Festina lente

#politiikka

Trumpin tavoitteista liikkuu monenlaisia teorioita. Tässä yksi lisää.

Trump ja Putin ovat molemmat riippuvaisia maidensa taloudesta ja sillä ostettavissa olevasta hyväksynnästä. Trump haluaa Venäjän merkittäväksi kauppakumppanikseen, jolle myydä USA:ssa valmistettuja tuotteita. Tuontitulleilla kannustetaan yritykset siirtämään tuotantonsa USA:han. Tässä menetettyjä rahoja paikattaisiin Venäjän kaupalla. USA saa Venäjän markkinan ilman eurooppalaista kilpailua. Vastineeksi Putin saa laajentua ja USA:n läsnäolo Euroopassa vähenee. Venäjä saa kehittyneitä tuotteita varakkaille kuluttajille (jotka lopulta pitävät Putinin vallassa) ja teollisuuteensa. Toiveena lienee myös, että Putin jatkaa energianmyyntiään Saksaan (ja Eurooppaan) ja ostaa lisää USA:laisia tuotteita, mikä puolestaan näkyy työllisyytenä USA:ssa. Kriittiset mineraalit jaetaan.  Viulut maksaisi Ukraina, joka on osa diiliä. Siinä sivussa toivotaan, että Venäjän kytkös Kiinaan höllenee, kun se hankkisi osan hyödykkeistään USA:lta Kiinan sijaan (ja Kiina menettäisi kauppaa). Toimiessaan Putin ja Trump voisivat kutsua itseään voittajiksi.

Ehkä kyse ei olekaan salaliitoista, vaan maailmankaupan uusjaosta?

#mielipide

Salla Vuorikoski kirjoittaa mielenkiintoisesta aiheesta Helsingin sanomissa 2.2.2025 otsikolla “Miljardööri voisi ostaa Suomen poliittisen järjestelmän helposti ja halvalla“ (artikkeli luettavissa lehden tilaajille: HS-analyysi | Miljardööri voisi ostaa Suomen poliittisen järjestelmän helposti ja halvalla). Kansainvälisen politiikan pelisäännöt ovat muuttumassa siten, että yksittäisten politiikkojen ja puolueiden ostaminen yli rahojen vaalirahalla on tuotu suurvaltojen aktiivisesti käytettyjen työkalujen joukkoon. Valtiollinen ja yksityisen sektorin tekemä vaikuttaminen lobbaus ja puhdas korruptio ovat todennäköisesti olleet olemassa ihmislajin yhteiskunniksi järjestäytymisen synnystä saakka, mutta demokratioissa sitä on sentään jouduttu tekemään erilaisten peitteiden alla, mikä on mahdollisesti hillinnyt ilmiötä.

Kyseessä onkin jälleen uusi, tämän uuden ajan, hyökkäysvektori avoimia demokratioita vastaan. Vuorikoski siteeraa tutkija Matti Muukkosta: ”Suomen poliittinen järjestelmä on suhteellisen helposti ja todennäköisesti miljardööreille suhteellisen pienin kustannuksin ostettavissa”. Kyseessä on toimiessaan käytännöllinen ja tehokas työkalu. Ohitetaan esileikki ja mennään suoraan asiaan. Vaikka poliittisen päätöksenteon ostaminen ei ehkä todellisuudessa ole aivan näin yksinkertaista, kiinnostavaa on se, että näitä aloitteita tulee vihollisten lisäksi liittolaisilta.

Artikkeli esittää, että tätäkin yhteiskunnallista ja valtiollista haavoittuvuutta vastaan tulee tehdä koventavia toimenpiteitä. Kirjoittaja ehdottaa esimerkiksi ulkomaisen rahoituksen täyskieltoa ja artikkeli peräänkuuluttaa vaalirahoituksen täydellistä läpinäkyvyyttä. Kuten Muukkonenkin kirjoituksessa toteaa, äänestäjän tulisi tietää, kenen lauluja ehdokkaat laulavat. Olen koventamisesta samaa mieltä. Väärien asioiden hankaloittaminen kannattaa, vaikkei niitä voisikaan täysin kitkeä. Mutta kuten Vuorikoski itsekin toteaa, röyhkeys elää kukoistuskauttaan. Jos valta on kaupan, keinot sekä sen myymiseksi että ostamiseksi järjestyvät. Ostajien lisääntyessä ja hinnan noustessa myyjiäkin tullee lisää. Vaikka vallalla oleva eetos edelleen edellyttää rehellisyyttä ja lahjomattomuutta, vanha viisaus toteaa meidän olevan vain yhtä lojaaleja, kuin vaihtoehtomme ovat.

