Festina lente

#politiikka, #ajatukset

Israelin ja Palestiinan välinen kahakka on ehtymätön moraalifilosofisten kysymysten lähde. Eräs toistuva aihe ovat Israelin käyttämät keinot vastustajiksi nimeämiensä tahojen nujertamiseksi, sillä niissä on valtava määrä siviiliuhreja.

Ne, jotka pyrkivät hallitsemaan muita voimalla, ymmärtävät vain voimaa. Kun voimankäyttö alkaa, ovat puheet oikeamielisyydestä pääasiassa tarkoitettu kunkin osapuolen omaksi kannustuspuheeksi saada voimaa ihmisyyden pimeämmän puolen tekoihin. Kun valtiot alkavat tappamaan toistensa kansalaisia, on mielestäni yhdentekevää puhua moraalista. Kun molemmat posket on käännetty, vastataan tuleen tulella – mitä vain pysyäkseen elossa. Sota on selviytymistä niillä keinoin, joille konfliktin osapuolet ovat laskeutuneet.

Konfliktien syntyperistä ja niissä käytetyistä keinoista moralisointi ovat niiden etuoikeus, jotka eivät ole niissä osallisena. Tämä pätee yhtä lailla Venäjän aloittamaan sotaan Ukrainassa. Voittajat kirjoittavat häviäjien historian molempien verellä. On parempi voittaa, kuin kadota ajatuksineen oikeamielisestä maailmasta. Oikeamielisyys on vain mielikuvitusta, joka elää elävien mielissä ja teoissa.

#politiikka, #ajatukset

Robert Kaganin essee Power and Weakness herätti ajatuksia.

Hän kirjoittaa: “Europe’s military weakness has produced a perfectly understandable aversion to the exercise of military power. Indeed, it has produced a powerful European interest in inhabiting a world where strength doesn’t matter, where international law and international institutions predominate, where unilateral action by powerful nations is forbidden, where all nations regardless of their strength have equal rights and are equally protected by commonly agreed-upon international rules of behavior. Europeans have a deep interest in devaluing and eventually eradicating the brutal laws of an anarchic, Hobbesian world where power is the ultimate determinant of national security and success.”

Ajatus on maalaisjärkeen käyvä. Kun on sotilaallisesti heikko, pyrkii välttämään tilanteita, joissa sellaista voimaa tarvitaan. Voiman tilalle astuvat muut tekijät ja periaatteet: oikeudenmukaisuus, väkivallattomuus, neuvottelu ja rauha. Luonnollisesti tässä ei ole mitään väärää. Päinvastoin siihen tulisi kaikkien pyrkiä.

Ongelma tulee siinä vaiheessa, kun jollain, jolla on sotilaallista voimaa ja haluaa haastaa nämä arvot voimakeinoin. Kaganin essee herättää ajattelemaan, että pitääkseen yllä arvojaan, tulee kyetä niitä puolustamaan. Tästä syntyy eräänlainen paradoksi. Taatakseen haluamansa rauhanomaisen maailmanjärjestyksen, tulee olla tarpeeksi vahva estämään ketään sitä haastamasta tai muuttamasta. Ehkä tämä on demokraattisen intuition vastaista.

Ehkä ajatus maailmasta, jossa vallitsisi täydellinen yhteistyö ja konfliktit ratkaistaisiin neuvotteluin ilman voimaa ja temppuja on todellisuudessa mahdoton. Ehkä sen on mahdollista olla olemassa vain kansalaisten mielissä, jotka asuvat vahvoissa valtioissa. Valtioissa, jotka kykenevät tarvittaessa sanelemaan muille, kuinka näiden tulee toimia, jotta tämä idea voi säilyä. Siis sellaisten valtioiden, joilla on voimaa tämä sanelu toisille pakottaa, mikäli ne tämän maailmankuvan haastavat. Tämä jos jokin luo riitasointuja monen liberaalin (kuten allekirjoittanut) mieleen. Tosiasioista jos joistain on kuitenkin turha riidellä.

