Festina lente

Tämä aihe tuli mieleen taannoin ystäväni kanssa käydystä keskustelusta. Aihe ei ole vielä oikein jäsentynyt, mutta koin tarpeen kirjoittaa sitä jotakin. Minulla on tekstissä ainakin kaksi teemaa, joiden suhde toisiinsa ei vielä tässä toimi. Parannan kirjoitusta myöhemmin.

Alkuun muutama kirjoittajan oma asiaa taustoittavaa oletus:

1) Asioista tulee voida käydä avointa keskustelua ja tulematta tuomituksi. 2) Jos loukkaantumiseksi tulemisen saa viestin vastaanottaja määritellä itse, ehdotan, että asian esittämisen tarkoituksen (esimerkiksi ei-loukkaamistarkoituksessa esitetty asia) saa vastaavasti määritellä viestin kirjoittaja. 3) Korvaamalla mielivaltaisen asian toisella, ei oikeudenmukaisuus, elämänlaatu tai muu positiivinen asia välttämättä parane.

Viime vuosien aikana sukupuoli on saanut selvän oman sijansa Suomen informaatiotilassa. Perinteisiä sukupuolirooleja on haastettu sekä rationaalisilla että kapinoivilla tavoilla. Lisäksi sukupuolen määritelmää itsessään on haastettu myös puhtaasti mielipidepohjaisesti. Näkökulmilla on kannattajia, jotka asettuvat vahvasti ja äänekkäästi asian puolesta tai sitä vastaan. Molemmilla ryhmillä on myös vahva sosiaalisen median edustus ja niin kutsuttua canceloimista tehdään.

Omat ajatukseni varsinaisesta aiheesta ovat yksinkertaiset. Esitän tässä kuitenkin ajatuksia siihen, miten aiheesta käytävää keskustelua voisi parantaa, tekemällä siitä rakentavampaa vähentämällä vastakkainasettelua luovia elementtejä.

Puhutaan samasta asiasta

Uskon kielellä olevan keskeinen merkitys siihen, miten ajattelemme ja ymmärrämme toisiamme. Tässäkin asiassa termien määritteleminen keskustelun aluksi parantaisi keskustelun laatua, mikä taas edesauttaisi myös arvokkaan asian, kuten tasa-arvon, edistämistä.

Osa rakentavastakin keskustelusta lähtee väärille urille jo alussa, kun keskustelun osapuolet ymmärtävät sen ytimessä olevan peruskäsitteen eri tavoin. Toiselle sukupuoli tarkoittaa biologista sukupuolta, kun toiselle se merkitsee laajempaa, sosiaalista sukupuolta, jonka merkitys kattaa myös sukupuoliroolit tai henkilökohtaisen identiteetin.

Kun keskustelussa, etenkin kasvottomassa ja julkisessa, toinen haluaa puolustaa ilmaisunvapauttaan määrittelemällä identiteettinsä merenneidoksi, toinen keskustelija hermostuu, kun ei pysty ymmärtämään ihmisen voivan lajina olla jotain muuta. En lähde tässä kirjoituksessa edellä mainittuja lajin ominaisuuksia avaamaan, mutta onhan asiasta hankala keskustella, jos keskustelun aihe on molemmille epäselvä.

Tarpeeton juridinen sukupuoli

Varsinaisesta asiasta minulla on yksi ajatus ja se liittyy juridiseen sukupuoleen. Haluaisin irrottaa sukupuolen, siis biologisen, sosiaalisen tai muun sukupuolen, juridisesta kontekstista täysin. Vaikka on selvää, ettei ihminen synny pyhästä hengestä, laissa ei tarvitsisi mielestäni puhua kuin esimerkiksi “vanhemmasta” tai “huoltajasta” (lapsesta vastuussa oleva luonnollinen henkilö). Vastaavia esimerkkejä lienee useita. Mikäli jossain tapauksessa lajimme edustajan biologisella sukupuolella olisi jokin looginen merkitys juridisesta (oikeudenmukaisuuden) näkökulmasta, haluaisin tämän ymmärtää.

Juridisen sukupuolen häivyttäminen toisi seuraavia etuja:

• Mahdollisesti lajimme alitajunnassa piilevät ennakkokäsitykset vähenisivät, kun esimerkiksi pelkästään tosielämän faktojen kautta juridisten määritelmien sijaan pystyisimme toteamaan, ketkä lapsen ovat siittäneet ja synnyttäneet riippumatta siitä, mitkä heidän sukupuoli-identiteettinsa ovat.
• Meillä olisi yksi keskustelua sotkeva käsite vähemmän.

Mielen pahoittamisesta

Eräs äänekäs osa-alue keskusteluissa liittyy jonnekin sosiaalisen ja biologisen sukupuolen välimaastoon, jossa kielellä ja sen uudistamisella vaikuttaa olevan keskeinen osa. En koe itse edistäväni vahingollisia sosiaalisen sukupuolen ilmiöitä. Ainakaan se ei ole ollut tarkoitukseni. Kuitenkin voin tätä tahattomasti tehdä mikroagressioiden muodossa (käyttämällä ilmaisuja, joissa on mukana loukkaavia elementtejä, mutta joita en itse tunnusta).

Minulle koko sosiaalisen sukupuolen merkitys on yksilönä vähäinen, mutta koska tämä on mielestäni se keskustelun äänekkäin osa, joka tulee myös eniten ymmärretyksi väärin – tahallaan tai tahattomasti – otan sen kirjoitukseen mukaan.

Esimerkki: esimies-sanan käytöstä

Otan esimerkiksi esimies-sanan. Keskustelussa henkilö A käyttää sanaa esimies (sosiaalisen sukupuolen näkökulmasta) tavalla, josta keskustelukumppani B loukkaantuu. B toivoo henkilöä A muuttamaan sanavalintaansa. A päättää kuitenkin jatkaa esimies-sanan käyttöä. Kuka on oikeassa?

Jos oletamme henkilön A olevan oikeassa, kun hän päättää olla muuttamatta toimintaansa, onko meistä oikein, että hän puolustaessaan omaa oikeuttaan puhua voimassa olevalla kielellä samalla tietoisesti vahingoittaa keskustelukumppaniaan (jos B on tämän tehnyt selväksi)? Jos A ei tarkoita pahaa, mitätöikö se B:n kokemuksen?

