Mielipiteet ovat nostettu tosiasioiden rinnalle tai ohi.

Sosiaalisen median anonymiteetti, tekoälyllä tuotettu sisältö, kirjoitusten koon rajoittaminen, sekä sisällön nopeaan kuluttamiseen tähtäävät liiketoimintamallit edistävät tätä ikävää kehitystä, vaikka samalla ne mahdollistaisivat ennennäkemättömän tavan osallistua poliittiseen, kaikkia koskettavaan, keskusteluun.

Artikkeli ”How to Criticize with Kindness: Philosopher Daniel Dennett on the Four Steps to Arguing Intelligently” on jäännyt pysyväksi referenssimateriaalikseni vastineiden tai kommenttien kirjoittamiseen. Uskon tästä mallista olevan hyötyä kaikille paremman keskustelukulttuurin rakentamiseen. Seuraava referointi on omani Daniel Dennetin tekstistä ja Anatol Rapoportin ideasta.

1. Pyri ilmaisemaan uudelleen vastapuolesi näkökulma niin selkeästi, elävästi ja oikeudenmukaisesti, että tämä voisi sanoa: “Toivon, että olisin pystynyt ilmaisemaan sen näin.”
2. Luettele kaikki kohdat, joista olet samaa mieltä varsinkin jos ne eivät ole yleisen yhteisymmärryksen asioita.
3. Luettele kaikki asiat, jotka olet oppinut vastapuoleltasi.
4. Vasta tämän jälkeen olet saanut luvan lausua kritiikkisi.

Erimieltä tulee voida olla, eikä itsensä kanssa keskustelemalla ei voi oppia kaikkea. Vastakkaisista ajatuksista olisikin arvokasta pystyä käymään hyvää keskustelua elämämme kaikilla osa-alueilla. Ehkä Rapoportin ja Dennetin ajatukset voisivat auttaa meitä tässä.

Lähteet

The Marginalianin artikkeli ”How to Criticize with Kindness: Philosopher Daniel Dennett on the Four Steps to Arguing Intelligently” on luettavissa https://www.themarginalian.org/2014/03/28/daniel-dennett-rapoport-rules-criticism/.

#mielipide

Kirjoitus on kommentti Helsingin sanomissa 3.7.2025 julkaistuun mielipidekirjoitukseen “Tieteen tarkoitus ei ole miellyttää ulkopuolisia tahoja” (luettavissa: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000011339122.html).

Kirjoittaja esittää, että “Tieteen tulee aina olla vastuussa tieteelle itselleen.” Vaikka olen tästä samaa mieltä yleisellä tasolla, se ei mielestäni silti päde samalla tavalla kaikkeen tutkimuksen rahoitukseen.

Mielestäni tavallisen kansalaisen näkökulmasta tieteen tulisi edusta totuutta sen puhtaimmassa merkityksessä. Tieteen nimissä poliittisen ideologisen agendan ajaminen lienee pahinta, mitä tieteen tekemiselle voisi tapahtua ja se tulee estää. Silti politiikan ja tieteen sekoittumista tuskin voidaan koskaan käytännössä mahdotonta, sillä ihmisen tekemänä tiedekin on samalla tavalla altis korruptiolle kuin politiikkakin.

Ilman vakavaraista, vakaata ja tiedemyönteistä yhteiskuntaa vapaan tieteen harjoittaminen ei liene edes mahdollista ainakaan yhtä tuloksekkaasti. Vaikka tutkimusta voinee tehdä myös ilman rahoitusta, ilman sitä ei käytännössä päästä tieteen tekijöiden toivomiin tai yhteiskuntien tarvitsemiin tuloksiin. Mikäli tutkimus saa rahoitusta kokonaan tai osittain markkinoilta ja/tai verovaroista, on selvää, että rahoittajat ovat tutkimuksen asiakkaan asemassa antamassa rajauksia ratkaistavien ongelmien tai mielipiteitä tutkimuksen kohteen suhteen.

Luonnollisesti, mikäli demokraattinen järjestelmämme ajaisi tiedepolitiikkaa (ironiasta huolimatta kirjoittajan käyttämä termi), joka sijoittaisi tietyn osan BKT:sta tiedeyhteisön vapaaseen käyttöön, tilanne olisi toinen. Pääsääntöisesti tiedepolitiikka lähtee kuitenkin kait siitä oletuksesta, että yhteiskunta ei tarvitse tiedettä pelkästään tieteen tekemisen vuoksi, vaan sen potentiaalisista hyödyistä yhteiskunnan olemassaololle ja kehitykselle (myös suhteessa toisiin yhteiskuntiin). Tästä näkökulmasta kaikki tieteen tekeminen ei ole samalla viivalla.