Toinen Kaganin mielenkiintoinen ajatus liittyy “heikkouden psykologiaan” ja riskinsietokykyyn. Hän argumentoi, että taho, joka on heikompi, sietää enemmän riskiä, ei siksi, että se haluaisi, vaan siksi, kun se ei muuta voi. Vahva taas poistaa riskit, ehkä pienemmätkin, jossa sillä on keinot tehdä se ilman merkittäviä seurauksia. Hän myös toteaa näin: “A better explanation of Europe’s greater tolerance for threats is, once again, Europe’s relative weakness. Tolerance is also very much a realistic response in that Europe, precisely because it is weak, actually faces fewer threats than the far more powerful United States.” Eli heikommalla on myös samaan aikaan vähemmän riskejä, koska sen asemaa ei ole samalla tavalla hyödyllistä haastaa.

Heikompi tai ei, Euroopalla on ongelma Putinin Venäjän kanssa. Tämä ongelma on ollut tiedossa vuosia, ja Eurooppa on rakentanut sen huolella itselleen ahneudella, sokeudella ja suoranaisella pelkuruudella. Kaikki kolme tai ainakin viimeinen ovat kaiketi suoraa seurasta Euroopan epäyhtenäisyydestä ja sotilaallisesta heikkoudesta. Olisimmeko sietäneet Putinin tekoja ja riskejä 2022, 2014 tai tätä ennen, mikäli meillä olisi ollut voima (ja sen tuoma rohkeus) estää tätä autoritaarista kehitystä? Olisiko Putinin valta ollut koskaan edes mahdollinen sotilaallisesti vahvan ja ulkopoliittisesti yhtenäisen Euroopan naapurissa? Ehkä Jeltsinin “kaaos” olisi jatkunut ja jonkin muotoinen protodemokraattinen kehitys olisi ollut mahdollinen vaihtoehdon puuttuessa.

Spekulointi on tietysti helppoa ja melko hyödytöntä. Siitä voi kuitenkin löytää ajatuksia Euroopan tulevan ulko- ja turvallisuuspolitiikan muodostamiselle. Kirjoitan tarkoituksella Euroopasta, koska Euroopan unionilla ei välttämättä tässä ole riittäviä yhteisiä intressejä. Sen sijaan Euroopan sisällä on muutama viiteryhmä, jotka voisivat asialle tehdä jotain. Yksi ryhmä ovat valtiot, jotka jakavat rajan Venäjän kanssa. Tässä ryhmässä on kulttuurillisesti sekä taloudellisilta ja teollisilta lähtökohdiltaan hyvin erilaisia valtiota. Näillä kaikilla on kuitenkin hyvin konkreettinen ja yhteinen ongelma. Toinen viiteryhmä olisivat pohjoismaat. Kulttuuri ja teollinen ja taloudellinen tilanne ovat melko samankaltaiset. Ryhmä jakaa myös ongelman Venäjän kanssa vähintään Suomen, Ruotsin ja Norjan osalta. Yhdistyneet kuningaskunnat ovat tavallaan oma tekijänsä tässä lisäksi. He edustavat Euroopan vahvinta valtaa ja ovat merkittävä Yhdysvaltojen liittolainen. He myös näkevät, ehkä Kaganin ajatusta lainaten, riskit selvemmin, koska heillä on suurempi kyky niihin puuttua.

On vaikea keskittyä planetaaristen ongelmien ratkaisemiseen, jos on epävarma, pystyykö tarvittaessa puolustamaan itseään. “Punainen kuningatar” pakottaa kaikki lopulta käyttämään voimaa. Ehkä Euroopan vähintään näissä pienemmissä ryhmissä tulisikin keskittyä sotilaallisen kyvykkyytensä merkittävään kasvuun. Näin vaalimiamme valistuksen arvoja voisi uskottavasti edustaa ja puolustaa.