Mielestäni tässäkin asiassa aidosti sivistynyt ja koulutettu kansa on huomattavasti vastustuskykyisempi tällaiselle vaikuttamiselle, tuli se sitten vihollisten tai liittolaisten suunnalta. Sivistynyt ihminen ymmärtää, ettei valta saa olla kaupan. Kouluneuvos Olli Luukkainen kirjoittaa mielipidekirjoituksessaan Suomen kuvalehden numerossa 5/2025 Suomessa olevan sivistysvaje. Ehkä tämä olisikin se asia, joka kipeimmin edellyttää toimia.

#ajatukset , #politiikka

Asia, josta ei juuri julkisesti keskustella on se, minne Venäjän ydinaseet päätyisivät, mikäli maa hajoaisi. Lienee varteenotettava vaihtoehto, että osa (pienikin) voisi päätyä ei-valtiollisten ryhmien haltuun. Ydinasevaltoja rajoittaa uhka molemminpuolisesta tuhosta, mutta joillakin fanaatikkoryhmällä vastaavaa ”rationaalista” rajoitetta ei välttämättä ole. Siksi jo yksikin ydinase väärän ryhmän hallussa voisi laukaista suurta tuhoa ja vaikeasti ennakoitavissa olevia seurauksia.

Venäjälle ydinaseet ovatkin ikään kuin kaksinkertainen turvatakuu: ne toimivat pelotteena konfliktissa, mutta ne toimivat myös *kuolleen miehen kytkimen* tavoin, mikäli näyttäisi siltä, että valtio olisi hajoamassa. Vallan syrjässä roikkuva eliitti voisi kiristää länttä sillä, että ilman heitä he eivät voisi taata, minne ydinaseet päätyisivät.

#mielipide , #politiikka

Viimeistelemättömiä ajatuksia Suomen ja Euroopan tilanteesta alkuvuodesta 2025.

En usko valtaan itsetarkoituksellisena päämääränä. Pidän kuitenkin äärimmäisen tärkeänä sitä, että pystyy tekemään itse itseään koskevat päätökset. Tällä hetkellä Eurooppa ei tee eikä kykene tekemään päätöksiä itseään koskien.

Maailmanpolitiikassa vain vallalla on väliä. Vaikka oikeamielisyydelle olisi tarvetta enemmän kuin koskaan, tätä peliä ei sillä pelata, tai ainakaan voiteta. Eurooppa on kuin kahden suurvaltagangsterin panttivankina: tinen uhkaa tuholla toisen kiristäessä suojelulla. Hajanaisena ja heikkona Euroopan on vain maksettava suojelusta. Torumisella, sääntelyllä ja ”esimerkillä” en usko Euroopan pääsevän kovin pitkälle siinä maailmanjärjestyksessä, jota USA ja Kiina ovat muovaamassa. Siinä maailmanjärjestyksessä vain kovilla arvoilla ja konkretialla on merkitystä. Se ei ole mieluisaa, mutta tosiasioiden kieltäminen on harhaista. En usko silmien sulkemisen johtavan niihin lopputuloksiin, joita ihmiskunnan elämä planeetallamme tarvitsee. Peliä on pelattava ja siinä olisi tärkeä pärjätä.

Eurooppa ei ole yhtenäinen. Se on hajanainen maanosa, jota leimaa pitkä historia sisäisiä erimielisyyksiä. Eurooppa ei myöskään ole kyennyt uudistamaan teollisuuttaan samalla tavalla, kuin Kiina ja USA. Sen talous on heikko. Lisäksi Venäjän hyökkäys paljasti Euroopan heikon puolustuskyvyn (ja onneksemme todisti Putinia Venäjän kyvyttömyyden). Mikä sitten neuvoksi?

Kirjoitin taannoin asioista, joihin Suomi voisi teollisuudessa ja taloudessaan keskittyä. Pohdin samalla mahdollisia valtioiden ryhmiä, joiden kanssa yhteistyö olisi tarpeellista ja kannattavaa tässä onnistuakseen. Ehkä näistä ideoista olisi apua myös Euroopan tilannetta ratkaistaessa.

