#politiikka

Kari Enqvist siteeraa Hamletia oivassa kolumnissaan “On kuin kävisimme Venäjän kanssa nyrkkeilyottelua, mutta takaisin lyöminen on meiltä kielletty“ 23.08.2024 (https://yle.fi/a/74-20106377): “Onko ylevämpää kärsiä vain sisimmässään julman onnen sinkoamat ammukset ja nuolet vai nousta taistelemaan vaikeuksiensa tulvaa vastaan?”

Länsi kaiketi salaa toivoo ongelman häviävän itsestään. Käytännössä tämä tarkoittaisi Putinin kuolemaa, jonka toivotaan romahduttavan sotaa jatkavan järjestelmän. Näin kenenkään ei tarvitsisi liian kovaa näpäyttää takaisin, Putinhan on uhannut ydinsodalla.

Tätä samaa varmistelun linjaa ajaa tavallaan tutkija Ilmari Käyhkö saman päivän Helsingin sanomien kirjoituksessaan “Ukraina joutuu varautumaan vaikeisiin rauhanneuvotteluihin“ (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010644417.html). Hän toteaa “Ukrainan tukijoiden on pikimmiten päätettävä, onko nyt paras vaihtoehto auttaa Ukrainaa pakottamaan Venäjä neuvotteluihin, joissa myös Ukrainan täytyy tehdä myönnytyksiä, ja sitten varmistaa, ettei Venäjä jatka myöhemmin sotaa.”

Ongelma Käihkön oletuksessa on se, ettei mikään tätä varmistaisi. Putinin ja tämän hallinnon kanssa ei voida sopia mitään. Sellaisia turvatakuita ei ole, jotka estäisivät vastaavan asian toistumisen ja Putinin regiimin olemassaolon samanaikaisesti. Game of chickeniä pelataan jo nyt ydinaseilla, eikä kukaan taida onneksi haluta katsoa loppuun toisten bluffia.

Henkilökohtaisesti en usko väärydestä kärsimisen ylväyteen. Kuten Enqvist toteaa, Putin kunnioittaa vain voimaa – tai vain voimalla tämän sodan voi päättää. Enqvist pohtii voimankäytön pidäkkeitä. Onko kyseessä arvot vai arastelu? Kyse taitaa vain olla siitä, ettei kukaan halua sotia – luonnollisesti terve periaate, paitsi jos on jo sodassa. Eurooppa odottanee jälleen Yhdysvaltojen aloitetta.

#yhteiskunta, #politiikka

Yhteiskunta ei voi pakottaa innovaatiota. Tämä tosiasia tulee ensimmäisenä mieleeni Suomen maahanmuuttopolitiikasta kansantalouden ongelmien ratkaisemisen kontekstissa keskusteltaessa. Jollain tavalla ajatus on aina se, että kansantaloutemme ongelmat ratkeavat ulkomaalaisella työvoimalla.

Ymmärtääkseni ulkomainen työvoima kansantalouden kasvun nopeuttajana toimisi vain sellaisessa tilanteessa, että Suomeen tulisi tänne kannattavaa (mielellään vienti-) liiketoimintaa perustavia yksilöitä tai sellaista puuttuvaa osaamista, joka kääntyisi suomalaisyrityksissä kannattavaksi(vienti)liiketoiminnaksi. Ongelmana tässä lienee se, ettei tämä toteudu.

Orpon hallituksen aikana on alkanut (syystäkin) keskustelu siitä, heikkeneekö Suomen maine muun muassa niin kutsutun “kolmen kuukauden säännön” myötä. Vaikka erityisesti Perussuomalaisten ajama ja Kokoomuksen sallima politiikka lienee heikentänyt maakuvaa, ongelma on kuitenkin sekä syvempi että vanhempi.

Eräs keskeinen syy saattaa löytyä puhtaasti väkiluvustamme: todennäköisyys menestyvän liiketoiminnan syntymiselle pienestä kansasta (ja taloudesta) on, no, pieni. Suurempi kansa ja talous saattaa keksiä innovaatiota todennäköisemmin. Ehkä valtiot ja taloudet toimivat eräänlaisten planeettojen tapaan, joiden menestymisen mahdollisuudet ovat painovoima, joka kerää ihmisiä ja osaamista puoleensa.

Vaikka Suomessa on objektiivisesti todettuna hyvä elää, eivät menestymisen mahdollisuudet ole verrattavissa suuriin talouksiin, kuten Yhdysvaltojen. Onkin hankalaa, jos vetovoimatekijäksi jää pelkkä “hyvinvointiyhteiskunta”, sillä sen vaarana on tästä hyötyvien, kuin sitä toteuttavien kertyminen jo kuormittuneeseen yhteiskuntaan.

Vaikkei tilanne todellisuudessa kait näin inhorealistinen ole, on kotouttaminen Suomessa kansalaiskokemuksella arvioituna silti heikkoa. Suomeen saapuva potentiaalinen, ulkomainen työvoima ei opi kieltä, eikä työllisty. Tähän liittyvät lieveilmiöt ja yleisesti vaikeammat ajat voivat lisäävät vastakkainasetteluja ja vahvistavat ennakkoluuloja.

On vaarallista, että emme kaikki pysty hyväksymään tosiasiaa, että yhteiskuntamme väestörakenteen vääjäämättömästä muutoksesta. Kotouttaminen on tässä kriittistä ja kotoutumisen onnistumisessa jokainen Suomessa asuva on vastuussa. Tästä huolimatta politiikkaa ulkomaisen työvoiman saamiseksi tulisi tehdä siten, että Suomi saa tarvitsemaansa vientiteollisuutta luovaa kriittistä osaamista, ja että saapuva työvoima on tasapainossa kykyymme heitä kotouttaa.