Miksi teemme työelämässä arvojemme vastaisia tekoja?
Kirjoituksen ydin on otsikossa. Mitä varten työ voi joillain muuttua teatteriksi, jossa näytellään roolihahmoa, jolla on eri arvot ja periaatteet, kuin näyttelijällä itsellään?
Kysymyksiä, joihin voi olla vaikea vastata, mutta joista keskustelu on arvokasta.
Kirjoituksen ydin on otsikossa. Mitä varten työ voi joillain muuttua teatteriksi, jossa näytellään roolihahmoa, jolla on eri arvot ja periaatteet, kuin näyttelijällä itsellään?
Helsingin sanomissa on ollut helmikuussa 2023 useampi mielipidekirjoitus vanhempiinsa pettyneiden lasten näkökulmasta ja ne olivat kirvoittaneet paljon kommentteja. Aihe on tärkeä, ja siksi koen tarpeelliseksi kirjoittaa oman nöyrän mielipiteeni.
Mielestäni vanhemman vastuuseen liittyy oikeastaan vain kaksi asiaa, eikä näistä ensimmäinen ei edes liity varsinaisesti vanhemmuuteen vaan ihmisenä olemiseen. Jokainen meistä on lopulta vastuussa omista teoistaan, oli tausta tai ympäristö mikä tahansa. Jollekin, jota on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti, voi tuntua oikeutetulta toimia itse epäoikeudenmukaisesti. Tekoon ryhtyjä on aina vastuussa tekonsa seurauksista (moraalisesti ja myös juridisesti) riippumatta siitä, mikä tausta niihin on ajanut. Selittäviä asioita voi ja kannattaa ymmärtää, mutta vääriä tekoja ei tarvitse hyväksyä – etenkään lasten vanhemmiltaan.
On äärimmäisen julmaa (varsinaisten julmien tekojen lisäksi) kasvattaa lapsi ja jättää hänen taakakseen kasvaa yli siitä epäoikeudenmukaisuudesta, jota hän on vanhemmiltaan vastaanottanut. Sitä ei voi kuitenkaan sivuuttaa – on jaksettava olla itse oikeamielinen kokemistaan vääryyksistä huolimatta. Tätä tarkoittaa vanha sanonta siitä, että “lapset maksavat vanhempiensa synnit.”
Myös toinen asia on yksinkertainen. Vanhemman rakkaus ja vastuu omista lapsistaan tulee aina olla pyyteetöntä ja yksisuuntaista. Lapsi ei ole vanhemmilleen velkaa mitään, ei mitään. Vanhemman vastuulla on kasvattaa lapsi sellaiseksi, että hänestä voi joskus tulla vastuunsa kantava aikuinen, ja aikanaan halutessaan ja luonnon salliessa vanhempi. Ei riitä, että lapsi säilyy hengissä 18-vuotiaaksi, vaan vanhemman moraalinen vastuu jatkuu aina siihen saakka, kun tämä ihmisenalku tuntee voivansa ja pystyy kantamaan vastuunsa. Jos vanhempi arvio suhdettaan lapsiinsa jonkinlaisen kaupankäynnin mekanismein (“virheistäni huolimatta hoidin sinua ja nyt sinä kiität minua näin”), on hän armotta hukassa.
Mielipidekirjoituksissa (kuten tässäkin) on yleensä se ongelma, että kuulemme vain yhden näkökulman asiaan, joka on useimmiten paljon monisyisempi. Asiasta voi silti keskustella filosofisella tasolla, olettaen osapuolten pysyvän totuudessa kertomuksissaan. Esimerkiksi eräs kommentoija otti esille kirjoittajien “armottoman” tavan katkaista välit heitä kaltoin kohdelleisiin vanhempiinsa. Tässä esitettiin, että tässähän lapsi “hylkää” vanhemman, vaikka vanhempi oli (tässä esimerkissä päihdeongelmistaan riippumatta) ollut osana lapsen elämää tämän aikuisuuteen saakka. Läheisen tai kenen vain hylkääminen on äärimmäisen rankka teko, eikä sellaiseen ryhdytä keveistä lähtökohdista.