Jos taas oletamme henkilön B olevan oikeassa, olemme toisella tapaa hankalassa tilanteessa. Tällöin henkilö B asettaa oman loukkaantumisensa A:n viestin tarkoituksen edelle. Jos A käytti termiä pelkästään identifioidakseen toimijaa tai työtehtävää ilman minkäänlaista viittausta sukupuoleen, tulisiko hänen muuttaa voimassa olevaa kieltä keskustelukumppaninsa toiveen mukaisesti?

Ovatko A ja B molemmat oikeassa ja väärässä? Onko kyseessä sallittava ja tarpeellinen määrä epämukavuutta, mikä rakentavaan keskusteluun usein tarvitaan (nykyisen käsitysten haastaminen, poisoppiminen ja uuden oppiminen)?

Tämä on hankala tilanne. Pahaa kokemusta ei voida sivuuttaa, mutta yhtä lailla on hankalaa, jos vain vastaanottavalla osapuolella on oikeus määritellä koko tarkoitus vs. kokeman lopputulema. Tällöin kaikissa epäselvissä tilanteissa kokeva osapuoli voisi käyttää tilannetta mielivaltaisesti hyväkseen. Ehkä tästä “mielensä pahoittamiseksi” kutsutussa ilmiössä onkin kyse.

Rakentavan keskustelun pelisääntöjä

Rakentava julkisen keskustelun käymiseksi (jos tätä edes kukaan todella pyrkii tekemään) olisikin mielestäni hyvä erottaa ja määritellä keskusteluja käyville selvästi tilanteet, joissa tilanteen uhri voidaan määritellä pelkän kokemuksen perusteella ilman mitään muita indikaattoreita.

Räikeä esimerkki: refleksinä lähtenyt isku halvaannuttaa toisen vs. ajattelematon letkautus saa toisen pahalla mielelle. On selvää, että vaikka iskua ei ole tarkoitettu vahingoittavaksi, toisen henkilön halvautuminen on johtunut tästä.

Sen sijaan toinen esimerkki on vaikeampi. On yksilöllistä, miten pahaa mieltä koetaan ja miten se voi vaikuttaa esimerkiksi mielenterveyteen. Siinä missä ensimmäisessä tapauksessa oman toiminnan seurauksia pystyy johdonmukaisesti ennustamaan ja siten vaikuttamaan oman viestinsä (tai huitaisunsa) tarkoitukseen, se on vaikeampaa jälkimmäisessä tapauksessa. Siksi keskustelun pelisääntöjenkin tulisi olla erilaiset näille aiheelle ja selvät molemmille osapuolille.

Ehkä on kuitenkin niin, että rakentavat keskustelut tästäkin aiheesta käydään jossain muualla, kuin sosiaalisessa mediassa tai lehtien sivuilla, missä hankalistakin asioista voi keskustella psykologisesti turvallisesti asian omasta kannasta riippumatta.

Tämä on aihe, jonka käsittelemättä jättäminen estää minua kirjoittamasta muusta. Aihe on liian keskeinen omani ja lähipiirini turvallisuudentunteelle, jotta pystyisin samalla kirjoittamaan kasvun jälkeisestä maailmasta (seuraavasta teemasta). Siispä hoidan tämän alta pois. Voi jopa olla, että kasvun jälkeinen maailma keskittyy turvallisuuspoliittiseen näkökulmaan ajattelemaani enemmän.

Vakaasta maailmasta

Kevääseen 2022 asti olin ajatellut eläväni elämäni vakaassa maailmassa, jossa konkreettinen sodanuhka minulle ja perheelleni elinaikanamme oli pelkästään jonkinlainen mielenkiintoinen hypoteesi. Sodista oli tullut kauppasotia ja väkivallanuhka oli lähinnä rikollisten palkka tai jotain, mitä tapahtuu kehitysmaissa. Ymmärrän toki, että sivuutan tässä “kehitysmaat” täysin. Se on oman ajatteluni vaillinaisuutta. Pahoittelut siitä.

Putin osoitti käsitykseni olleen äärimmäisen naiivi. Vaikka olen ollut kiinnostunut turvallisuus- ja ulkopolitiikasta, en ole tosissaan uskonut Venäjän olevan sellainen raakalaismainen hallinto, kuin mitä heidän toimensa Ukrainassa ovat maailmalle ja ennen kaikkea Ukrainan kansalle, nyt osoittaneet.

Kannaltamme vakaa maailma on jälleen suunnattoman työn takana ja edellyttää muun muassa Venäjän hallinnon täydellistä vaihtumista. Tämä tehtävä on äärimmäisen vaikea ja vain Venäjän kansan tehtävissä. Sillä välin meidän muiden täytyy valitettavasti varmistaa muilla keinoin joutumatta mielivaltaisen diktaattorin ja tämän seuraajien vaikutuksen kohteeksi.

Maantieteen vanki

Suomella on yli 1000 km yhteistä maarajaa Venäjän kanssa, jaamme Itämeren ja pohjoisessa odottavat arktisen alueen hyödyntämättömät rikkaudet. Ne ovat tosiasioita, jotka vaikuttavat tulevaisuuteen 100 vuoden aikana ja joiden kanssa joudumme valintamme tekemään.

Ovatko Putinin toimet Ukrainassa 2022 antaneet todisteita luottaa siihen, etteikö seuraavan 50–100 vuoden aikana Venäjän nykyhallinto tai sen seuraaja pyrkisi käyttämään sotilaallista voimaa tai sen käyttämisen uhkaa pyrkimyksissään Itämerellä ja arktisella alueella?

Yksinjäämisen pelosta

Jonkinlainen kokemus Suomen talvisodasta vuodelta 1939 on ollut se, että emme halua jäädä koskaan enää yksin. Tätä on toisteltu mediassa nyt pitkästymiseen saakka. Silti se on äärimmäisen relevantti asia. Ukraina on joutunut ja joutuu häätämään venäläiset itse, vaikka saavatkin apua lännestä. Mikäli joudumme Venäjän aggression kohteeksi, emme halua joutua olemaan yksin. Viisimiljoonainen kansa 140-miljoonaista vastaan on tosiasia, joka ei ole puolellamme.

