Johtuvatko ihmiskunnan akuutit ongelmat keinotekoisesta tarpeesta kasvaa?
Keskeiset ihmiskunnan ratkaistavat ongelmat vaikuttavat liittyvän keinotekoiseen tarpeeseen kasvaa.
Tämä on siinä mielessä tarpeeton kirjoitus, koska vastaus on selvä.
Kysymyksiä, joihin voi olla vaikea vastata, mutta joista keskustelu on arvokasta.
Keskeiset ihmiskunnan ratkaistavat ongelmat vaikuttavat liittyvän keinotekoiseen tarpeeseen kasvaa.
Tämä on siinä mielessä tarpeeton kirjoitus, koska vastaus on selvä.
En tiedä, ehkä ei koskaan. Näin kommentin liittyen YLE:n uutiseen lapsettoman päätöksestään kohtaamasta kritiikistä (https://yle.fi/a/74-20056776). Ilmeisesti joku alle 25-vuotias oli kertonut haluavansa olla lapseton, mihin joku toinen oli kommentoinut hänen olevan nuori ja mielen voivan vielä muuttuvan.
Tulin isäksi yli 30-vuotiaana. Olen ollut siis lapsellinen ja lapseton aikuisiällä. Tiedän, etten vaihtaisi isänä olemista ikinä lapsettomaan aikaan.
Mietin (aivan rehellisesti ilman sarkasmia), että voiko kukaan aikuinen koskaan todella tietää haluavansa olla lapseton, mikäli ei ole kokenut vanhemmuutta? Vapaa tahto olla lapseton on tietysti tyystin eri asia, mutta siis, että voisi aidosti itse näitä kahta tilaa vertailla.
Juomavettä, ruokaa, perusterveydenhuoltoa ja yleissivistävää koulutusta ei tulisi yksityistää, koska ne ovat kaikki asioita, joiden mittaaminen rahassa on moraalitonta.
Kirjoitin tämän tekstin, voidakseni helposti jakaa näkemykseni luonnonsuojelun merkityksestä.
Luonto ei tarvitse ihmisen apua. Maailmankaikkeus on olemassa tavalla tai toisella riippumatta siitä, kykenemmekö me ihmiset elämään kotiplaneetallamme. Kaikki luonnon suojelemiseen liittyvä tekeminen tehdään ja on tehtävä vain ihmiskunnan jatkuvuuden varmistamiseksi.
Jos ihmiskunnan säilyminen ei ole luonnonsuojelun päämäärä, mikä sitten? Onko tarkoitus minimoida aiheuttamamme vahingot muille elämänmuodoille marssiessamme joukkoitsemurhaan? En ole tämän ajatuksen kannattaja.
Planeettamme rajoja tulee kunnioittaa, jotta meillä kaikilla ihmisillä, tasa-arvoisesti, säilyy hyvän elämän mahdollistama elinympäristö sen kaikessa monimuotoisuudessaan. Tämä elinympäristö on yhteiskuntien olemassaolon perusta ja liike-elämän toimintaympäristö, jota ilman kumpaakaan ei ole olemassa.
Tekoäly kykenee jo tuottamaan vaivatta valtavat määrät jopa ihan onnistunutta ääni-, kuva- (ja video?) sekä tekstimuotoista aineistoa. Olemme keskustelleet ystävieni kanssa usein siitä, mitä tämä tarkoittaa perinteiselle taiteelle ja sen tekemiselle. Tässä nöyrä mielipiteeni. Korostan, että ajatus liittyy puhtaasti taiteentekemiseen, eikä esimerkiksi tekoälyn hyödyntämisestä esimerkiksi tieteentekemisessä tai sairauksien diagnosoinnissa.