Pohdin taannoin, että Suomi voisi keskittyä kehittämään muutamaa teollisuudenalaa: energia, aseet ja korkea teknologia. Ne ovat asioita, joita kaikki tarvitsevat, edellyttävät asiantuntemusta (pelkän raa’an työvoiman sijaan, mitä meillä ei ole tarpeeksi), edellyttävät jonkinasteista integriteettiin (jossa konfliktin ”puolella” on väliä) ja ennen kaikkea ne ovat hyvin arvokkaita nyt ja jatkossa. Suomella on myös maantieteellisesti keskeinen asema ”Idän ja Lännen rajalla”. Jatkossa tämä koskee myös arktista aluetta. Meille on USA:lla ja Euroopalla varmasti käyttöä.

Käytännössä tämä tarkoittaisi tieteeseen ja teollisuuteen panostamista sellaisilla aloilla, jotka ovat tulevaisuusvarmoja (future proof), kuten tekoäly, biotekniikka ja avaruus. Aseissa voisimme keskittyä droonien kehittämiseen ja tuotantoon itsemme turvaksi ja myytäväksi muille. Drooniteknologialla on myös paljon sovelluskohteita siviilikäytössä. Aseissa olisi lisäksi tarpeen keskittyä ampumatarvikkeiden tuotantoon. Energian osalta voisimme taas keskittyä ydinvoiman ja energian varastoimisen kehittämiseen (edullinen energiaomavaraisuus olisi kilpailuetu).

Entä sitten Euroopan tasolla? EU:n tarkoitusta tulisi arvioida uudelleen. Tarvitsemme puhtaammin kauppaliiton ilman itseämme kuormittavaa ja osaoptimoivaa byrokratiaa. Puolustusliitoksi siitä ei ole. Meillä ei vain aidosti ole samat tavoitteet Euroopan länsirannalla, kuin itärajalla. Puolustus on hoidettava yhdessä UK:n, USA:n ja niiden valtioiden kanssa, joiden nahka on todellisuudessa pelissä. Muilta edellytettäisiin näihin puolustusmenoihin osallistumista. Sen sijaan, että maksaisimme suojelusta vain USA:lle, voisimme rakentaa siitä kannattavaa teollisuutta Eurooppaan. Samalla sen ympärille voisi rakentua kaupankäynnin ja kehittämisen klustereita kykenevien ja tavoitteiltaan riittävän samankaltaisten valtioiden kanssa. Eräs klusteri voisi olla pohjoismaat, Viro/Balttia ja UK. Voisimme näin luoda todellisia vaihtoehtoja yhdysvaltalaiselle teknologialle, joka toisi meille valtaa ja parantaisi neuvotteluasemaa, vaikka olisimmekin liittolaisia.

Ehkä on myös tarpeen puhua ideologiasta. Olemme ehkä Euroopassa halunneet nähdä itsemme valistuksen arvojen ylläpitäjänä maailmassa, jota hallitsee amoraalinen käytännöllisyys. Kyseessä on jalo ajatus, jonka en soisi sammuvan. Arvojen ylläpitäminen edellyttää kuitenkin kykyä niitä puolustaa niiltä, jotka niitä voimalla haastavat. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei Euroopalla ole juurikaan pelimerkkejä tässä pelissä. Mielestäni ei kannata olla oikeassa ja hävitä arvoineen olemasta. Sen sijaan on kasvatettava riittävä voimaa oikeaksi kokemien arvojen puolustamiseksi. Miten tärkeä jokin asia voi puolestapuhujalleen olla, jos ei omaa mitään kykyä sen mukaista elämää toteuttaa tai sitä haastajia vastaan puolustaa?

Itsenäisyys on vapautta olla irrallaan toisten mielivallasta toisia kuitenkaan alistamatta. Ehkä se on todellisuudessa mahdoton yhtälö.

#mielipide , #politiikka

Itä ja Länsi vaikuttavat tällä hetkellä ennennäkemättömällä tavalla sosiaalisen median avulla niin sisäiseen kuin kansainväliseen poliittiseen mielipiteeseen. Jopa tavalla, joka vaikuttaa yhteiskuntarauhaan. Kyseessä on kehitys, jossa on vaikea nähdä muuta kuin uhkakuvia.

Samalla alustat ovat historiansa aikana omalla tavallaan demokratisoineet tiedonvälityksen. Tai näin ainakin oli sosiaalisen median alkuaikana. Oikean tiedon saamista rajoittavat hallitukset joutuivat syystäkin ainakin kaivamaan enemmän kuvetta taistelussaan inklusiivisempien poliittisten instituutioiden syntymistä vastaan. Mielestäni oikean tiedon saatavuus on korkean koulutuksen ohella demokratian syntymisen ja säilymisen tärkeimpiä tekijöitä. Siksi tätä mahdollistava teknologinen kehitys on tärkeää.