Liittoutumattomuuden arvo

Nyt kun “naamiot on riisuttu”, mikä arvo tarkalleen ottaen liittoutumattomuudella on? Mielikuvani on ollut, että keskeisiä argumentteja sen puolesta ovat olleet i) olla ärsyttämättä Venäjää (“suomettuneet”) tai ii) olla olematta osa Yhdysvaltojen hegemoniaa lähinnä eettismoraalisista syistä (“vasemmisto”). Nämä ovat entisessä maailmassa tuoneet sitä ulko- ja turvallisuuspoliittista liikkumatilaa, jota olemme tarvinneet. Tilanne on kuitenkin muuttunut oleellisesti.

Venäjän ärsyttämisellä ei enää ole merkitystä. Avoimen aggressiivista ja autoritaarista hallintoa ei voi miellyttää itsenäisyyttä säilyttämällä. Lisäksi Euroopan puolustus nojaa jo nyt Natoon (“ei ole EU:n omaa puolustusta”). Naton ulkopuolisena vaihtoehdoksi jäisi siis olla yksin Venäjän kiristettävänä.

Kuten julkinen mielipide Suomessa on nyt osoittanut, emme enää näe Venäjän rajanaapurina mahdollisuutta liittoutumattomuuden luksukseen.

Pallokala

On myös argumentteja, että pystyisimme puolustautumaan hyvin myös yksin – että liittoutuminen ei toisi tähän muutosta. On äärimmäisen tärkeää, että kykenemme uskottavalla tavalla puolustamaan itse maatamme. Siitä ei ole edes kysymys – että voisimme olla pärjäämättä yksin. NATO-jäsenyys ei tarkoita tietenkään Suomen itsenäisyyden puolustamisen ulkoistamista yhdysvaltalaisille. Koska Suomeen hyökkäyksen hinnan on oltava Putinille liian kova (tämä kynnys tuntuu kasvavan ja kasvavan), NATO antaisi Suomen oman uskottavan puolustuksen rinnalla tähän riittävästi tukea.

Tämä on kirjoitus teemasta, johon havahduin hiljattain.

Hankala puheenaihe

Keskustelin ystäväni kanssa aiheesta, joka sai hänet kommentoimaan asiaa kovin sanankäänteinen. Hän käytti erityisesti sellaista kieltä, jota pidettäisiin vuoden 2022 Suomessa erittäin epäkorrektina.

Termistö liittyi historiallisiin vääryyksiin, mukaan lukien mutta ei rajoittuen, sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Totesin, että kahden kesken hän voisi puhua näin, vaikken siitä pitänytkään. Ymmärrän hänen ajattelunsa ja taustan, josta sanat kumpusivat. Selitin hänelle, että muiden kanssa hän ajautuisi nopeasti tuhoamaan oman uskottavuutensa, ja mikä pahinta, viedä muutoin viisailta ajatuksiltaan pohjan. Hän vastasi kritiikkiini “itsesensuurin olevan pahinta”.

Vaikka olen hänen sanomisistaan eri mieltä, sai tämä minut ajattelemaan. Olen lyhyessä ajassa (kahden vuoden sisällä) muuttanut omaa kieltäni ja mielipiteitäni. Voisin jopa liioittelematta väittää arvojeni muuttuneen. Olen nähnyt kehityksen positiivisena – jonkinlaisena henkisenä kasvuna.

Kysyn itseltäni, onko nykyään vaikeampi puhua julkisesti tunteita herättävistä ja vaikeista asioista pahoittamatta jonkun äänekkään (henkilö, jolla on keinot saada paljon melua sosiaalisessa mediassa) mieltä? “Mielensä pahoittamisella” voidaan vähätellä vastapuolen aiheellistakin reaktiota, enkä siksi pidä tästä ilmaisusta. Kuitenkin ilmiö, esimerkiksi cancel-kulttuuri sen ilmentymänä, on luonut mielestäni hankalan tilanteen keskustelulle asioista, jotka luonteeltaan jakavat mielipiteitä ja herättävät vahvoja tunteita.

Joissain tilanteissa ja asioissa huomaan itseni muuttavan puhettani vain tästä “mielensä pahoittamisen” näkökulmasta. Sensuroin itseäni suojellakseni itsenäni vaikkapa maalittamiselta tai yleensä välttääkseni jonkinasteisen konfliktin.

Nyt en tarkoita tilanteita, joissa “hyvät tavat” tai “normaali” sosiaalinen älykkyys tarttuu tilanteeseen. (Toki nämäkin muovautunevat kirjoitusta käsittelevän aiheen takia.) Tarkoitan sellaista, että kuuntelen itseni sanovan mielessäni, että en voi asiaa näin ilmaista tai en voi tästä puhua siitä syystä, että näillä sanankäänteillä tai tästä asiasta ei ole enää soveliasta puhua. Nämä tilanteet tapahtuvat pääasiassa sellaisten ihmisten kanssa, joita en kovin läheisesti tunne, mutta lisäksi niitä toistuu jo hyvienkin ystävien kanssa.

Tässä kohtaa haluan lukijalle korostaa, että en yritä yleistää tätä tunnetta. Tämä on itsereflektiota, mutta olen silti kiinnostunut kuulemaan, tuntevatko muut samoin.

Rakentava konflikti

Rakentavalla konfliktilla tarkoitan tilannetta, jossa omat arvot, ennakkokäsitykset, tiedot, uskomukset tai teot tulevat haastetuksi tavalla, joka pyrkii viemään tilannetta parempaan. Tilanne on yksinkertaisuudessaan sellainen, jossa ulkopuolinen tarttuu tekemiseeni tai tekemättä jättämiseeni, kertoo mikä siinä on vialla ja esittää toisen, mielestään korjaavan, tavan toimia.

Jos tämä tehdään ajatuksella viedä asia parempaan suuntaan välittämättä kaikista mahdollisista negatiivisista tunteista, mitä se voisikaan herättää, olen itse aina lopulta kiitollinen näistä.

Väitän tällaisen rakentava konfliktin olevan tärkeä, ehkä välttämätön, osa muutoksessa parempaan. Omien arvojen ja ennakkokäsitysten muuttuminen sekä omien virheiden tunnistaminen herättänee monissa negatiivisia tuntemuksia. Omille virheille on helppo olla sokea. Ilman, että toinen ottaa oikeudekseen korjata virheesi, tai nostaa ne esille, niihin voi olla vaikea tarttua.

Aihe ei ole helppo, mistä osittain kertoo se, että monet johtamisopukset ja valmennukset käsittelevät niin kutsutun “rakentavan palautteen” antamista ja henkilöongelmiin puuttumista. Niitä on vaikea käsitellä, sillä konfliktia tulee vältettyä lähes luonnostaan.