En pidä itseäni taitelijana, vaan luovana persoonana, joka viihtyy omien ajatustensa kanssa ja näiden esittämisessä eri muodoissa. Kirjoitan paljon, piirrän silloin tällöin ja olen alkanut hiljattain myös soittamaan. Kaipa minä pidän laulamisestakin ja näyttelen myös. Kaikki nämä keinot ovat minulle tapoja tutkia ajatuksiani ja ilmaista itseäni erityisesti heille, jotka tunnen ja joihin luotan. Tämä vuorovaikutus täydentää tätä prosessia entisestään.
Tekoäly kykenee tuottamaan valtavasti joillain mittareilla huomattavasti “parempaa” sisältöä kulutettavaksi, kuin mihin itse kykenen. Se on oiva työkalu tilanteisiin, joissa halutaan luoda esimerkiksi visuaalista tukea johonkin työprosessiin tai vaikkapa inspiraatioksi. Ehkä se voi tuottaa jopa “taidetta”, sillä onhan sekin pohjimmiltaan ihmismielen tuotos.
Tekoäly ei kuitenkaan koskaan pysty korvaamaan sitä prosessia (minussa), joka tapahtuu, kun alan esimerkiksi piirtämään tai soittamaan – sitä kaikkea sisäistä tutkimista ja toivottavasti myös ajattelun kasvua, saati sitten sitä, mitä tapahtuu, kun luomme ystävieni kanssa yhdessä jotain. Sanotaan, ettei koskaan pitäisi sanoa ei koskaan. En kuitenkaan käsitä tilannetta, jossa haluaisin tekoälyn korvaavan itsestäni sen osan, josta luovuuteni syntyy. Menettäisin kait silloin valtavan osan itseäni. Miksi ihmeessä haluaisin tätä?
Kirjoitin tämän tekstin joskus loppukeväästä tai alkukesästä 2022. Ajattelin nyt jakaa sen ja jatkaa ajatusta. Se on eräänlainen osa pohdintaani oman yrityksen perustamiseen liittyen (tekstit “Firmasta” ja “Käytännöllinen lähestyminen). Pohdinta on tässä vielä hyvin korkealla tasolla, välillä sukeltaen satunnaisiin käytännön yksityiskohtiin. Konkretiaa ei juurikaan ole, vaan se on oman ajattelun ja joidenkin oivallusten kirjoittamista auki.
Toteutustapana olisi jonkinlainen muunnelma liiketoiminnasta, jota ohjaisi omistajille arvon tuoton maksimoinnin sijaan ihmiskunnalle (ketään pois rajaamatta) keskeisen edun tuottaminen planetaarisissa rajoissa pysymällä. Käytännössä tämä tarkoittaisi esimerkiksi ravinnon tuottamista siten, että nollapäästöjen sijaan toiminta samanaikaisesti myös keventäisi taakkaa planetaaristen rajojen näkökulmasta.
Ainakin osassa donitsitaloustiedettä seuraavista yrityksistä mainittakoon, että ne edustavat ratkaisuja sellaisiin asioihin, jotka edustavat vauraan lännen keskiluokan kuluttajien tarpeita paketoituna trendikkääseen ja tärkeään sanomaan. Esimerkiksi melko hintavat erävaatteet edustavat tätä. Yritykset eivät kuitenkaan aktiivisesti pyri siihen, että yksilöllöä olisi mahdollisimman vähän vaatteita ja ne kestäisivät ainakin 10 vuotta kevyellä huollolla, minkä jälkeen niistä voitaisiin kierrättää 100-prosenttisesti.
Tehtävä on vaikea ja riskialtis, eikä ole välttämättä edes tehtävissä. Kokeilut johtaisivat myös alussa väistämättä osaoptimointiin, kun ongelman ratkaisemiseksi vaadittava toimitusverkko ei planetaaristen rajojen optimoinnin näkökulmasta ole vielä olemassa.
Tästä syystä ongelmaa ei voisikaan ratkaista pelkästään yhdeltä osa-alueelta, vaan organisaation laajuuteen tulisi tavalla tai toisella kuulua koko toimitusverkko. Vaikka sen osa-alueet olisivatkin organisoitu autonomisiksi verkoston “soluiksi”, sen tulisi arvioida ja kehittää toimintaansa verkostona yksittäisten osasten sijaan. Tästä syystä systeemiajattelu o keskeisessä osassa donitsitaloustiedettä.