Kuitenkin vapaa tiedonvälitys vaikuttaa olevan äärimmäisen haavoittuvaa. Ne, jotka haluavat sen estää, ovat keksineet sensuuriakin pirullisemman keinon: kaiken tiedon tekemisen epäluotettavaksi. Heille on parempi, ettei usko mihinkään, kuin uskoisi vain tiettyihin valheisiin. Vuonna 2025 näyttää siltä, että Itä ja Länsi ovat molemmat käyneet määrätietoisesti taistoon oikeaa tietoa vastaan. Mis- ja disinformaatio “omien” ja “vihollisten” puolelta tuntuu olevan arkipäivää ja välineenä tälle ovat suurvaltojen omistuksessa olevat ja isoegoisten johtajiensa (tai tästä unelmoivien oligarkien) agendaa toteuttavat sosiaalisen median alustat. Juuri kun luotettavia lähteitä oikealle tiedolle tarvittaisiin eniten, tuntuu sellaisen syntyminen keskellä totuuden vastaista sotaa utopistiselta.

Mitä vaihtoehtoja meillä sitten on? En usko sosiaalisten medioiden täyskieltoon EU:ssa. Mielestäni olisi vaikea perustella oikean tiedon levittämisen ja mielipiteen vapauden ilmaisun vaikeuttamista sillä, että sitä voidaan myös väärinkäyttää. On keksittävä jotain muuta. Voisiko ratkaisuna olla sitten sääntelyn lisääminen? EU:lla ei taida ole tarpeeksi pelimerkkejä tässä pelissä. Sillä ei nähtävästi ole ollut halua ja välineitä osallistua sosiaalisten medioiden alustojen kilpajuoksuun. On ollut helpompaa olla osa yhdysvaltalaista infrastruktuuria. Olemmehan me samalla puolella, halusimme tai emme. Sääntely on vaikeaa silloin, jos arvovaltaa sen toteuttamiseksi ei riittävästi ole. Entä voisiko tilalle sitten kehittää jonkin vaihtoehtoisen ratkaisun? Näitä on, mutta ne eivät vain kerää vastaavaa määrää käyttäjiä. Verkostovaikutus (network effect) on kriittinen, jotta vaihtoehdosta voisi tulla todellinen vaihtoehto. Vaihtoehtojen heikkouksista huolimatta sääntelyn lisääminen lienee silti niistä välttämättömin.

Rajoittamalla sosiaalisen median alustojen toimintaa EU-alueella, EU voisi pyrkiä luomaan terveempiä periaatteita näille teknologioille. Helppoa se ei kuitenkaan ole. EU voisi merkittävästi rajoittaa ja jopa estää nämä Kiinan ja USA:n alustojen toiminnan Euroopassa. Ongelma on tietenkin siinä, että tästä voisi seurata kauppasotamaisia seurauksia myös USA:lta. Haluan silti leikitellä ajatuksella.

Rajoitukset

Sosiaalisen median alustoja voisi rajoittaa seuraavin tavoin:

• Alustojen käyttö edellyttäisi täysi-ikäisyyttä tai esimerkiksi 16-vuoden ikärajaa. Alustan käyttöönotto edellyttäisi henkilökohtaista vahvaa tunnistautumista. Alustasta riippuen siellä tulisi kuitenkin voida toimia anonyymisti lakia ja asetuksia toki noudattaen. Vanhempien tunnuksilla toimintaa voisi rajoittaa siten, ettei tilejä samassa palvelussa voisi olla kuin yksi per identiteetti.
• Käyttäjälle sisällön esittämiseen vaikuttavat algoritmit ja alustan sisällön löydettävyyteen liittyvät tekniikat tulisi olla avoimia ja kaikkien käyttäjien tarkastettavissa.
• Tämän lisäksi sisällön näkyvyyteen ei tulisi voida vaikuttaa rahallisin panostuksin. Alustaa ei voisi käyttää suoraan mainontaan, mutta kaupallista sisältöä ei tarvitsisi rajata pois. Tällainen sisältö tulisi olla tunnistettavissa ja sen löydettävyys olisi puhtaasti alustan käyttäjän mielenkiinnon varassa. Eli jos haluaa seurata esimerkiksi nimekästä teknologiayritystä, sen voi itse etsiä ja valita seuraavansa.
• Alustoilla tulisi olla faktantarkistus, jota ei ole täysin toteutettu tekoälyn tai muun automaation avulla. Lisäksi käyttäjillä tulee olla mahdollisuus osallistua itse faktantarkistukseen ja puuttua mis- ja disinformaatioksi tunnistamiinsa tapauksiin.