Jos sosiaaliset normit estävät enemmän aiheista puhumista esimerkiksi asettamalla valtavat määrät oletuksia sille, mitä kukin milläkin termillä on tarkoittanut, vaikeuttaako tämä tervettä erimielisyyttä ja rakentavaa keskustelua vaikeista asioista yksilöiden ja samalla koko yhteiskunnan tasolla?

Johtopäätös

Julkisessa keskustelussa sananvapaudesta asiaan liitetään myös ne ihmisoikeudet, joita ei tule loukata omaa sananvapauttaan harjoittamalla. Tyypilliset esimerkit liittyvät maahanmuuttoon tai uskonnonvapauden ja mielipiteenvapauden ristiriitoihin. Ymmärrän ja hyväksyn tämän, ja tämä lienee se syy, miksi olen mieltänyt oman kehitykseni positiivisena.

Kuitenkin samaan olen alkanut kiinnittämään huomiota tilanteisiin, joissa sensuroin itseäni sosiaalisen stigman pelossa. Onko kyse pelkästään siitä, että olen alkanut tunnistamaan ajatteluni valuvikoja, onko aikaisempi käsitykseni oikeasta ja väärästä ollut vaillinainen vai onko ilmiössä myös kyse myös jostain muusta?

Vaikeista asioista keskustellessa voi helposti loukata toista. Tai siis olla eri mieltä. Kuitenkin väitän, että nimenomaan vaikeista asioista tulee voida puhua ja omat tunteet, pelot ja epävarmuudet tuoda esille. Tämä kaikki siten, että kenellekään ei aiheudu vaaraa toisten puheista, kuin myöskään omista ajatuksistaan.

Huhtikuun 2022 päivitys

Venäjän aloitettua uuden hyökkäyssodanvaiheen Ukrainassa 2022 on jotain patoja auennut myös Suomessa. NATO-keskustelu on kypsää ja “hyssyttelyä” on vähemmän.

Aihe ei enää huhtikuussa 2022 ole Suomessa aktiivinen. Olen kuitenkin jäänyt asiaa pohtimaan. En itse varauksetta kannata laillistamista ja perustelen kantani tässä kirjoituksessa.

Kannabiksen laillistamista Suomessa kannattavat perustelevat asiaansa tyypillisesti seuraavilla argumentilla, yhdessä tai erikseen: 1. Kannabiksen käytön ja myynnin laillistamalla sen myyntiin liittyvän rikollisen hyödyn määrä pienenee ja ikävät lieveilmiöt vähenevät. 2. Kannabisriippuvaiset saavat helpommin apua, koska käytön laittomuuteen liittyvät seikat eivät estäisi avun hakemista. 3. Kannabis on (väitetysti) haittavaikutuksiltaan alkoholia miedompi ja siksi sen tulisi olla sallittu siinä missä alkoholinkin.

Näistä argumenteista huolimatta väitän, että merkittävä joukko laillistamisen kannattajista haluaa vain itselleen uuden viihdeaineen, jonka käyttöön ei liity sen hankinnan epävarmuutta tai kiinnijäämisen pelkoa. Edellä mainittujen asioiden ratkaiseminen on toissijaista. Lisäksi on oletettavasti joukko, jotka toivovat siirtävänsä nyt laittoman tuotantonsa lailliseksi liiketoiminnaksi tai jotka haluavat päästä osaksi uuteen markkinaan.

Huomio lääkekäytöstä

Päätin jättää tarkasteluni ulkopuolelle lääkinnällisen käytön, koska aineen salliminen laajemmin lääkekäyttöön ja sen yleisellä laillistamisella ei ole mielestäni juurikaan tekemistä keskenään vaan asia on mielestäni verrattavissa reseptinvaraisiin vahvoihin lääkkeisiin.

Argumentti 1

Aloitan purkamalla argumenttia yksi. Oletus on, että laillistamalla kannabis, rikollisilta jäisi jokin tulo saamatta, koska kannabiksen ostajat siirtyvät käyttämään uusia toimittajia. Ehkä näin. Onko oletus sitten se, että tämän tulonlähteen poistuminen vaikuttaisi merkittävästi rikolliseen toimintaan? Kannabiksen myynnin laillistaminen ei poistaisi muiden, vahvempien, aineiden myyntiä.

Vähentäisikö sitten kannabiksen vaivaton saaminen vahvempia ja haitallisempien aineiden käyttöä ja sitä kautta vähentäisi rikollisten saamaa hyötyä? En tiedä. Onko tästä tutkimustietoa maista, joissa kannabis on laillistettu? Onko siellä tilanne oleellisesti muuttunut rikollisten osalta vai onko tulonlähde korvattu jollain toisella?

Jos kannabis olisi laillista, hypoteesini on, että sitä valmistettaisiin tehokkaammin ja kysynnän ja tarjonnan lait määrittelivät sille hinnan markkinoilla, joissa hintaan ei tarvitsi upottaa rikollisen toiminnan riskiä. Olisiko hinta kuitenkaan halvempi vai jopa kalliimpi, koska kysyntä olisi varmasti suurempaa? Uskon olevan merkittävä joukko potentiaalisia käyttäjiä, jotka eivät käytä kannabista sen hankintaan ja käyttöön liittyvien riskien takia.

Edellinen liittyy argumenttiin kaksi siten, että olisiko rikollisten myymän, markkinahintaa halvemmalle aineelle edelleen ostajia? Ongelmakäyttäjillä ei olisi sen enempää rahaa kuin nytkään. Ehkä he tarvitsisivat edelleen toimittajia, jotka pystyisivät myymään sellaisillekin, joille ei laillistettua ainetta voitaisi myydä (verrattain alkoholin myyminen humalassa olevalle) tai jota heillä ei olisi varaa kuitenkaan ostaa.

En tunne tässä toiminnassa liikkuvia rahasummia, mutta vahvempia aineita myymällä varmasti pystyisi muutoksenkin jälkeen tekemään tuloa. Lienee myös mahdollista tehdä kannabiksen myynnillä laillistakin tuloa. Joka tapauksessa rikollisuus ei ala kannabiksesta, vaan se on ollut vain eräs keino laajassa työkalupakissa.