Pyytäisin edellisen kommentoijan tavoin ajattelevia vanhempia (ja miksei muitakin) harkitsemaan edellistä kahta vanhemmuuden vastuun näkökulmaa. Mikäli molemmat olisivat täyttyneet “hylkääjän” elämässä, hän tuskin olisi näin toiminut tai asiasta kirjoittanut.
Ystäväni kommentoi ideaani seuraavasti (olen poistanut hänen työnantajansa nimen): “Se mikä tässä (ehkä) on haasteena on se, että samaan aikaan a) oikeasti saadaan hyviä asioita tehdyksi, b) tehdään sillä riittävästi rahaa ja c) pystytään pitämään työ mukavana ja joustavana. Työnantajallani toteutuu aika hyvin b ja c, mutta ei aina a. Joissain pienemmissä firmoissa toteutuu a ja c, muttei b. Monissa firmoissa toteutuu vain b.”
Kuten oletin, hän antoi minulle rakenteita jäsentää ideaani ja siten kehittää sitä toivoakseni paremmaksi. Hänen esittämiensä a-, b- ja c-kohtien lisäksi ajatukseeni kuului myös kohta d. Se on, että yritys tekee asioita, joista asiakkaat ovat valmiit maksamaan, jotta kohdat b ja se toteutuvat.
Eli:
a: saadaan oikeasti hyviä asioita aikaan b: tehdään riittävästi rahaa c: pystytään pitämään työ mukavana d: tehdään perinteisiä toimeksiantoja
Jäsennän nämä vielä toiminnan kannalta loogiseen järjestykseen ja numeroin kohdat.
1: Tehdään perinteisiä toimeksiantoja, jotta 2: tehdään riittävästi rahaa, jotta 3: pystytään pitämään työ (riittävän) mukavana, jotta saadaan pidettyä osaajat, jotta 4: saadaan oikeasti hyviä asioita aikaan (jotta saadaan osaajia).
Tämä menee filosofiseksi, mutta koen silti tarpeelliseksi pyöritellä näitä. Jos mietin toiminnan perusajatusta, on oikeasti hyvien asioiden aikaan saaminen koko toiminnan ytimessä. Se olisi myös ainoa ja keskeisin tapa rekrytoida osaajia, joiden toiminnalla positiivista muutosta rahoitettaisiin. Kuuluuko sen siis olla sijalla 4 vai 1? Hyviä asioita ei voi saada aikaan ilman kassavirtaa. Ilman kassavirtaa ei voi olla tekijöitäkään. Kassavirtaa saa vain perinteisillä toimeksiannoilla, joita tarpeeksi tekemällä saisi aikaan koneen, joka toisi rahaa investoida puhtaasti sellaiseen toimintaan, joka ei tuota rahallisesti. Eli siis vaikka kohta 4 on missio, tuntuu sen paikka olevan nyt silmukan viimeinen kohta.
Ideaalitilanteessa yritys saavuttaisi jonkinlaisen tilan, jossa kohdat 1 ja 4 olisivat samaa: puhtaasti oikeita asioita tekemällä saisi riittävästi rahaa pitää työ (riittävän) mukavana, jotta positiivisen vaikutuksen toteuttamista voitaisiin jatkaa ilman näkyvää päättymispäivää.
Ajatus omasta yrityksestä on ollut mielessäni jo vuosia. Liikeidean löytäminen on kuitenkin ollut se seinä, johon olen yhtä kauan hakannut päätäni. Ehkä kuitenkin onneksi en ole ryhtynyt jotain yrittämään ilman riittävää harkintaa ja onnistumisen edellytyksiä. Olen lisäksi ehtinyt kasvamaan ja toivottavasti viisastumaan ihmisenä tänä aikana.
Vieläkään en varsinaista liikeideaa ole kirkastanut, mutta koen, että olen löytänyt jotain konkreettista, johon tarttua. Jotain, mitä muovaamalla ja tutkimalla ideakin löytyy, jos se yleensä kohdallani on löytyäkseen. Olen (ehkä) keksinyt sen perusrakenteen, jonka ympärille tämän vielä kypsymättömän ideani voisi kasvattaa.