Lähteet

1. Robert Kagan, Power and Weakness, *Policy Review,* June 2002, luettavissa: ~[https://web.archive.org/web/20130619163931/http://www.newamericancentury.org/kagan-20020520.htm](https://web.archive.org/web/20130619163931/http://www.newamericancentury.org/kagan-20020520.htm)~

#politiikka

Stubb on puhunut “arvopohjaisesta realismista”, joka tarkoittanee kaikkea sitä, mitä se kuulijoissaan herättää. Ville Rannan näkemys siitä Helsingin sanomissa 6.9.2024 nauratti puoliääneen (https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000010680665.html). Oikeaa vastausta otsikkoni kysymykseen en tiedä, mutta kirjoitin lyhyesti ajatuksiani.

Valistuksenajan arvojen airuena toimiminen edellyttäisi Euroopalta vaikutusvaltaa levittää, ylläpitää ja sotilaallista kykyä puolustaa niitä riittävän pelotteen muodossa – tarvittaessa myös ennakoivasti. Jo ajatus itsessään muodostaa riitasointuja 2020-luvun keskiarvoisessa eurooppalaisessa ajattelussa.

Kuitenkin Putinin Venäjän toiminta on kiusallisella tavalla pintautunut tosiasian siitä, että pelkkä halu oikeamieliseen maailmaan ei takaa sen toteutumista. Samaan aikaan Yhdysvaltojen, Europaan isoveljen, mahdollinen “radikalisoituminen” seurauksineen kiirehdittää tarvetta paikalliselle yhtenäisyydelle ja sotilaalliselle kyvykkyydelle.

Robert Kagan on esseessään “Power and Weakness” (Kagan 2002) kuvannut asiaa jo kaksi vuosikymmentä sitten osuvasti, vaikkakin yhdysvaltalaisesta näkökulmasta. ”Si vis pacem, para bellum” (suomeksi: Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan.) taas lausui roomalainen Vegetius jo 300-luvulla. Jotkut asiat muuttuvat hitaasti, koska ihminen muuttuu hitaasti. Fiktiivinen hahmo Cercei tiivisti ajatuksen Game of Thrones -televisiosarjassa toteamalla vallan olevan valtaa (“Power is power.”).

Ehkä arvopohjaista realismia onkin myöntää ja hyväksyä, että sääntöpohjainen ajattelu toimii vain samanhenkisten kanssa. Voimalla hallitsevien kanssa tarvitaan enemmän voimaa. Vahvuus ei poissulje oikeamielisyyttä, vaikka valta voikin korruptoida, mutta valistuksen arvojen säilyminen edellyttää kykyä niitä puolustaa. Puolustaminen taas edellyttää suurempaa sotilaallista voimaa, kuin heillä, jotka haluavat nämä arvot (voimalla) haastaa.

Arvopohjainen realismi lieneekin konkreettisia tekoja tämän kyvykkyyden kasvattamiseksi. Ne eivät toteudu toivein, vaan päättäväisin, yhteisin askelein kohti kestävää taloudellista kasvua oikeisiin teknologioihin ja teollisuuteen keskittymällä, sotilaallista kykyä huomattavasti ja yhteisesti kasvattamalla, vapaata tutkimusta ja korkealaatuista koulu- ja kasvatuslaitosta unohtamalla. Käytännössä tämä tarkoittanee prioriteettien laatimista uudelleen ja kipeiden valintojen tekemistä.

Lähteet

1. Robert Kagan, Power and Weakness, Policy Review, June 2002, luettavissa: https://web.archive.org/web/20130619163931/http://www.newamericancentury.org/kagan-20020520.htm

#politiikka

Kari Enqvist siteeraa Hamletia oivassa kolumnissaan “On kuin kävisimme Venäjän kanssa nyrkkeilyottelua, mutta takaisin lyöminen on meiltä kielletty“ 23.08.2024 (https://yle.fi/a/74-20106377): “Onko ylevämpää kärsiä vain sisimmässään julman onnen sinkoamat ammukset ja nuolet vai nousta taistelemaan vaikeuksiensa tulvaa vastaan?”