⠀ Koska ideoimana rajoitukset muuttaisivat oleellisesti olemassa olevien, merkittävien kokoisten, alustojen liiketoimintamallia EU:n alueella, voisi vaihtoehdoille saada samalla tilaa. Kaupallisuuden merkittävä rajoittaminen luonnollisesti vähentäisi kiinnostusta lähteä alustoja luomaan. Signal on kuitenkin esimerkki alustasta, joka toimii. Lisäksi jos pelikentän säännöt on lainattu kaikille samoiksi, olisi varmasti silti houkuttelevaa olla pienemmän kakun äärellä, kuin olematta pöydässä lainkaan.

#politiikka , #ajatukset

Olen kiinnostunut ymmärtämään meidän ihmisten maailman valtaa ja syitä sille, miksi valtiot toimivat kuten ne toimivat. Minua kiinnostaa myös esimerkiksi se, miksi Suomi ei ole diktatuuri. Olen lukenut viime aikoina paljon taloustieteen ja valtio-opin ajatuksia. Itseäni kiehtovimpia ideoita ovat tarjonneet Nobelistit Acemoglu ja Robinson, joiden tekstit ovat helpottaneet artikuloimaan omia ajatuksiani. Tässä on niistä muutama.

Tavallaan suomalaisen yhteiskuntamme instituutioiden ja kansalaisten välinen vuorovaikutus tulisi nähdä taisteluna heidän kahlitsemiseksi, joilla ei valtaa tulisi olla, mutta jotka tekevät kaikkensa sen saadakseen, ja siksi päätyvät sitä todennäköisesti käyttämään. Koska valtaa halajava ei halua sitä jakaa, ja koska valtaistuimen itselleen moni halajaisi, hidastavat nämä ihmiset keskenään toisiaan. He eivät tee sitä kuitenkaan tarpeeksi, sillä valtaa halajava ei lopulta halua järjestelmää, jossa valta liukenee liikaa.

Sen sijaan riittävän monen sellaisen, joka valtaa ei halua (ja siksi olisivat vallan arvoisia) tulee tehdä kaikkensa yhteiskunnan joka tasolla valvoakseen, haastaakseen ja kahlehtiakseen instituutioitamme ja heitä, jotka yhteiskunnassa valtaa pitävät. Onnistuakseen tässä heidän on osallistuttava yhteiskunnan poliittisten instituutioiden toimintaan. Tämä edellyttää näiden instituutioiden inklusiivista* luonnetta ja sen luonteen säilyttämistä, jossa korkea osaaminen on ensiarvoisen tärkeässä roolissa. Tietämätöntä voi hallita vajaallakin tiedolla, mutta monialaisesti asioita ymmärtäviä ja kriittisesti ajattelevia se on huomattavasti vaikeampaa.

Vallan kahlehtimisen näkökulmasta meillä Suomessa voikin olla eräs etu: hyvä niukkuus. Meillä ei ole mittavia luonnonvaroja, jotka kaappaamalla kukaan pääsisi kansalaisista riippumatta uuttamaan arvoa itselleen. Ehkä se onkin tekijä, joka on myötävaikuttanut suomalaisten inklusiivisten poliittisten ja taloudellisten instituutioiden syntyyn. Yksilöllisellä tasolla osaavaa kanssa on vaikeampi kahlita ja valjastaa kleptokratian koneeksi. Öljyn ja kaasun voi varastaa, mutta valtio ei voi pakottaa innovaatiota (niin hyvässä kuin pahassa).

*: “Inklusiiviset — instituutiot sallivat suurten ihmisjoukkojen taloudelliseen toimintaan osallistumisen ja rohkaisevat heitä osallistumaan sellaiseen toimintaan, joka hyödyntää heidän lahjojaan ja taitojaan parhaalla tavalla ja antaa heille mahdollisuuden valita haluamallaan tavalla.” Miksi maat kaatuvat, Acemoglu ja Robinson

#politiikka, #ajatukset

Israelin ja Palestiinan välinen kahakka on ehtymätön moraalifilosofisten kysymysten lähde. Eräs toistuva aihe ovat Israelin käyttämät keinot vastustajiksi nimeämiensä tahojen nujertamiseksi, sillä niissä on valtava määrä siviiliuhreja.