Työllä tulee olla merkitys. Taloudellisesta näkökulmasta teen töitä vain varmistaakseni perheeni toimeentulon. Sen päälle haluan, että työlläni on merkitys. Maailma on ollut pitkään ja ehkäpä erityisen näkyvällä tavalla juuri nyt tilassa, jossa merkityksellisiä tehtäviä – missioita – riittäisi meille kaikille. Sota, mielenterveysongelmat, ilmastonmuutos, puhtaan veden puute ja huonosti voiva nuoriso ovat kaikki valtavan tärkeitä asioita ratkaista ja jo pienenkin positiivisen vaikutuksen saaminen jossain näissä aikaan olisi merkittävää. Silti IT-alalla työskentelevälle ehkäpä enemmän humanismiin kallellaan olevalle sen sopivan kokoisen, mutta riittävän konkreettisen ja kunnianhimoisen ongelman valitseminen, siis sen “liikeidean”, on ollut valtavan vaikeaa. Ja se on edelleen. Mutta ehkäpä tapa, jolla jo olemassa olevan kokemuksen voisi hyödyntää aloittamatta kaikkea alusta on se oikea tapa edetä. Siispä siihen löydökseeni...
Oletan, että monella sellaisen järjestön, startupin, hallinnonosan tai muun organisaation, joka pyrkii toimimaan donitsitaloustieteen kehyksen sisällä voi olla haasteena saada rahoitusta. Tämä on arvaus, joka perustuu oikeastaan vain siihen, että aidosti näin toimivat organisaatiot eivät pyri maksimoimaan taloudellista tulosta vaan lyhyesti sanottuna positiivista vaikutusta planeetallemme (sen kaikki asukit huomioiden). Osa varmasti sijoittaa puhtaalla omalla tunnolla, osa taas voidakseen hyödyntää tätä markkinoinnissa. Haluaisin sijoittaa itse tähän toimintaan ihan vain siksi, että olisin ollut auttamassa saamaan tätä positiivista muutosta aikaiseksi, paikallisesti ja globaalisti. En valitettavasti ole kuitenkaan miljardiperijä, enkä ole mittavaa omaisuutta kerryttänyt työtä tekemällä. En ainakaan lähimain sellaista, millaisia investointeja tämä toiminta vaatii. Siispä ajattelin, että yrityksen ytimenä olisi mielikuvitukseton, mutta aina tarpeellinen IT-konsultointi. Tämä olisi se kone, joka generoisi pääomaa yrityksen varsinaiseen ydintoimintaan, edellä mainitun toiminnan tukemiseen ja toimijoihin investoimiseen.
Kaava olisi yksinkertainen. Kokeneet asiantuntijat tekisivät toimeksiantoja, joiden generoimalla tulolla maksettaisiin yrityksen palkat ja muut kulut. Jokainen saisi reilua ja kilpailukykyistä palkkaa. Perinteisen rahalla palkitsemisohjelman sijaan liikevoitto käytettäisiin sellaisten organisaatioiden toimintaan investoimiseen, jotka yrityksen henkilöstö on yhdessä arvioinut ja validoinut täyttävän mielestään donitsitaloustieteen käsityksen “huomisen yritystoiminnasta” ja joihin henkilökunnalla itsellään on myös intohimoa osallistua. Rahallisen tuen lisäksi yritys voisi tukea em. toimijoita osaamisellaan.
Työntekijöiksi yritykseen hakeutuisi enemmän altruistisia idealisteja, mutta tämä olisi tarkoituskin. Rikkaaksi perinteisessä mielessä tällä toiminnalla ei olisi tarkoitus tulla. Sen sijaan tämä voisi olla keino meillä tuhansille yliopisto, IT- ja konsulttitaustaisille päästä osallistumaan planeettamme kannalta paremman elämäntavan rakentamiseen käytännöllisellä tavalla.
Perinteisen markkinoinnin sijaan yritys panostaisi julkaisuihin ja tukemiensa hankkeiden kautta saadun opin levittämiseen. Visiossani yrityksen kotisivut eivät olisi perinteiset konsulttitalon sivut vaan pikemminkin pragmaattinen tietopankki oppeja ja tutkimustuloksia, jota voisivat uudet samanhenkiset yrittäjät hyödyntää. Toiveissani olisi myös korkeakoulu- ja tutkimusyhteistyö, jota kautta julkaisut saisivat näkyvyyttä ja samalla se toimisi kanavana rekrytoida osaajia mukaan.