Rahan ja donitsitalouden kaltaisen systeemin suhdetta olisi syytä tarkastella lisää. Arvon määrittäminen tulisi tapahtua eri tavalla, kun arvoa ovat donitsin sisäpuolen asioiden toteuttaminen ja kustannusta ovat kaikkia planetaarisia rajoja kuormittavat päästöt.
Missio: Päästöttömän ruuan tuotanto, oppien levittäminen, paikallisten yhteisöjen kehittäminen. Ei kilpailua. Mikäli nykyiset jätit omaksuvat tämän tavan (todella) se on yhtä kelvollinen lopputulema, kuin tekemällä itse.
Omistaja olisi tässä yhteydessä tuottaja/verkoston jäsen, jonka etuja palvelee planetaarisissa rajoissa pysyminen maksimoiden verkoston saama hyöty käytettyyn energiaan suhteutettuna.
Erityisesti alussa valtion ja globaalin yhteisön ohjauksen puuttuessa, omistajalla on myös taakkana kantaa donitsitaloustieteen mukaisen toiminnan edellyttäminen niin omalta organisaatioltaan kuin verkostolta, jonka osana hän toimii. Hänen on kyettävä välttämään tilanne, jossa ympäröivän maailman systeemiset vinoumat ohjaisivat vähitellen uuden liiketoiminnan toimimaan vanhoilla säännöillä sen jäsenten taipuessa kitkattomampaan vaihtoehtoon.
Omistajina tulee olla he, jotka tuottavat verkoston arvon: itsenäiset viljelijät, pienyrittäjät ja muut, jotka tekevät konkreettisen työn verkoston arvon tuottamiseksi. Jotta kuitenkin arvon tuottaminen säilyy tasapainossa arvon hyödyntäjiin, eli heihin, jotka eivät suoraan myötävaikuta verkoston arvon tuottamiseen, myös heidän tulee voida olla edustettuina. Esimerkiksi jos olisimme ratkaisemassa tietyn alueen riittävän ravinnon tuottamisen ongelmaa, olisi yhtä tärkeää, että asioihin pääsevät vaikuttamaan tarvitsijat kuin tuottajat, sillä kummankaan etuja ei voida sivuuttaa.
Omistajat eivät saisi rahallista voittoa vaan verkoston käyttöönsä. Osuuskauppatoiminnan kaltaisesti voisi olla ehkä mahdollista toimia verkostossa pelkkänä rahoittajana. Rahoittajana ei kuitenkaan saisi muuta etua, kuin verkoston tuotteita suhteessa rahoituksen kokoon.
Organisaatio olisi verkostomainen, jossa sen yksiköt (“solut”) toimisivat itsenäisesti ja synkronissa muun verkoston kanssa. Osa verkoston jäsenistä voivat olla erikoistuneempia, kuin toiset, mutta oleellista on, että koko verkosto on välttämätön verkoston mission toteuttamiseksi. Näin pyritään välttämään osaoptimointia ehkäpä suuruuden ekonomian kustannuksella.
Asian kasvaessa verkostot voivat keskenään muodostaa verkostoja. Tämä saattaisi jo kuitenkin vaatia laajempaa sitoutumista kansallisella ja globaalilla tasolla, jotta verkoston ulkopuoliset toimijat eivät “kaappaisi” toimivaa järjestelmää vanhan aikaisten tavoitteiden toteuttamiseen.
Seuraavassa olen pohtinut, millaisia yksiköitä verkostossa tarvitaan. Yksiköt voivat edustaa erikoistuneempaa osaamista, jota kaikki muut verkoston jäsenet hyödyntävät. Merkittävän osan verkostosta kuitenkin muodostaisivat yksiköt, jotka tuottavat varsinaisen arvon, eli tässä tapauksessa ravinnon ja sen jakelun tarvitsijoille.