Onko kannabiksen laillistamalla mahdollista tehdä todellista vaikutusta rikollisen toiminnan rahoittamiseen? En tiedä vastausta, mutta järkeilemällä ei ole itsestään selvää, että vaikutus riittäisi itsessään perustelemaan laillistamisen. Mielestäni aineen laillistaminen (“holhouksen” vähentäminen) itsessään ei ole kuitenkaan itseisarvo.

Argumentti 2

Kuten kannabiksen laillistamisen vastustajat ovatkin perustelleet, ongelmakäyttäjää auttamaan riittäisi kannabiksen käytön laillistaminen. Jos avun hakeminen on pelkästään kiinni siitä, että pelkää laillisia seuraamuksia, tämä lievennys lakiin jo itsessään poistaisi ongelman.

Voisiko käytön laillistaminen sitten lisätä ongelmakäyttöä? Ongelmakäytöllä tarkoitan tilannetta, jossa henkilö menettää osittain tai kokonaan elämänhallintansa aineen takia, samaan tapaan, kuin esimerkiksi alkoholin liikakäytön kohdalla. Uskon, että tilastollisesti (käyttäjien määrän kasvaessa) kannabiksen laillistaminen lisäisi myös näitä tapauksia.

Vaikuttaako aineen myynnin ja käytön laillisuus tai laittomuus sen ongelmakäyttöön? Tälläkään hetkellä ei ainetta pakoteta käyttämään. Aineen laillistaminen ei oletettavasti vaikuttaisi niihin tapauksiin, joissa muut olosuhteet ajavat hakemaan apua huumeista, vaan se tarjoaisi pikemmin uuden keinon. Edelleenkin väitän, että kannabiksen laillistaminen ei poistaisi rikollisuutta ja sen lieveilmiöitä. Ne korvautuisivat vain toisilla. Rikollisuus ei lähde kannabiksesta.

Argumentti 3

Alkoholin korvaamista “miedommalla” kannabiksella ei ole taidettu tosissaan miettiä? Logiikka lienee siis vain se, että jo sallitun ja haitalliseksi tiedetyn aineen rinnalle voitaisiin tuoda miedompi, mutta kuitenkin haitallinen aine, koska se ei ole niin haitallinen, kuin jo sallittu.

Mielestäni ei ole perusteltua esittää uuden haitallisen aineen hyväksymistä sillä perusteella, että vielä haitallisempi aine on jo hyväksytty.

Johtopäätökset

Tutustumalla ongelmakäyttöön liittyviin ihmiskohtaloihin aina käyttäjästä tämän läheisiin, olisi perustelut viihdekäytön ja uuden liiketoiminnan mahdollistamiselle oltava kovat. Jos kannabiksen vapauttaminen aiheuttaa yhdenkin tragedian, se on mielestäni liikaa huomioiden asian hyödyt eli uuden viihdeaineen salliminen.

Siksi toivoisinkin heitä, jotka kaipaavat laillista vaihtelua alkoholille ja tupakalle, miettimään, kuinka monen potentiaalisen uuden ongelmakäyttäjän arvoinen tämä heidän kokemuksensa on. Niille taas, jotka toivovat tekevänsä itselleen rahaa tällä keinoin, hävetkää.

Lisäys 11.7.2021: Suosittelen tutustumaan tähän aloitteeseen: An Open Letter Against Apple's Privacy-Invasive Content Scanning Technology

Kirjoitukseni liittyy Applen aikomukseen tunnistaa ja ilmiantaa asiakkaidensa pilveensä tallennetuista kuvista tunnettu lapsipornomateriaali. En tutki tai arvio varsinaista teknistä toteutusta, sillä Apple on havainnollistanut sitä hyvin dokumentaatiossaan ja tietoturva- ja suoja-alan ammattilaiset ovat antaneet siitä näkemyksiään. Esimerkiksi John Gruberin kirjoitukseen sekä EFF:n artikkeliin kannattaa tutustua.

(Sivuhuomioina mainittakoon, että lapsiporno on kafkamaisen nerokas perustelu tällaisen teknologian edistämiseen. Luonnollisesti on äärimmäisen tärkeää kitkeä kaikki väkivalta ja ihmisarvoja loukkaava toiminta. Objektiivinen keskustelu keinoista kuitenkin hankaloituu, kun kriitikkoja voi helposti, mutta toki väärin, syytää äärimmäisen pahan asian vähättelystä tai pahimmillaan maalittaa heitä syyttämällä valheellisesti tällaisen materiaalin hallussapidosta.)

Viettävällä pinnalla

Aloitan aiheestakin nousseista viettävän pinnan (slippery slope) argumenteista. Huolena on, että Applen toteuttamalla ratkaisulla voisi helposti tutkia kuvia ja muuta sisältöä minkä tahansa etsittävien aineistojen osalta. Nyt kyse on lapsipornosta, mutta ehkä jokin valtiovalta voisi pakottaa teknologian esimerkiksi opposition toiminnan tukahduttamiseen. Viittamani artikkelit ovat ottaneet kantaa siihen, olisiko tämä teknisesti uskottavaa. Mikään ei tätä mahdollisuutta ole ilmeisesti eksplisiittisesti voinut todistaa mahdottomaksi.

Kyse on siis pohjimmiltaan luottamuksesta yritykseen ja valtioon. Luottamukseen, että he eivät tätä tee, vaikka se olisi mahdollista. En spekuloi sillä, tehdäänkö tätä jo nyt. Hypoteesini on, että ”Applen ratkaisun kaltaista ratkaisua käytetään tulevaisuudessa myös muun, kuin lapsipornon tunnistamiseen.” Aika todistanee tämän vääräksi tai oikeaksi. Tästä pääsemme kuitenkin kirjoitukseni kysymykseen: mikä on uskottava vaihtoehto?

Kenet valitset?

Olen keskimääräistä kiinnostuneempi yksityisyydestäni. Olen silti tehnyt useita kompromisseja perhearjen käytännöllisyyden ja periaatteen välillä. Digitaalista aineistoaan on teoriassa mahdollista pitää suojassa (varauksin), mutta vaihtoehtokustannus kasvaa helposti tavalliselle käyttäjälle liian suureksi (vaiva, vaadittava osaaminen ja epäkäytännöllisyys).

Äärimmäisiin teknologisiin ratkaisuihin siirtyminen ei siis ole uskottava vaihtoehto tavalliselle käyttäjälle. Aktivistit, journalistit ja tiettyjen tieteenalojen tutkijat ovat luonnollisesti hyviä esimerkkejä poikkeuksista, enkä laske heitä tässä normaaleiksi käyttäjiksi.