Yrityksen työntekijän työviikko olisi varmasti epätyypillinen monelle alan konkarille. Haluaisin, että yrityksemme voisi ensisijaisesti tarjota psykologisesti turvallisen ympäristön tehdä korkealaatuista asiantuntijatyötä rauhassa ilman myyntilähtöisen ympäristön luomaa painetta tehdä asioita nopeasti (vaikka ne luonteeltaan vievät kauan). Työympäristön tulee myös tukea täydellisesti työn ja arjen tasapainoa: arvo, jonka perheellisenä ja nämä asiat hyvin huomioonottavalla työnantajalla työskentelevänä tiedän. Tämä tarkoittaisi remote first -ideaa, jossa kaikki työ voidaan lähtökohtaisesti tehdä etänä (toki maalaisjärkeä käyttäen, fyysisillä kohtaamisilla on arvonsa ja paikkansa).
Koska yrityksellä olisi ikään kuin kaksi ydintoimintaa, näkyisi tämän myös työntekijän arjessa. Toimeksiantojen ohella hän halutessaan osallistuisi yrityksen sijoitustoimintaan. Käytän tätä termiä, koska se on kuvaava (sijoittaa voi ilman, että hakee rahallista palkkiota). Sijoitustoiminta vaatii paljon aikaa ja uskoisin osan työntekijöistä hakeutuvan tälle puolelle suuremmalla panoksella. Osa taas saattaisi olla konkreettisesta osallistumisesta vähemmin kiinnostunut ja käyttäisi enemmän aikaa toimeksiantoihin. Molemmat ovat ok ja molempia tarvitaan. Ilman toimeksiantoja yrityksen mission toteuttaminen ei kuitenkaan ole mahdollista, siksi kokonaisuutena isompi osa ajasta menisi siihen. Yritys kun rahoittaisi oman toimintansa.
Rahoituksesta puheenollen. Tätä kirjoittaessani visioni on selvä. Yritys ei ottaisi ulkopuolista rahoitusta. Syynä se, että näin yritys voi säilyä riippumattomana ja tehdä itsenäisesti päätöksiä sijoituksistaan oma missio ja arvot ohjaajina. Voisiko yritys olla osakkaana sijoittamissaan yrityksissä? Ehkä. Idea ei olisi tässäkään saada ansioita, jottei se ohjaisi arvoja väärään suuntaan. Toisaalta nämä voisivat generoida tuloja ohjattavaksi uusiin hankkeisiin. Ehkä yrityksen auttamat toimijat toisivat toimeksiantoja, joissa työskentelemällä yritys saisi “puhtaasti” tuloa sijoitettavaksi. En tiedä. Oleellista on vain riippumattomuus.
Idean toimimisen kannalta on kriittistä, että yritys pystyisi rekrytoimaan kestävällä tavalla kokeneita osaajia tekemään toimeksiantoja rahoittaakseen sijoitustoimintansa. Olisiko riittävän moni valmis “uhraamaan” tulospalkkionsa maailmanparantamiseen? En tiedä. Mitä se vaatisi? Näihin asioihin uskomisen lisäksi ehkä ainakin sitä, että työpaikassa olisi äärimmäisen hyvä olla töissä. Se huomioisi ihmisen ihmisenä ja tämän arjen tarpeet ja jo siellä työskentely itsessään olisi ehkäpä kilpailijaa pienemmän palkkapussin arvoista.
Palkkapussin koosta puheenollen. Sen ei ehkä tarvitsisi olla pienempi. Keskimääräistä korkeampaa laskutusta voisi useampi asiakas “sietää”, kun yritys brutaalin läpinäkyvällä tavalla näyttäisi, mitä hyvää he sillä ylimääräisellä saavat aikaan. “Eettis-viherpesua”? Ehkä näin voisi mieltää, mutta silti mahdollisesti toimivaa. Pienempi yritys voisi lisäksi pienestä organisaatiosta johtuvan alhaisemman kulutason vuoksi maksaa enemmän palkkaa, ja kokeneilla asiantuntijoilla on jo lähtökohtaisesti korkeampi tuntitaksa.