Ne, jotka pyrkivät hallitsemaan muita voimalla, ymmärtävät vain voimaa. Kun voimankäyttö alkaa, ovat puheet oikeamielisyydestä pääasiassa tarkoitettu kunkin osapuolen omaksi kannustuspuheeksi saada voimaa ihmisyyden pimeämmän puolen tekoihin. Kun valtiot alkavat tappamaan toistensa kansalaisia, on mielestäni yhdentekevää puhua moraalista. Kun molemmat posket on käännetty, vastataan tuleen tulella – mitä vain pysyäkseen elossa. Sota on selviytymistä niillä keinoin, joille konfliktin osapuolet ovat laskeutuneet.

Konfliktien syntyperistä ja niissä käytetyistä keinoista moralisointi ovat niiden etuoikeus, jotka eivät ole niissä osallisena. Tämä pätee yhtä lailla Venäjän aloittamaan sotaan Ukrainassa. Voittajat kirjoittavat häviäjien historian molempien verellä. On parempi voittaa, kuin kadota ajatuksineen oikeamielisestä maailmasta. Oikeamielisyys on vain mielikuvitusta, joka elää elävien mielissä ja teoissa.

#politiikka, #ajatukset

Robert Kaganin essee Power and Weakness herätti ajatuksia.

Hän kirjoittaa: “Europe’s military weakness has produced a perfectly understandable aversion to the exercise of military power. Indeed, it has produced a powerful European interest in inhabiting a world where strength doesn’t matter, where international law and international institutions predominate, where unilateral action by powerful nations is forbidden, where all nations regardless of their strength have equal rights and are equally protected by commonly agreed-upon international rules of behavior. Europeans have a deep interest in devaluing and eventually eradicating the brutal laws of an anarchic, Hobbesian world where power is the ultimate determinant of national security and success.”

Ajatus on maalaisjärkeen käyvä. Kun on sotilaallisesti heikko, pyrkii välttämään tilanteita, joissa sellaista voimaa tarvitaan. Voiman tilalle astuvat muut tekijät ja periaatteet: oikeudenmukaisuus, väkivallattomuus, neuvottelu ja rauha. Luonnollisesti tässä ei ole mitään väärää. Päinvastoin siihen tulisi kaikkien pyrkiä.

Ongelma tulee siinä vaiheessa, kun jollain, jolla on sotilaallista voimaa ja haluaa haastaa nämä arvot voimakeinoin. Kaganin essee herättää ajattelemaan, että pitääkseen yllä arvojaan, tulee kyetä niitä puolustamaan. Tästä syntyy eräänlainen paradoksi. Taatakseen haluamansa rauhanomaisen maailmanjärjestyksen, tulee olla tarpeeksi vahva estämään ketään sitä haastamasta tai muuttamasta. Ehkä tämä on demokraattisen intuition vastaista.

Ehkä ajatus maailmasta, jossa vallitsisi täydellinen yhteistyö ja konfliktit ratkaistaisiin neuvotteluin ilman voimaa ja temppuja on todellisuudessa mahdoton. Ehkä sen on mahdollista olla olemassa vain kansalaisten mielissä, jotka asuvat vahvoissa valtioissa. Valtioissa, jotka kykenevät tarvittaessa sanelemaan muille, kuinka näiden tulee toimia, jotta tämä idea voi säilyä. Siis sellaisten valtioiden, joilla on voimaa tämä sanelu toisille pakottaa, mikäli ne tämän maailmankuvan haastavat. Tämä jos jokin luo riitasointuja monen liberaalin (kuten allekirjoittanut) mieleen. Tosiasioista jos joistain on kuitenkin turha riidellä.

Toinen Kaganin mielenkiintoinen ajatus liittyy “heikkouden psykologiaan” ja riskinsietokykyyn. Hän argumentoi, että taho, joka on heikompi, sietää enemmän riskiä, ei siksi, että se haluaisi, vaan siksi, kun se ei muuta voi. Vahva taas poistaa riskit, ehkä pienemmätkin, jossa sillä on keinot tehdä se ilman merkittäviä seurauksia. Hän myös toteaa näin: “A better explanation of Europe’s greater tolerance for threats is, once again, Europe’s relative weakness. Tolerance is also very much a realistic response in that Europe, precisely because it is weak, actually faces fewer threats than the far more powerful United States.” Eli heikommalla on myös samaan aikaan vähemmän riskejä, koska sen asemaa ei ole samalla tavalla hyödyllistä haastaa.