Itsenäisesti rahoitettu tutkimus tietysti mahdollistaa vapautta, mikäli tutkimuksen merkitystä ei tarvitse perustella kuin itselleen. Mutta kuten kirjoittaja itsekin toteaa “— on hyväksyttävä joko ajatus siitä, että tieteen tai jonkin tieteenalan rahoitusta on leikattava tai että tieteen autonomiaa on rajoitettava ja valtaa rahoituspäätöksistä on siirrettävä ulkopuolisille tahoille, kuten poliitikoille.”

Mielestäni ratkaisu ei löydy yksin tiedeyhteisön kuin vapailla vaaleilla valittujen poliitikkojen ja yhteiskuntamme poliittisten instituutioiden mielipiteistä. Ehkä parasta on keskustella asiasta kriittisesti ja avoimesti säännöllisesti, sillä tuen säilyminen vapaalle tieteelle edellyttää sen rahoittajien, kansalaisten, tukea. Tästä näkökulmasta lienee tervettä, että tieteen tekijät kykenevät perustelemaan vakuuttavasti ja ymmärrettävästi myös tiedeyhteisön ulkopuolelle vapaan tieteen merkityksen.

Uutta sukupolvea tuntuu arvostelevan heidät kasvattanut sukupolvi. Mistä se kertoo? Hyvinvointivaltiossa yhteiskunnalla on iso vastuu jäsenistään. Kuitenkaan se vastuu ei ole, eikä voi olla, suurempi mitä vanhemmilla on lapsistaan. Tämä tuntuu unohtuvan monelta.

#politiikka

Trumpin tavoitteista liikkuu monenlaisia teorioita. Tässä yksi lisää.

Trump ja Putin ovat molemmat riippuvaisia maidensa taloudesta ja sillä ostettavissa olevasta hyväksynnästä. Trump haluaa Venäjän merkittäväksi kauppakumppanikseen, jolle myydä USA:ssa valmistettuja tuotteita. Tuontitulleilla kannustetaan yritykset siirtämään tuotantonsa USA:han. Tässä menetettyjä rahoja paikattaisiin Venäjän kaupalla. USA saa Venäjän markkinan ilman eurooppalaista kilpailua. Vastineeksi Putin saa laajentua ja USA:n läsnäolo Euroopassa vähenee. Venäjä saa kehittyneitä tuotteita varakkaille kuluttajille (jotka lopulta pitävät Putinin vallassa) ja teollisuuteensa. Toiveena lienee myös, että Putin jatkaa energianmyyntiään Saksaan (ja Eurooppaan) ja ostaa lisää USA:laisia tuotteita, mikä puolestaan näkyy työllisyytenä USA:ssa. Kriittiset mineraalit jaetaan.  Viulut maksaisi Ukraina, joka on osa diiliä. Siinä sivussa toivotaan, että Venäjän kytkös Kiinaan höllenee, kun se hankkisi osan hyödykkeistään USA:lta Kiinan sijaan (ja Kiina menettäisi kauppaa). Toimiessaan Putin ja Trump voisivat kutsua itseään voittajiksi.

Ehkä kyse ei olekaan salaliitoista, vaan maailmankaupan uusjaosta?

#mielipide

Salla Vuorikoski kirjoittaa mielenkiintoisesta aiheesta Helsingin sanomissa 2.2.2025 otsikolla “Miljardööri voisi ostaa Suomen poliittisen järjestelmän helposti ja halvalla“ (artikkeli luettavissa lehden tilaajille: HS-analyysi | Miljardööri voisi ostaa Suomen poliittisen järjestelmän helposti ja halvalla). Kansainvälisen politiikan pelisäännöt ovat muuttumassa siten, että yksittäisten politiikkojen ja puolueiden ostaminen yli rahojen vaalirahalla on tuotu suurvaltojen aktiivisesti käytettyjen työkalujen joukkoon. Valtiollinen ja yksityisen sektorin tekemä vaikuttaminen lobbaus ja puhdas korruptio ovat todennäköisesti olleet olemassa ihmislajin yhteiskunniksi järjestäytymisen synnystä saakka, mutta demokratioissa sitä on sentään jouduttu tekemään erilaisten peitteiden alla, mikä on mahdollisesti hillinnyt ilmiötä.

Kyseessä onkin jälleen uusi, tämän uuden ajan, hyökkäysvektori avoimia demokratioita vastaan. Vuorikoski siteeraa tutkija Matti Muukkosta: ”Suomen poliittinen järjestelmä on suhteellisen helposti ja todennäköisesti miljardööreille suhteellisen pienin kustannuksin ostettavissa”. Kyseessä on toimiessaan käytännöllinen ja tehokas työkalu. Ohitetaan esileikki ja mennään suoraan asiaan. Vaikka poliittisen päätöksenteon ostaminen ei ehkä todellisuudessa ole aivan näin yksinkertaista, kiinnostavaa on se, että näitä aloitteita tulee vihollisten lisäksi liittolaisilta.