Mistä pääsenkin työn laatuun. Korkeaa taksaa voi perustella vain korkealla laadulla. Hyvät tarkoitukset eivät riitä yksinään. Yrityksen tulisi pystyä löytämään kestävällä tavalla toimeksiantoja, joita on aikaa tehdä laadukkaasti, jotta asiakkaat palaavat. Tämä voisi tarkoittaa enemmän kiinteällä hinnalla tehtävää työtä. Time & material -pohjainen konsultointi on ajanut konsulttimarkkinaa suuntaan, jossa juniorit opettelevat asiakkaan piikkiin niitä asioita, joihin asiakas on etsinyt apua. Tämä ei olisi monestakaan syystä tämän yrityksen ydin. Yrityksen asiantuntijat olisivat jo valmiiksi kokeneita ammattilaisia, jotka pystyisivät antamaan ennustettavia hinta-arvioita asiakkaiden toimeksiannoille. Korkealaatuisten tulosten saavuttaminen näissä ennakkoon sovituissa raameissa herättäisi luottamusta ja uskottavuutta yritykseen, joka olisi myös kriittistä sen sijoitustoimintaa tarkasteltaessa. Kuka maksaisi mahdollisesti “ylimääräistä” sijoitustoimintaan, jota johdetaan ja hallitaan huonosti?
Vaikka varsinaisen liikeidea – siis se joukko ongelmia, joiden ratkaisemiseen yritys investoisi ja perehtyisi – ei olekaan vielä selvä, alkaa tämä pohja tuntumaan sellaiselta, että jotain konkreettista sen päällä olisi mahdollista rakentaa. Jätän tämän ajatuksen nyt hautumaan tänä lumisena lopputalven päivänä ja siirryn viettämään aikaa kohta kotiin saapuvan perheeni kanssa.
Auto ainakin länsimaissa on monelle vähintään yhtä paljon statussymboli kuin kulkuväline. Tehokkaalla autolla on miellyttävä ajaa ja kova kiihtyvyys tuntuu hyvältä. Ennen sähköautojen (Teslan) yleistymistä tämä tarkoitti järjettömiä koneita, tehoja ja päästöjä, kun samaan aikaan ihmiskunta (ainakin osa) yrittää löytää keinoja vähentää päästöjään.
Liikkumisen päästöjen vähentäminen on luonnollisesti eräs keskeinen kohde. Ratkaisuina ovat olleet sähköautot eri teknologioilla (mukaan lukien vety), liikkumistarpeen vähentäminen ylipäätään (esimerkiksi teknologian mahdollistava etätyö) sekä lihaskäyttöisten kulkuvälineiden käytön lisääminen. Myös perinteisten polttomoottorien kehittämistä kaiketi vielä tehdään. Ainakin erilaisia biopolttoaineita kehitetään jatkuvasti.
Tähän kysymykseen lienee olemassa helppo vastaus, jota en vain tiedä. Silti mietin, miksi autojen maksiminopeutta ei EU:n alueella rajoitettaisi henkilöautoissa mekaanisesti (kuten kevytkuorma-autoissa) ja/tai vaihtoehtoisesti tieliikennekäytössä oleville autoille asetettaisi maksimitehoa? Tämä kannustaisi järkevämpien polttomoottorien ja biopolttoaineiden kehittämiseen siihen autokantaan, joiden haltijat eivät pysty sähköautoihin siirtymään niiden älyttömien kustannusten myötä. Paitsi jäämisen pelkoa (jossain näkemäni suomennos käsitteelle fear of missing out) hillitsisi se, kun kenelläkään ei olisi tehokkaampaa autoa ja ajoneuvon valinnasta tulisi käytännöllisyyttä tunteiden sijaan painottava.
Olen varmistelija. Haluan lykätä asioita. Erityisesti epämukavia tai sellaisia, jotka eivät stimuloi. Joskus kyseessä voi olla pieni tehtävä, joskus isompi päätös. Olen päässyt tästä lähes kokonaan eroon. Miten? Aloin noudattamaan viiden minuutin sääntöä ja loin itselleni vaivattoman päätöspuun.
En muista, mistä tämän luin – tai sitten luin sen useammasta lähteestä jotakuinkin samansisältöisenä. Teen heti tehtävät, joiden tekemiseen menee alle viisi minuuttia (jos niitä tarvitsee edes tehdä). Tämä on merkittävästi poistanut stressiä tekemättä jääneistä pienistä tehtävistä, jotka ennen siirtyivät työlistallani päivästä toiseen eteenpäin.