Heikompi tai ei, Euroopalla on ongelma Putinin Venäjän kanssa. Tämä ongelma on ollut tiedossa vuosia, ja Eurooppa on rakentanut sen huolella itselleen ahneudella, sokeudella ja suoranaisella pelkuruudella. Kaikki kolme tai ainakin viimeinen ovat kaiketi suoraa seurasta Euroopan epäyhtenäisyydestä ja sotilaallisesta heikkoudesta. Olisimmeko sietäneet Putinin tekoja ja riskejä 2022, 2014 tai tätä ennen, mikäli meillä olisi ollut voima (ja sen tuoma rohkeus) estää tätä autoritaarista kehitystä? Olisiko Putinin valta ollut koskaan edes mahdollinen sotilaallisesti vahvan ja ulkopoliittisesti yhtenäisen Euroopan naapurissa? Ehkä Jeltsinin “kaaos” olisi jatkunut ja jonkin muotoinen protodemokraattinen kehitys olisi ollut mahdollinen vaihtoehdon puuttuessa.

Spekulointi on tietysti helppoa ja melko hyödytöntä. Siitä voi kuitenkin löytää ajatuksia Euroopan tulevan ulko- ja turvallisuuspolitiikan muodostamiselle. Kirjoitan tarkoituksella Euroopasta, koska Euroopan unionilla ei välttämättä tässä ole riittäviä yhteisiä intressejä. Sen sijaan Euroopan sisällä on muutama viiteryhmä, jotka voisivat asialle tehdä jotain. Yksi ryhmä ovat valtiot, jotka jakavat rajan Venäjän kanssa. Tässä ryhmässä on kulttuurillisesti sekä taloudellisilta ja teollisilta lähtökohdiltaan hyvin erilaisia valtiota. Näillä kaikilla on kuitenkin hyvin konkreettinen ja yhteinen ongelma. Toinen viiteryhmä olisivat pohjoismaat. Kulttuuri ja teollinen ja taloudellinen tilanne ovat melko samankaltaiset. Ryhmä jakaa myös ongelman Venäjän kanssa vähintään Suomen, Ruotsin ja Norjan osalta. Yhdistyneet kuningaskunnat ovat tavallaan oma tekijänsä tässä lisäksi. He edustavat Euroopan vahvinta valtaa ja ovat merkittävä Yhdysvaltojen liittolainen. He myös näkevät, ehkä Kaganin ajatusta lainaten, riskit selvemmin, koska heillä on suurempi kyky niihin puuttua.

On vaikea keskittyä planetaaristen ongelmien ratkaisemiseen, jos on epävarma, pystyykö tarvittaessa puolustamaan itseään. “Punainen kuningatar” pakottaa kaikki lopulta käyttämään voimaa. Ehkä Euroopan vähintään näissä pienemmissä ryhmissä tulisikin keskittyä sotilaallisen kyvykkyytensä merkittävään kasvuun. Näin vaalimiamme valistuksen arvoja voisi uskottavasti edustaa ja puolustaa.

Lähteet

1. Robert Kagan, Power and Weakness, *Policy Review,* June 2002, luettavissa: ~[https://web.archive.org/web/20130619163931/http://www.newamericancentury.org/kagan-20020520.htm](https://web.archive.org/web/20130619163931/http://www.newamericancentury.org/kagan-20020520.htm)~

#politiikka

Stubb on puhunut “arvopohjaisesta realismista”, joka tarkoittanee kaikkea sitä, mitä se kuulijoissaan herättää. Ville Rannan näkemys siitä Helsingin sanomissa 6.9.2024 nauratti puoliääneen (https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000010680665.html). Oikeaa vastausta otsikkoni kysymykseen en tiedä, mutta kirjoitin lyhyesti ajatuksiani.

Valistuksenajan arvojen airuena toimiminen edellyttäisi Euroopalta vaikutusvaltaa levittää, ylläpitää ja sotilaallista kykyä puolustaa niitä riittävän pelotteen muodossa – tarvittaessa myös ennakoivasti. Jo ajatus itsessään muodostaa riitasointuja 2020-luvun keskiarvoisessa eurooppalaisessa ajattelussa.

Kuitenkin Putinin Venäjän toiminta on kiusallisella tavalla pintautunut tosiasian siitä, että pelkkä halu oikeamieliseen maailmaan ei takaa sen toteutumista. Samaan aikaan Yhdysvaltojen, Europaan isoveljen, mahdollinen “radikalisoituminen” seurauksineen kiirehdittää tarvetta paikalliselle yhtenäisyydelle ja sotilaalliselle kyvykkyydelle.