Länsi kaiketi salaa toivoo ongelman häviävän itsestään. Käytännössä tämä tarkoittaisi Putinin kuolemaa, jonka toivotaan romahduttavan sotaa jatkavan järjestelmän. Näin kenenkään ei tarvitsisi liian kovaa näpäyttää takaisin, Putinhan on uhannut ydinsodalla.

Tätä samaa varmistelun linjaa ajaa tavallaan tutkija Ilmari Käyhkö saman päivän Helsingin sanomien kirjoituksessaan “Ukraina joutuu varautumaan vaikeisiin rauhanneuvotteluihin“ (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010644417.html). Hän toteaa “Ukrainan tukijoiden on pikimmiten päätettävä, onko nyt paras vaihtoehto auttaa Ukrainaa pakottamaan Venäjä neuvotteluihin, joissa myös Ukrainan täytyy tehdä myönnytyksiä, ja sitten varmistaa, ettei Venäjä jatka myöhemmin sotaa.”

Ongelma Käihkön oletuksessa on se, ettei mikään tätä varmistaisi. Putinin ja tämän hallinnon kanssa ei voida sopia mitään. Sellaisia turvatakuita ei ole, jotka estäisivät vastaavan asian toistumisen ja Putinin regiimin olemassaolon samanaikaisesti. Game of chickeniä pelataan jo nyt ydinaseilla, eikä kukaan taida onneksi haluta katsoa loppuun toisten bluffia.

Henkilökohtaisesti en usko väärydestä kärsimisen ylväyteen. Kuten Enqvist toteaa, Putin kunnioittaa vain voimaa – tai vain voimalla tämän sodan voi päättää. Enqvist pohtii voimankäytön pidäkkeitä. Onko kyseessä arvot vai arastelu? Kyse taitaa vain olla siitä, ettei kukaan halua sotia – luonnollisesti terve periaate, paitsi jos on jo sodassa. Eurooppa odottanee jälleen Yhdysvaltojen aloitetta.

#yhteiskunta, #politiikka

Yhteiskunta ei voi pakottaa innovaatiota. Tämä tosiasia tulee ensimmäisenä mieleeni Suomen maahanmuuttopolitiikasta kansantalouden ongelmien ratkaisemisen kontekstissa keskusteltaessa. Jollain tavalla ajatus on aina se, että kansantaloutemme ongelmat ratkeavat ulkomaalaisella työvoimalla.

Ymmärtääkseni ulkomainen työvoima kansantalouden kasvun nopeuttajana toimisi vain sellaisessa tilanteessa, että Suomeen tulisi tänne kannattavaa (mielellään vienti-) liiketoimintaa perustavia yksilöitä tai sellaista puuttuvaa osaamista, joka kääntyisi suomalaisyrityksissä kannattavaksi(vienti)liiketoiminnaksi. Ongelmana tässä lienee se, ettei tämä toteudu.

Orpon hallituksen aikana on alkanut (syystäkin) keskustelu siitä, heikkeneekö Suomen maine muun muassa niin kutsutun “kolmen kuukauden säännön” myötä. Vaikka erityisesti Perussuomalaisten ajama ja Kokoomuksen sallima politiikka lienee heikentänyt maakuvaa, ongelma on kuitenkin sekä syvempi että vanhempi.

Eräs keskeinen syy saattaa löytyä puhtaasti väkiluvustamme: todennäköisyys menestyvän liiketoiminnan syntymiselle pienestä kansasta (ja taloudesta) on, no, pieni. Suurempi kansa ja talous saattaa keksiä innovaatiota todennäköisemmin. Ehkä valtiot ja taloudet toimivat eräänlaisten planeettojen tapaan, joiden menestymisen mahdollisuudet ovat painovoima, joka kerää ihmisiä ja osaamista puoleensa.

Vaikka Suomessa on objektiivisesti todettuna hyvä elää, eivät menestymisen mahdollisuudet ole verrattavissa suuriin talouksiin, kuten Yhdysvaltojen. Onkin hankalaa, jos vetovoimatekijäksi jää pelkkä “hyvinvointiyhteiskunta”, sillä sen vaarana on tästä hyötyvien, kuin sitä toteuttavien kertyminen jo kuormittuneeseen yhteiskuntaan.