Erityisesti kohdan 2 oivaltaminen oli minulle keskeistä. Aikeella ja mahdollisuudella on minulle iso ero. Olen tällä puulla saanut aloitettua todella lyhyellä päätöksentekoajalla (suhteessa päätettävään asiaan) isoja ja säilyviä muutoksia elämääni.
Tämä aihe tuli mieleen taannoin ystäväni kanssa käydystä keskustelusta. Aihe ei ole vielä oikein jäsentynyt, mutta koin tarpeen kirjoittaa sitä jotakin. Minulla on tekstissä ainakin kaksi teemaa, joiden suhde toisiinsa ei vielä tässä toimi. Parannan kirjoitusta myöhemmin.
Alkuun muutama kirjoittajan oma asiaa taustoittavaa oletus:
1) Asioista tulee voida käydä avointa keskustelua ja tulematta tuomituksi. 2) Jos loukkaantumiseksi tulemisen saa viestin vastaanottaja määritellä itse, ehdotan, että asian esittämisen tarkoituksen (esimerkiksi ei-loukkaamistarkoituksessa esitetty asia) saa vastaavasti määritellä viestin kirjoittaja. 3) Korvaamalla mielivaltaisen asian toisella, ei oikeudenmukaisuus, elämänlaatu tai muu positiivinen asia välttämättä parane.
Viime vuosien aikana sukupuoli on saanut selvän oman sijansa Suomen informaatiotilassa. Perinteisiä sukupuolirooleja on haastettu sekä rationaalisilla että kapinoivilla tavoilla. Lisäksi sukupuolen määritelmää itsessään on haastettu myös puhtaasti mielipidepohjaisesti. Näkökulmilla on kannattajia, jotka asettuvat vahvasti ja äänekkäästi asian puolesta tai sitä vastaan. Molemmilla ryhmillä on myös vahva sosiaalisen median edustus ja niin kutsuttua canceloimista tehdään.
Omat ajatukseni varsinaisesta aiheesta ovat yksinkertaiset. Esitän tässä kuitenkin ajatuksia siihen, miten aiheesta käytävää keskustelua voisi parantaa, tekemällä siitä rakentavampaa vähentämällä vastakkainasettelua luovia elementtejä.
Uskon kielellä olevan keskeinen merkitys siihen, miten ajattelemme ja ymmärrämme toisiamme. Tässäkin asiassa termien määritteleminen keskustelun aluksi parantaisi keskustelun laatua, mikä taas edesauttaisi myös arvokkaan asian, kuten tasa-arvon, edistämistä.
Osa rakentavastakin keskustelusta lähtee väärille urille jo alussa, kun keskustelun osapuolet ymmärtävät sen ytimessä olevan peruskäsitteen eri tavoin. Toiselle sukupuoli tarkoittaa biologista sukupuolta, kun toiselle se merkitsee laajempaa, sosiaalista sukupuolta, jonka merkitys kattaa myös sukupuoliroolit tai henkilökohtaisen identiteetin.
Kun keskustelussa, etenkin kasvottomassa ja julkisessa, toinen haluaa puolustaa ilmaisunvapauttaan määrittelemällä identiteettinsä merenneidoksi, toinen keskustelija hermostuu, kun ei pysty ymmärtämään ihmisen voivan lajina olla jotain muuta. En lähde tässä kirjoituksessa edellä mainittuja lajin ominaisuuksia avaamaan, mutta onhan asiasta hankala keskustella, jos keskustelun aihe on molemmille epäselvä.
Varsinaisesta asiasta minulla on yksi ajatus ja se liittyy juridiseen sukupuoleen. Haluaisin irrottaa sukupuolen, siis biologisen, sosiaalisen tai muun sukupuolen, juridisesta kontekstista täysin. Vaikka on selvää, ettei ihminen synny pyhästä hengestä, laissa ei tarvitsisi mielestäni puhua kuin esimerkiksi “vanhemmasta” tai “huoltajasta” (lapsesta vastuussa oleva luonnollinen henkilö). Vastaavia esimerkkejä lienee useita. Mikäli jossain tapauksessa lajimme edustajan biologisella sukupuolella olisi jokin looginen merkitys juridisesta (oikeudenmukaisuuden) näkökulmasta, haluaisin tämän ymmärtää.