Robert Kagan on esseessään “Power and Weakness” (Kagan 2002) kuvannut asiaa jo kaksi vuosikymmentä sitten osuvasti, vaikkakin yhdysvaltalaisesta näkökulmasta. ”Si vis pacem, para bellum” (suomeksi: Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan.) taas lausui roomalainen Vegetius jo 300-luvulla. Jotkut asiat muuttuvat hitaasti, koska ihminen muuttuu hitaasti. Fiktiivinen hahmo Cercei tiivisti ajatuksen Game of Thrones -televisiosarjassa toteamalla vallan olevan valtaa (“Power is power.”).

Ehkä arvopohjaista realismia onkin myöntää ja hyväksyä, että sääntöpohjainen ajattelu toimii vain samanhenkisten kanssa. Voimalla hallitsevien kanssa tarvitaan enemmän voimaa. Vahvuus ei poissulje oikeamielisyyttä, vaikka valta voikin korruptoida, mutta valistuksen arvojen säilyminen edellyttää kykyä niitä puolustaa. Puolustaminen taas edellyttää suurempaa sotilaallista voimaa, kuin heillä, jotka haluavat nämä arvot (voimalla) haastaa.

Arvopohjainen realismi lieneekin konkreettisia tekoja tämän kyvykkyyden kasvattamiseksi. Ne eivät toteudu toivein, vaan päättäväisin, yhteisin askelein kohti kestävää taloudellista kasvua oikeisiin teknologioihin ja teollisuuteen keskittymällä, sotilaallista kykyä huomattavasti ja yhteisesti kasvattamalla, vapaata tutkimusta ja korkealaatuista koulu- ja kasvatuslaitosta unohtamalla. Käytännössä tämä tarkoittanee prioriteettien laatimista uudelleen ja kipeiden valintojen tekemistä.

Lähteet

1. Robert Kagan, Power and Weakness, Policy Review, June 2002, luettavissa: https://web.archive.org/web/20130619163931/http://www.newamericancentury.org/kagan-20020520.htm

#politiikka

Kari Enqvist siteeraa Hamletia oivassa kolumnissaan “On kuin kävisimme Venäjän kanssa nyrkkeilyottelua, mutta takaisin lyöminen on meiltä kielletty“ 23.08.2024 (https://yle.fi/a/74-20106377): “Onko ylevämpää kärsiä vain sisimmässään julman onnen sinkoamat ammukset ja nuolet vai nousta taistelemaan vaikeuksiensa tulvaa vastaan?”

Länsi kaiketi salaa toivoo ongelman häviävän itsestään. Käytännössä tämä tarkoittaisi Putinin kuolemaa, jonka toivotaan romahduttavan sotaa jatkavan järjestelmän. Näin kenenkään ei tarvitsisi liian kovaa näpäyttää takaisin, Putinhan on uhannut ydinsodalla.

Tätä samaa varmistelun linjaa ajaa tavallaan tutkija Ilmari Käyhkö saman päivän Helsingin sanomien kirjoituksessaan “Ukraina joutuu varautumaan vaikeisiin rauhanneuvotteluihin“ (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010644417.html). Hän toteaa “Ukrainan tukijoiden on pikimmiten päätettävä, onko nyt paras vaihtoehto auttaa Ukrainaa pakottamaan Venäjä neuvotteluihin, joissa myös Ukrainan täytyy tehdä myönnytyksiä, ja sitten varmistaa, ettei Venäjä jatka myöhemmin sotaa.”

Ongelma Käihkön oletuksessa on se, ettei mikään tätä varmistaisi. Putinin ja tämän hallinnon kanssa ei voida sopia mitään. Sellaisia turvatakuita ei ole, jotka estäisivät vastaavan asian toistumisen ja Putinin regiimin olemassaolon samanaikaisesti. Game of chickeniä pelataan jo nyt ydinaseilla, eikä kukaan taida onneksi haluta katsoa loppuun toisten bluffia.

Henkilökohtaisesti en usko väärydestä kärsimisen ylväyteen. Kuten Enqvist toteaa, Putin kunnioittaa vain voimaa – tai vain voimalla tämän sodan voi päättää. Enqvist pohtii voimankäytön pidäkkeitä. Onko kyseessä arvot vai arastelu? Kyse taitaa vain olla siitä, ettei kukaan halua sotia – luonnollisesti terve periaate, paitsi jos on jo sodassa. Eurooppa odottanee jälleen Yhdysvaltojen aloitetta.