Vaikkei tilanne todellisuudessa kait näin inhorealistinen ole, on kotouttaminen Suomessa kansalaiskokemuksella arvioituna silti heikkoa. Suomeen saapuva potentiaalinen, ulkomainen työvoima ei opi kieltä, eikä työllisty. Tähän liittyvät lieveilmiöt ja yleisesti vaikeammat ajat voivat lisäävät vastakkainasetteluja ja vahvistavat ennakkoluuloja.

On vaarallista, että emme kaikki pysty hyväksymään tosiasiaa, että yhteiskuntamme väestörakenteen vääjäämättömästä muutoksesta. Kotouttaminen on tässä kriittistä ja kotoutumisen onnistumisessa jokainen Suomessa asuva on vastuussa. Tästä huolimatta politiikkaa ulkomaisen työvoiman saamiseksi tulisi tehdä siten, että Suomi saa tarvitsemaansa vientiteollisuutta luovaa kriittistä osaamista, ja että saapuva työvoima on tasapainossa kykyymme heitä kotouttaa.

#ajatukset

Tämä on kaikille teille, jotka olette olleet rakastuneita, uupuneita ja vihaisia.

Rakkaus.

Kaikki oleellinen siitä on sanottu, mutta silti siihen ei osaa varautua. Se on etuoikeus ja kutsumustehtävä, eikä sitä voi teeskennellä sen pidempää, kuin voi olla hengittämättä.

Ihastuminen ei ole rakkautta, vaan eräänlainen psykoosi. Rakkaus ei myöskään ole välittämistä – ainakaan pelkästään. Toisesta välittäminen on liian epämääräinen tapa ilmaista asia. Se jättää tulkinnanvaraa ja soveltuu lähes kaikkeen omaishoidosta sympaattisiin ajatuksiin.

Rakkautta on kantaa huolta, vaikkei muuta olisi ja opettaa, vaikkei toinen halua oppia. Se on lahja ja taakka. Sitä toivoo ja haluaa olla ilman samaan aikaan. Sitä ei voi laskea, mutta se on arvokkain asia planeetallamme. Se ei myöskään voi olla uhraus, vaikka se joskus tuntuu siltä.

Omien virheiden kokeminen ja niiden katumuksen läpikäyminen yhä uudestaan on rakastamisen ytimessä. Se tuntuu pahalta, muttei niin pahalta, kuin virheiden aiheuttama vahinko rakkauden kohteelle. Se onkin paholaismainen kierre, johon ei saa turtua, koska silloin on rakkaus kuollut. On vain opittava tekemään vähemmän virheitä.

Rakkaus on eräänlaista masokismia ilman välitöntä nautintoa. Nautinto viipyilee ja antaa odottaa itseään. Siihen voi mennä ihmisikä.

Rakkaus ei ole isoja asioita, vaan valtava palapeli pienillä osilla. Kun rakastaa kauan, pystyy katsomaan näitä palasi kauempaa ja näkee niiden kauniin, hauskan, mutta myös melankolisen hahmon. Sitä katsellessa muistaa, miksi olikaan rakastunut alunalkaen.

Rakkaus ei aina tunnu hyvältä, eikä sen ole tarkoituskaan. Jos sitä ei jaksa, ei ole koskaan rakastanutkaan.

#ajatukset

Lukiessani Helsingin sanomia, muistui mieleeni Gell-man amnesiaksi nimetty ilmiö. Se on kirjailija Michael Crichtonin nimeämä ilmiö (1), jota hän kuvailee seuraavalla tavalla. Kun luet sanomalehdestä artikkeleita, hyväksyt niiden sisällön paikkansapitävyyden (pääsääntöisesti) aina siihen asti, kunnes luet artikkelin, joka liittyy omaan erityisasiantuntemukseesi. Siitä huomaat toimittajan tekemät virheet ja väärät johtopäätökset. Nämä voivat olla jopa niin vinksallaan, että syyt ja seuraukset ovat vaihtaneet paikkaa.