Artikkeli esittää, että tätäkin yhteiskunnallista ja valtiollista haavoittuvuutta vastaan tulee tehdä koventavia toimenpiteitä. Kirjoittaja ehdottaa esimerkiksi ulkomaisen rahoituksen täyskieltoa ja artikkeli peräänkuuluttaa vaalirahoituksen täydellistä läpinäkyvyyttä. Kuten Muukkonenkin kirjoituksessa toteaa, äänestäjän tulisi tietää, kenen lauluja ehdokkaat laulavat. Olen koventamisesta samaa mieltä. Väärien asioiden hankaloittaminen kannattaa, vaikkei niitä voisikaan täysin kitkeä. Mutta kuten Vuorikoski itsekin toteaa, röyhkeys elää kukoistuskauttaan. Jos valta on kaupan, keinot sekä sen myymiseksi että ostamiseksi järjestyvät. Ostajien lisääntyessä ja hinnan noustessa myyjiäkin tullee lisää. Vaikka vallalla oleva eetos edelleen edellyttää rehellisyyttä ja lahjomattomuutta, vanha viisaus toteaa meidän olevan vain yhtä lojaaleja, kuin vaihtoehtomme ovat.

Mielestäni tässäkin asiassa aidosti sivistynyt ja koulutettu kansa on huomattavasti vastustuskykyisempi tällaiselle vaikuttamiselle, tuli se sitten vihollisten tai liittolaisten suunnalta. Sivistynyt ihminen ymmärtää, ettei valta saa olla kaupan. Kouluneuvos Olli Luukkainen kirjoittaa mielipidekirjoituksessaan Suomen kuvalehden numerossa 5/2025 Suomessa olevan sivistysvaje. Ehkä tämä olisikin se asia, joka kipeimmin edellyttää toimia.

#ajatukset , #politiikka

Asia, josta ei juuri julkisesti keskustella on se, minne Venäjän ydinaseet päätyisivät, mikäli maa hajoaisi. Lienee varteenotettava vaihtoehto, että osa (pienikin) voisi päätyä ei-valtiollisten ryhmien haltuun. Ydinasevaltoja rajoittaa uhka molemminpuolisesta tuhosta, mutta joillakin fanaatikkoryhmällä vastaavaa ”rationaalista” rajoitetta ei välttämättä ole. Siksi jo yksikin ydinase väärän ryhmän hallussa voisi laukaista suurta tuhoa ja vaikeasti ennakoitavissa olevia seurauksia.

Venäjälle ydinaseet ovatkin ikään kuin kaksinkertainen turvatakuu: ne toimivat pelotteena konfliktissa, mutta ne toimivat myös kuolleen miehen kytkimen tavoin, mikäli näyttäisi siltä, että valtio olisi hajoamassa. Vallan syrjässä roikkuva eliitti voisi kiristää länttä sillä, että ilman heitä he eivät voisi taata, minne ydinaseet päätyisivät.

#mielipide , #politiikka

Viimeistelemättömiä ajatuksia Suomen ja Euroopan tilanteesta alkuvuodesta 2025.

En usko valtaan itsetarkoituksellisena päämääränä. Pidän kuitenkin äärimmäisen tärkeänä sitä, että pystyy tekemään itse itseään koskevat päätökset. Tällä hetkellä Eurooppa ei tee eikä kykene tekemään päätöksiä itseään koskien.

Maailmanpolitiikassa vain vallalla on väliä. Vaikka oikeamielisyydelle olisi tarvetta enemmän kuin koskaan, tätä peliä ei sillä pelata, tai ainakaan voiteta. Eurooppa on kuin kahden suurvaltagangsterin panttivankina: tinen uhkaa tuholla toisen kiristäessä suojelulla. Hajanaisena ja heikkona Euroopan on vain maksettava suojelusta. Torumisella, sääntelyllä ja ”esimerkillä” en usko Euroopan pääsevän kovin pitkälle siinä maailmanjärjestyksessä, jota USA ja Kiina ovat muovaamassa. Siinä maailmanjärjestyksessä vain kovilla arvoilla ja konkretialla on merkitystä. Se ei ole mieluisaa, mutta tosiasioiden kieltäminen on harhaista. En usko silmien sulkemisen johtavan niihin lopputuloksiin, joita ihmiskunnan elämä planeetallamme tarvitsee. Peliä on pelattava ja siinä olisi tärkeä pärjätä.