Google ja Microsoft tarjoavat Appela vastaavia palveluita, mutta ovat kaikki yhdysvaltalaisia yrityksiä. Väitän, että tässä asiassa valtiolla on yritystä merkittävämpi rooli, jota ei voi sivuuttaa keskustelussa. On siis mielestäni turhaa vertailla yrityksiä tai luottamustamme niihin asiassa, joka liittyy valtiollisten intressien turvaamiseen liiketoiminnan sijaan. Alkuperäisessä asiassahan on kyse rikollisen toiminnan karsimisesta, ei liiketoiminnan edistämisestä.

Aiheeseen liittyvässä keskustelussa teknologian väärinkäytöksistä esitetään jopa kauhuskenaarioita, joissa lapsipornoa voisi viedä käyttäjän koneelle tarkoituksella aiheuttaa tälle ongelmia. Ei ole uskottavaa ajatella, että Applen kaltaiset yritykset tekisivät tätä omasta vapaasta tahdostaan (onko esittää tapauksia, joissa yritykset toimisivat näin). Koska voidaan olettaa, että yrityksellä ei ole tähän omia intressejä, käytännössä jäljelle jäävät valtiolliset tahot (oma tai muut) ja rikolliset. Keskityn tässä kirjoituksessa valtiollisiin tahoihin. Valtio voi toki toimia rikollisella tavalla omia kansalaisiaan kohtaan.

Väitänkin siis, että pohjimmiltaan joudumme valitsemaan, halusimme tai emme, luotammeko Yhdysvaltojen, Euroopan, Venäjän vai Kiinan jakavan parhaalla tavalla meidän henkilökohtaiset intressimme. Sellaisten palveluiden ja elämän piiriin, joka olisi valtion intressien ulkopuolella, ei ole uskottavaa siirtyä, ellei halua omaksua Unabomberin kaltaista elämäntapaa. Henkilökohtaisesti uskon (en pysty esittämään aukottomia todisteita), että parhaat edellytykset ihmisarvoiselle ja ihmisoikeuksien julistuksen mukaiselle elämälle edellä mainituista tarjoavat Eurooppa ja Yhdysvallat. Kiinan ja Venäjän en usko tai luota pystyvän tarjoamaan millään osa-alueella parempaa suojaa.

Haluaisin käyttää eurooppalaisia työkaluja, ja käytänkin silloin kun uskottava vaihtoehto on (esimerkiksi Protonmail-sähköposti). Kuitenkaan Applea vastaavaa vaihtoehtoa älypuhelimelle ja siihen liitetyille palveluille (esimerkiksi kuvat, applikaatioekosysteemi, pankkipalvelut jne.) ei ole uskottavaa eurooppalaista vastinetta. Lisäksi väitän, että kovan paikan tullen suurvaltapolitiikassa Eurooppa (EU ja Iso-Britannia) ja Suomi ovat samaa liittoumaa Yhdysvaltojen kanssa. Tiedusteluyhteistyö Five Eyes onkin jatkuvaa jo nyt. Käytännössä siis varauksin Eurooppalaiset ja Yhdysvaltalaiset palvelut ovat samassa veneessä (huomioiden esimerkiksi GDPR). Tiedostan, että en anna tässä kovin vahvoja perusteluita vaan omia ajatuksiani. Jos olet eri mieltä esittämistäni suurvaltojen positioista, keskustelen mielelläni aiheesta enemmän.

Uskottavia käytännön vaihtoehtoja Applen kaltaiselle yritykselle ei tavalliselle käyttäjälle ole (mielelläni kuulen esimerkkejä). Digitaalisen maailman ulkopuolelle voi jäädä, mutta se tekee arjesta vaikeaa. Kansallisvaltion ja sen intressien ulkopuolelle jääminen on vielä vaikeampaa, edellyttää erakon elämäntapaa, eikä ole laajassa mittakaavassa mahdollista (ehkä jonkinlainen ”antivaltio”). Vaikka uskottavia vaihtoehtoja ei ole, joudummeko silti hyväksymään Applen tekemän muutoksen kaltaiset asiat? Palaan tähän kysymykseen kirjoituksen lopussa.

Kalashnikov-teoria

Tämä on täysin oma teoriani ilman tutkimusta. En myös väitä, että se olisi uniikki, sillä en ole selvittänyt, onko vastaavia teorioita olemassa.

Väitän, että kansalaisiaan kohtaan vihamielistä valtiota vastaan ei voi vaikuttaa faktoilla tai niiden suojaamisella, jos oletus on se, että valtio kykenee tekaisemaan todisteita tai väärinkäyttämään rekisteri- tai muuta tietoa omia kansalaisiaan vastaan laajassa skaalassa. Miten omien tietojen salaaminen ja suojaaminen suojelee, jos lähtökohta on jo se, että valtio mielivaltaisesti väärentää teatterioikeudenkäyntien todisteet riippumatta siitä, mitä faktat ovat ja pakottaa kansalaisen hyväksymään ne väkivallan uhkalla?

Avain tässä teoriassa on väkivallassa. Se, jolla on aseet ja armeija, voi pakottaa tahtoonsa tietosuojasta riippumatta. Tästä syystä uskon kansallisarmeijan, ei palkka-armeijan, olevan hyvä kontrolli mielivaltaa vastaan. Tietosuojalla ei ole merkitystä kiväärin piippuun tuijottaessa.

Esimerkki kuvaa tietenkin tilannetta, jossa olemme jo diktatuurissa, joka hallitsee armeijaa. Viettävän pinnan väitehän lienee se, että Applen tekemät muutokset voivat viedä meitä vähitellen kohti sellaista maailmaa, jossa tekaistujen todisteiden tekeminen ja kansalaisten lavastaminen on vaivatonta ja näin vähentää demokratiaa.

Tästä palataankin luottamuksen, reaalipolitiikan ja ihmisarvojen maailmaan ja kirjoituksen päätökseen.

Tuleeko kaikki hyväksyä?

Kaikkea ei tule hyväksyä, mutta joitain asioita voi yrittää ymmärtää. Mitä informaation kontrollilla halutaan suojella? Onko se välttämätön keino ihmisoikeuksien mukaisen elämän suojelemiseksi lännessä (luonnollisesti jo lapsipornoon puuttuminen on tätä)? Entä onko se välttämätöntä Euroopan ja Yhdysvaltojen intressien suojaamiseksi Venäjän ja Kiinan intresseiltä? Vai onko se salaisen ja itsevaltaisen agendan ajamista?