Ehkäpä erikoisempana tarpeena verkostolle on uuden ajattelutavan “markkinointi”, joka takaa sen, että verkosto tunnetaan, se löytää uusia jäseniä ja sen opit voivat synnyttää ja kehittää toisia verkostoja. Koska verkosto toimisi alussa yksin vanhan aikaisessa maailmassa, on hankintaosaaminen edelleen tärkeää. Hankinnan tehtävä on hankkia ne välttämättömät verkoston ulkopuoliset asiat, jotka käytännössä mahdollistavat verkoston toiminnan. Hankinnan tehtävä on kuitenkin samaan aikaan toimia planetaaristen rajojen vaatimusten vahtikoirana.
Jos huomaat vihaavasi (tunne) jotain (henkilö tai asiaan liittyvät henkilöt), ole varovainen. Ole erityisen varovainen, mikäli vihasi kohdistuu sellaiseen, joka on myös jonkin hallituksen tai organisaation toimien kohteena.
Kirjoituksen ydin on otsikossa. Mitä varten työ voi joillain muuttua teatteriksi, jossa näytellään roolihahmoa, jolla on eri arvot ja periaatteet, kuin näyttelijällä itsellään?
Helsingin sanomissa on ollut helmikuussa 2023 useampi mielipidekirjoitus vanhempiinsa pettyneiden lasten näkökulmasta ja ne olivat kirvoittaneet paljon kommentteja. Aihe on tärkeä, ja siksi koen tarpeelliseksi kirjoittaa oman nöyrän mielipiteeni.
Mielestäni vanhemman vastuuseen liittyy oikeastaan vain kaksi asiaa, eikä näistä ensimmäinen ei edes liity varsinaisesti vanhemmuuteen vaan ihmisenä olemiseen. Jokainen meistä on lopulta vastuussa omista teoistaan, oli tausta tai ympäristö mikä tahansa. Jollekin, jota on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti, voi tuntua oikeutetulta toimia itse epäoikeudenmukaisesti. Tekoon ryhtyjä on aina vastuussa tekonsa seurauksista (moraalisesti ja myös juridisesti) riippumatta siitä, mikä tausta niihin on ajanut. Selittäviä asioita voi ja kannattaa ymmärtää, mutta vääriä tekoja ei tarvitse hyväksyä – etenkään lasten vanhemmiltaan.
On äärimmäisen julmaa (varsinaisten julmien tekojen lisäksi) kasvattaa lapsi ja jättää hänen taakakseen kasvaa yli siitä epäoikeudenmukaisuudesta, jota hän on vanhemmiltaan vastaanottanut. Sitä ei voi kuitenkaan sivuuttaa – on jaksettava olla itse oikeamielinen kokemistaan vääryyksistä huolimatta. Tätä tarkoittaa vanha sanonta siitä, että “lapset maksavat vanhempiensa synnit.”
Myös toinen asia on yksinkertainen. Vanhemman rakkaus ja vastuu omista lapsistaan tulee aina olla pyyteetöntä ja yksisuuntaista. Lapsi ei ole vanhemmilleen velkaa mitään, ei mitään. Vanhemman vastuulla on kasvattaa lapsi sellaiseksi, että hänestä voi joskus tulla vastuunsa kantava aikuinen, ja aikanaan halutessaan ja luonnon salliessa vanhempi. Ei riitä, että lapsi säilyy hengissä 18-vuotiaaksi, vaan vanhemman moraalinen vastuu jatkuu aina siihen saakka, kun tämä ihmisenalku tuntee voivansa ja pystyy kantamaan vastuunsa. Jos vanhempi arvio suhdettaan lapsiinsa jonkinlaisen kaupankäynnin mekanismein (“virheistäni huolimatta hoidin sinua ja nyt sinä kiität minua näin”), on hän armotta hukassa.