Eurooppa ei ole yhtenäinen. Se on hajanainen maanosa, jota leimaa pitkä historia sisäisiä erimielisyyksiä. Eurooppa ei myöskään ole kyennyt uudistamaan teollisuuttaan samalla tavalla, kuin Kiina ja USA. Sen talous on heikko. Lisäksi Venäjän hyökkäys paljasti Euroopan heikon puolustuskyvyn (ja onneksemme todisti Putinia Venäjän kyvyttömyyden). Mikä sitten neuvoksi?

Kirjoitin taannoin asioista, joihin Suomi voisi teollisuudessa ja taloudessaan keskittyä. Pohdin samalla mahdollisia valtioiden ryhmiä, joiden kanssa yhteistyö olisi tarpeellista ja kannattavaa tässä onnistuakseen. Ehkä näistä ideoista olisi apua myös Euroopan tilannetta ratkaistaessa.

Pohdin taannoin, että Suomi voisi keskittyä kehittämään muutamaa teollisuudenalaa: energia, aseet ja korkea teknologia. Ne ovat asioita, joita kaikki tarvitsevat, edellyttävät asiantuntemusta (pelkän raa’an työvoiman sijaan, mitä meillä ei ole tarpeeksi), edellyttävät jonkinasteista integriteettiin (jossa konfliktin ”puolella” on väliä) ja ennen kaikkea ne ovat hyvin arvokkaita nyt ja jatkossa. Suomella on myös maantieteellisesti keskeinen asema ”Idän ja Lännen rajalla”. Jatkossa tämä koskee myös arktista aluetta. Meille on USA:lla ja Euroopalla varmasti käyttöä.

Käytännössä tämä tarkoittaisi tieteeseen ja teollisuuteen panostamista sellaisilla aloilla, jotka ovat tulevaisuusvarmoja (future proof), kuten tekoäly, biotekniikka ja avaruus. Aseissa voisimme keskittyä droonien kehittämiseen ja tuotantoon itsemme turvaksi ja myytäväksi muille. Drooniteknologialla on myös paljon sovelluskohteita siviilikäytössä. Aseissa olisi lisäksi tarpeen keskittyä ampumatarvikkeiden tuotantoon. Energian osalta voisimme taas keskittyä ydinvoiman ja energian varastoimisen kehittämiseen (edullinen energiaomavaraisuus olisi kilpailuetu).

Entä sitten Euroopan tasolla? EU:n tarkoitusta tulisi arvioida uudelleen. Tarvitsemme puhtaammin kauppaliiton ilman itseämme kuormittavaa ja osaoptimoivaa byrokratiaa. Puolustusliitoksi siitä ei ole. Meillä ei vain aidosti ole samat tavoitteet Euroopan länsirannalla, kuin itärajalla. Puolustus on hoidettava yhdessä UK:n, USA:n ja niiden valtioiden kanssa, joiden nahka on todellisuudessa pelissä. Muilta edellytettäisiin näihin puolustusmenoihin osallistumista. Sen sijaan, että maksaisimme suojelusta vain USA:lle, voisimme rakentaa siitä kannattavaa teollisuutta Eurooppaan. Samalla sen ympärille voisi rakentua kaupankäynnin ja kehittämisen klustereita kykenevien ja tavoitteiltaan riittävän samankaltaisten valtioiden kanssa. Eräs klusteri voisi olla pohjoismaat, Viro/Balttia ja UK. Voisimme näin luoda todellisia vaihtoehtoja yhdysvaltalaiselle teknologialle, joka toisi meille valtaa ja parantaisi neuvotteluasemaa, vaikka olisimmekin liittolaisia.

Ehkä on myös tarpeen puhua ideologiasta. Olemme ehkä Euroopassa halunneet nähdä itsemme valistuksen arvojen ylläpitäjänä maailmassa, jota hallitsee amoraalinen käytännöllisyys. Kyseessä on jalo ajatus, jonka en soisi sammuvan. Arvojen ylläpitäminen edellyttää kuitenkin kykyä niitä puolustaa niiltä, jotka niitä voimalla haastavat. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei Euroopalla ole juurikaan pelimerkkejä tässä pelissä. Mielestäni ei kannata olla oikeassa ja hävitä arvoineen olemasta. Sen sijaan on kasvatettava riittävä voimaa oikeaksi kokemien arvojen puolustamiseksi. Miten tärkeä jokin asia voi puolestapuhujalleen olla, jos ei omaa mitään kykyä sen mukaista elämää toteuttaa tai sitä haastajia vastaan puolustaa?

Itsenäisyys on vapautta olla irrallaan toisten mielivallasta toisia kuitenkaan alistamatta. Ehkä se on todellisuudessa mahdoton yhtälö.