Kannaltani kyse luottamuksesta. En usko Suomessa kansallisvaltion salaisiin agendoihin kansalaistensa tuhoamiseksi. Minusta olisi kuitenkin naivia ajatella, että tiedustelua ja jopa kansalaisten yksityisyyden loukkauksia ei tehtäisi, vaikkakin jälkimmäisiä varmasti pyritään minimoimaan. Olisin yllättynyt ja jopa joissain tapauksissa ja hyvin rajatuista näkökulmista pettynyt, jos näin ei tapahtuisi.

Ymmärrän, että näin tehdään. Ymmärrän, että se voi olla myös välttämätöntä tehdä ihmisarvoisen elämän turvaamiseksi. Ymmärrän, että on tapauksia, joissa tarkoitusta ja keinoa on vaikea tai mahdoton tasapainottaa etiikan ja käytännön välillä. Joissain tapauksissa sen etuoikeuden omaamme vain me nojatuolifilosofit.

Kaikkea ei tule kuitenkaan hyväksyä. Tällaisia muutoksia on demokratiassa jatkuvasti haastettava. Euroopan ja Suomen tulisi pyrkiä jatkuvasti etsimään ja rakentamaan vaihtoehtoja, jotka takaavat meille kaikille ihmisoikeutemme mukaan lukien yksityisyytemme. EU:lla onkin tässä asiassa näytön paikka.

Haluan elää Suomessa ja Euroopassa, jossa en koskaan joudu olemaan oletettu rikollinen, joka joutuu todistamaan syyttömyyttään aiheellisia tai mielivaltaisia väittämiä vastaan. Kun kontrollin omiin digitaalisiin valokuviin antaa pois, sitä voi olla vaikea saada koskaan takaisin, ja tämän hetken hyvä tarkoitus voi joskus muuttua joksikin muuksi. Voimmeko sitä kuitenkaan estää? Emme boikotoimalla yritystä, vaan pyrkimällä vaikuttamaan aktiivisesti yhteiskuntaan ja säilyttämään sen demokratiana. En usko asiaan olevan mustavalkoisia ratkaisuja, koska harmaassa maailmassa sellaisia ei ole.

Tämä on päivittyvä kirjoitus. Seuraava on omaa pohdintaa liittyen omana elinaikanani tapahtuvaan muutokseen. Laitan lähteet, jos asia perustuu muuhun kuin omaan pohdintaan.

Tausta

Arktisesta alueesta ovat kiinnostuneita kolme suurvaltaa: Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä. Yhdysvallat (Alaska) ja Venäjä ovat lisäksi maantieteellisesti arktisella vyöhykkeellä. Onko muita uskottavia pelureita, kuten Eurooppa?

Onko kaikilla suurilla yhtäläiset mahdollisuudet “valloittaa” Arktis? Joutuvatko kolme suurta jakamaan alueen kenties Euroopan kanssa? Onko yhteistyö edellytys onnistua tässä hankalassa ympäristössä?

Vaikutukset

Positiiviset

• Suomessa on tarpeellista osaamista arktisella alueella toimimiseen. Kiinnostus voi lisätä investointeja ja vientiä.
• Suomella on tärkeitä resursseja, kuten jäänmurtajia. Kiinnostus voi lisätä investointeja ja vientiä.

Negatiiviset

• Suomen maantieteellinen sijainti asettaa meidät kiinnostavaksi kohteeksi.
• Onnettomuudet voivat aiheuttaa vahinkoa Suomen ja sen lähialueen luonnolle.

Neutraalit

• Onko tällaisia?

Aihe uutisissa

Kerään oheiseen listaan uutisotsikoita, jotka liittyvät aiheeseen.

27.10.2021: “Venäjä valjastaa sulavan merireitin öljyn ja kaasun kuljetuksille – pohjoisen valloitus uhkaa luontoa ja naapurisopua” (YLE, https://yle.fi/uutiset/3-12153294)

17.8.2021: ”Pohjoinen laivasto ottaa uutta roolia, kun Venäjän suurin sotaharjoitus huipentuu Suomen naapurustossa” (Helsingin sanomat, https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008183384.html)

31.3.2021: “Venäjän pommikoneet lähestyivät kymmenen kertaa Nato-maita maanantaina aiheuttaen useita hälytyksiä, syytä häiriköinnille ei kerrottu” (Helsingin sanomat, https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000007892591.html)

Syytä ahkeraan lentelyyn ei kerrottu, mutta se saattoi olla vastaus Yhdysvaltain pommikoneiden saapumiselle Pohjolaan.

4.3.2021: “Kiina halusi lentotukikohdan Kemijärvelle arktisia tutkimuslentoja varten – Suomen puolustushallinto tyrmäsi hankkeen” (YLE, https://yle.fi/uutiset/3-11819140)

Kiinan valtion arktinen tutkimuslaitos halusi ostaa tai vuokrata Kemijärven lentokentän Rovajärven sotaharjoitusalueen naapurista.

Pohdin aihetta miettiessäni tapaa elää Maassa kestävällä tavalla. Ajattelin, että ajatusleikki siitä, mitä uudella planeetalla, vihamielisessä ympäristössä ja hyvin rajoitetuilla resursseilla eläminen edellyttäisi voisi tuoda uusia ajatuksia, miten selviämme Maassa ilmastonmuutoksen kaltaisten ilmiöiden kanssa, tai jopa ennaltaehkäisemään niitä.

Olen rajannut skenaariosta pois sellaiset tieteen ja teknologian innovaatiot, jotka olisivat edellytyksiä elämiseen Marsissa. Osa näistä voisi hyvinkin muokata pohtimiani yhteiskuntafilosofisia teemoja, mutta ajattelin spekuloinnin määrän kasvavan liikaa.

Tausta

Asuttamisen syyt

Syitä Marsin asuttamiselle ovat varmasti resurssit, uusi elinympäristö ekokatastrofin varalle ja yleinen kunnianhimo. Mitä muita syitä on?

Ensimmäiset asuttajat

Ensimmäiset asuttajat edustanevat länsimaista (pääasiassa Yhdysvallat) tai Kiinalaista ajattelua. Onko muita uskottavia vaihtoehtoja? (Kansainvälisen yhteisön lähettämän yhdyskunnan katsoisin silti edustavan länsimaista ajattelua.)