Mielipidekirjoituksissa (kuten tässäkin) on yleensä se ongelma, että kuulemme vain yhden näkökulman asiaan, joka on useimmiten paljon monisyisempi. Asiasta voi silti keskustella filosofisella tasolla, olettaen osapuolten pysyvän totuudessa kertomuksissaan. Esimerkiksi eräs kommentoija otti esille kirjoittajien “armottoman” tavan katkaista välit heitä kaltoin kohdelleisiin vanhempiinsa. Tässä esitettiin, että tässähän lapsi “hylkää” vanhemman, vaikka vanhempi oli (tässä esimerkissä päihdeongelmistaan riippumatta) ollut osana lapsen elämää tämän aikuisuuteen saakka. Läheisen tai kenen vain hylkääminen on äärimmäisen rankka teko, eikä sellaiseen ryhdytä keveistä lähtökohdista.
Pyytäisin edellisen kommentoijan tavoin ajattelevia vanhempia (ja miksei muitakin) harkitsemaan edellistä kahta vanhemmuuden vastuun näkökulmaa. Mikäli molemmat olisivat täyttyneet “hylkääjän” elämässä, hän tuskin olisi näin toiminut tai asiasta kirjoittanut.
Ystäväni kommentoi ideaani seuraavasti (olen poistanut hänen työnantajansa nimen): “Se mikä tässä (ehkä) on haasteena on se, että samaan aikaan a) oikeasti saadaan hyviä asioita tehdyksi, b) tehdään sillä riittävästi rahaa ja c) pystytään pitämään työ mukavana ja joustavana. Työnantajallani toteutuu aika hyvin b ja c, mutta ei aina a. Joissain pienemmissä firmoissa toteutuu a ja c, muttei b. Monissa firmoissa toteutuu vain b.”
Kuten oletin, hän antoi minulle rakenteita jäsentää ideaani ja siten kehittää sitä toivoakseni paremmaksi. Hänen esittämiensä a-, b- ja c-kohtien lisäksi ajatukseeni kuului myös kohta d. Se on, että yritys tekee asioita, joista asiakkaat ovat valmiit maksamaan, jotta kohdat b ja se toteutuvat.
Eli:
a: saadaan oikeasti hyviä asioita aikaan b: tehdään riittävästi rahaa c: pystytään pitämään työ mukavana d: tehdään perinteisiä toimeksiantoja
Jäsennän nämä vielä toiminnan kannalta loogiseen järjestykseen ja numeroin kohdat.
1: Tehdään perinteisiä toimeksiantoja, jotta 2: tehdään riittävästi rahaa, jotta 3: pystytään pitämään työ (riittävän) mukavana, jotta saadaan pidettyä osaajat, jotta 4: saadaan oikeasti hyviä asioita aikaan (jotta saadaan osaajia).
Tämä menee filosofiseksi, mutta koen silti tarpeelliseksi pyöritellä näitä. Jos mietin toiminnan perusajatusta, on oikeasti hyvien asioiden aikaan saaminen koko toiminnan ytimessä. Se olisi myös ainoa ja keskeisin tapa rekrytoida osaajia, joiden toiminnalla positiivista muutosta rahoitettaisiin. Kuuluuko sen siis olla sijalla 4 vai 1? Hyviä asioita ei voi saada aikaan ilman kassavirtaa. Ilman kassavirtaa ei voi olla tekijöitäkään. Kassavirtaa saa vain perinteisillä toimeksiannoilla, joita tarpeeksi tekemällä saisi aikaan koneen, joka toisi rahaa investoida puhtaasti sellaiseen toimintaan, joka ei tuota rahallisesti. Eli siis vaikka kohta 4 on missio, tuntuu sen paikka olevan nyt silmukan viimeinen kohta.
Ideaalitilanteessa yritys saavuttaisi jonkinlaisen tilan, jossa kohdat 1 ja 4 olisivat samaa: puhtaasti oikeita asioita tekemällä saisi riittävästi rahaa pitää työ (riittävän) mukavana, jotta positiivisen vaikutuksen toteuttamista voitaisiin jatkaa ilman näkyvää päättymispäivää.