Amnesiaksi (suomeksi muistinmenetys) asian tekee se, että kun lukija sitten jatkaa lukemista ja siirtyy jälleen aiheeseen, joka ei ole tämän asiantuntemuksen ydintä, lukija unohtaa tyystin äskeisen kokemuksensa, ja palaa uskomaan toimittajan kirjoitusten tarkkuuteen ja paikkansapitävyyteen.

Vastaavan kuvauksen on tehnyt (osuvasti) toimittaja Erwin Knoll, jolle on nimetty seuraava sitaatti: “Everything you read in the newspapers is absolutely true except for the rare story of which you happen to have firsthand knowledge” (2). Ajallisesti tämä on Crichtonia vanhempi, joten liekö ollut inspiraationa kirjailijalle.

Tähän on yhdistetty myös juridinen periaate (maxim) falsus in uno, falsus in omnibus (3) (“false in one thing, false in everything”), jonka mukaan todistaja, joka todistaa valheellisesti yhdestä asiasta, ei voi todistaa muustakaan.

Kyseisen ilmiön tiedostaminen on hyvä osa medianlukutaitoa, joka on erityisen tärkeä kansalaistaito näinä aikoina.

Lähteet

1: Crichton, Michael (April 26, 2002). Why Speculate? (Speech). [International Leadership Forum](https://en.wikipedia.org/wiki/InternationalLeadershipForum). La Jolla, California, US. Archived from the original on July 14, 2007. Retrieved October 4, 2023.

2: [Smith, William French](https://en.wikipedia.org/wiki/WilliamFrenchSmith) (February 27, 1982). “Required Reading Smith on Lawyers”. [The New York Times](https://en.wikipedia.org/wiki/TheNewYorkTimes). Archived from the original on April 25, 2023. Retrieved October 4, 2023._

3: https://en.wikipedia.org/wiki/Falsus_in_uno,_falsus_in_omnibus

#ajatukset

Rush laulaa “Hero is the pride of purpose in the unrewarding job”.

Yhteiskuntamme perusta on rakennettu välttämättömälle tekemiselle, josta markkinataloudessa ei pystytä maksamaan sen merkitykseen verrattavissa olevaan palkkaa. Tarvetta ei kait ole siksi, että ilmeisesti tietty osuus ihmiskunnasta ovat luonteeltaan sellaisia, jotka tekevät sen mitä on tehtävä puhtaasta velvollisuuden tunteesta ja ylpeydestä.

Puhtaasta kunnioituksesta tätä työtä kohtaan teen välillä ajatusharjoituksen siitä, mitä tällaista työtä voisin tehdä, ja miksi en vaihda nykyistä tehtävääni siihen. Syyt ovat melko itsekkäitä. Vaikka koen tekeväni tarpeellista työtä, näitä syitä miettiessäni muistan sen olevan Suomessa tuhansien ihmisten arkea joka päivä.

#ajatukset, #kirjat

Marcus Aurelius kirjoittaa seuraavasti kostamisesta: “Paras tapa kostaa on, ettei tule samankaltaiseksi.” Kohdassa ja sen tulkinnassa tiivistyy paljon omasta moraalikäsityksestäni.

Ensinnäkin se ei kehota olemaan toimimatta. Hengenvaarassa oleva ei puolustautuessaan muutu provosoimattoman hyökkääjän kaltaiseksi.

Toiseksi se antaa rauhan vahingon kärsineelle olla reagoimatta vihalla, tunteettomuudella ja vahingollisella spontaaniudella tekoon, jonka tekijä on kaikki nämä hylännyt ja näin virheeseensä päätynyt.

Kolmanneksi ohjeen mukaan toimimalla välttyy vahingoittamasta säännöillä ohjattua yhteiskuntaa.

Lähteet

• Marcus Aurelius, Itselleni (ISBN: 978-952-260-021-9)