Yhteisön ominaispiirteitä

• vihamielinen ympäristö
• hengissäsäilyminen teknologian avulla
• yhteisön pieni koko
• yhteinen historia ensimmäisestä Marsissa syntyneestä sukupolvesta asti
• Maassa syntynyt väestö edustaisi ominaisuuksiltaan Maan “parhaimmistoa” ainakin jollain tavalla arvioituna, joka tapauksessa he eivät olisi keskivertoihmisiä

Skenaariot

Ajatusleikkiä voi pelata ainakin kahdella skenaariolla ja näiden yhdistelmällä. – Skenaario A:ssa elämä Marsissa edellyttää yhteyttä Maahan (esimerkiksi resurssit). – Skenaario B:ssä elämä Marssissa säilyy ilman yhteyttä Maahan. – Yhdistelmässä leikitään ajatuksella, jossa Marsin yhteiskunta siirtyy A:sta B:hen jossain ajassa tai B tulee pakotettuna (vrt. Yhdysvaltojen itsenäistymisprosessi Britanniasta).

Näissä skenaarioissa oletuksena on, että asuttamista ei voida keskeyttää ja Maahan palata esimerkiksi ylitsepääsemättömän ongelman sattuessa. Mars on yhteisön ainoa mahdollinen koti.

Bonusskenaariona ovat ihmisoikeudelliset näkökulmat liittyen Maan ja Marsin suhteeseen: ketkä saisivat mennä Marsiin (tai ketkä eivät saisi), miten Marsiin saisi kohdistaa sotatoimia tai miten Mars voisi kohdistaa sotatoimia Maahan.

Kysymykset

Olen kerännyt seuraavaan listaan kysymyksiä tukemaan skenaarioista keskustelemista.

• Onko Marsissa kansalaisuuksia?
• Miten yhteiskunnan säännöt muodostettaisiin?
• Miten yhteisö käsittelee tilanteen, joka vaarantaa elämän Marssissa?
• Onko Marsissa yksityistä omaisuutta?
• Olisiko Marsissa rahaa? Saisiko rahaa kertyä?
• Miten päätökset tehdään yhteisten resurssien käytöstä?
• Miten päätösten toteutumista valvotaan?
• Miten poikkeamiin puututtaisiin?
• Olisiko sääntöjen rikkomisesta seuraamuksia?
• Miten seuraamukset toimeenpantaisiin? Kuka toimeenpanee?
• Millaiset säännöt on lisääntymiseen liittyen?
• Mitä vapauksia on?
• Entä millaisia vapauksia ei voi olla huomioiden ympäristön tuomat rajoitteet?
• Miten uusista vapauksista tai niiden rajoittamisesta päätetään?
• Miten yhteistyötä Maahan hoidetaan?
• Mitä valtaa Maalla olisi Marsiin? Kuka ja miten tätä valtaa ja sen toimeenpanoa valvottaisiin? Mikä olisi Marsin rooli valvonnassa?
• Mitä tehdään vapaa-ajalla? Onko vapaa-aikaa?

Päivitän kysymyksiä aika-ajoin.

Pohdinta

Skenaario A

Hypoteesini on, että toisen planeetan asuttaminen alkaa vähintäänkin osittain elinkeinoelämän toimesta. Tämähän on jo alkanut esimerkiksi Elon Muskin toimesta. Sillä on asuttamiselle omat intressit, jotka se haluaa varmistaa. Tässä skenaariossa tämä ohjaa elämää toisella planeetalla.

Maan hallinnan vaikutus arkeen

Elämä on ensisijaisesti siirtokuntaelämää, jonka tehtävä on turvata päämiehen intressit. Kontrollit ja säännöt tulevat Maasta, eikä elämää ensimmäisen sukupolven aikana ehkä koeta “vapaaksi” kuin Maassa (“olemme suorittamassa tehtävää”). Säännöt tulevat yritykseltä, joka noudattaa parhaaksi näkemällään tavalla Maan lainsäädäntöä. Projekti kerännee koko maailman huomion, joten räikeimpiin ylilyönteihin ei ehkä ole mahdollisuutta.

Marsin asuttamiseen sisältyy valtavia investointeja ja riskejä. Ehkäpä jopa sellaisia, että yritykset päättävät yhdessä YK:n kaltaisten toimijoiden kanssa sopia säännöistä, joilla minimoidaan inhimillinen, mutta myös taloudellinen riski rajoittamalla miten kilpailua voidaan harjoittaa Marsissa. Kilpailevien ryhmien järjestyminen Marsiin voisi olla kohtalokasta.

Päätöksenteko Marsissa

Asuttajat ovat lopulta omillaan. Heidän fyysisen ja henkisen toimintakyvyn ylläpitäminen on tärkeää ja tähän liittyy autonomia hallita omaa elämää. He ovat kirjaimellisesti “samassa veneessä”: tässä ympäristössä yksilön virhearviointi voi johtaa katastrofaalisiin seurauksiin tai koko yhteisön tuhoutumiseen.

Oletuksena on myös, että kaikkien resurssien vaaliminen olisi tärkeää ja ylikulutus ei olisi mahdollista ilman konkreettisia negatiivisia seurauksia koko yhteisölle. Oletus siis on, että esimerkiksi päätöksenteon mallit joutuvat ratkaisemaan tämän rajoituksen antamatta sitä yksilöiden moraalin varaan (“voisin kuluttaa liikaa, mutta en nyt kuluta, koska olen hyvä ihminen”).

Asuttajat joutuisivat harjoittamaan arjessaan päätöksentekoa, jossa sen vaikutus selviytymiseen olisi päätöksenteon tärkein komponentti. Yhteisön selviämisen varmistava vaihtoehto olisi aina tärkein riippumatta sen vaikutuksista yksilöihin. (Tässä kohtaa voisi tietenkin lisätä skenaarion C, jossa asuttamisen päättäminen ja paluu Maahan olisi mahdollista.)

Mikäli asiaan ei tunnisteta liittyväksi tätä komponenttia, jonkinlainen demokratia ja yhteisön hyvinvoinnin maksimointi takaamalla kaikille riittävä hyvinvointi olisi mahdollinen keino. Mikäli elämä olisi pääasiassa jatkuvuuden varmistamista alkutuotantomaisessa ympäristössä, hyvinvointi muodostuisi ehkä vapaa-ajasta ja miten sitä voisi käyttää.