Juridisen sukupuolen häivyttäminen toisi seuraavia etuja:
Eräs äänekäs osa-alue keskusteluissa liittyy jonnekin sosiaalisen ja biologisen sukupuolen välimaastoon, jossa kielellä ja sen uudistamisella vaikuttaa olevan keskeinen osa. En koe itse edistäväni vahingollisia sosiaalisen sukupuolen ilmiöitä. Ainakaan se ei ole ollut tarkoitukseni. Kuitenkin voin tätä tahattomasti tehdä mikroagressioiden muodossa (käyttämällä ilmaisuja, joissa on mukana loukkaavia elementtejä, mutta joita en itse tunnusta).
Minulle koko sosiaalisen sukupuolen merkitys on yksilönä vähäinen, mutta koska tämä on mielestäni se keskustelun äänekkäin osa, joka tulee myös eniten ymmärretyksi väärin – tahallaan tai tahattomasti – otan sen kirjoitukseen mukaan.
Otan esimerkiksi esimies-sanan. Keskustelussa henkilö A käyttää sanaa esimies (sosiaalisen sukupuolen näkökulmasta) tavalla, josta keskustelukumppani B loukkaantuu. B toivoo henkilöä A muuttamaan sanavalintaansa. A päättää kuitenkin jatkaa esimies-sanan käyttöä. Kuka on oikeassa?
Jos oletamme henkilön A olevan oikeassa, kun hän päättää olla muuttamatta toimintaansa, onko meistä oikein, että hän puolustaessaan omaa oikeuttaan puhua voimassa olevalla kielellä samalla tietoisesti vahingoittaa keskustelukumppaniaan (jos B on tämän tehnyt selväksi)? Jos A ei tarkoita pahaa, mitätöikö se B:n kokemuksen?
Jos taas oletamme henkilön B olevan oikeassa, olemme toisella tapaa hankalassa tilanteessa. Tällöin henkilö B asettaa oman loukkaantumisensa A:n viestin tarkoituksen edelle. Jos A käytti termiä pelkästään identifioidakseen toimijaa tai työtehtävää ilman minkäänlaista viittausta sukupuoleen, tulisiko hänen muuttaa voimassa olevaa kieltä keskustelukumppaninsa toiveen mukaisesti?
Ovatko A ja B molemmat oikeassa ja väärässä? Onko kyseessä sallittava ja tarpeellinen määrä epämukavuutta, mikä rakentavaan keskusteluun usein tarvitaan (nykyisen käsitysten haastaminen, poisoppiminen ja uuden oppiminen)?
Tämä on hankala tilanne. Pahaa kokemusta ei voida sivuuttaa, mutta yhtä lailla on hankalaa, jos vain vastaanottavalla osapuolella on oikeus määritellä koko tarkoitus vs. kokeman lopputulema. Tällöin kaikissa epäselvissä tilanteissa kokeva osapuoli voisi käyttää tilannetta mielivaltaisesti hyväkseen. Ehkä tästä “mielensä pahoittamiseksi” kutsutussa ilmiössä onkin kyse.
Rakentava julkisen keskustelun käymiseksi (jos tätä edes kukaan todella pyrkii tekemään) olisikin mielestäni hyvä erottaa ja määritellä keskusteluja käyville selvästi tilanteet, joissa tilanteen uhri voidaan määritellä pelkän kokemuksen perusteella ilman mitään muita indikaattoreita.
Räikeä esimerkki: refleksinä lähtenyt isku halvaannuttaa toisen vs. ajattelematon letkautus saa toisen pahalla mielelle. On selvää, että vaikka iskua ei ole tarkoitettu vahingoittavaksi, toisen henkilön halvautuminen on johtunut tästä.
Sen sijaan toinen esimerkki on vaikeampi. On yksilöllistä, miten pahaa mieltä koetaan ja miten se voi vaikuttaa esimerkiksi mielenterveyteen. Siinä missä ensimmäisessä tapauksessa oman toiminnan seurauksia pystyy johdonmukaisesti ennustamaan ja siten vaikuttamaan oman viestinsä (tai huitaisunsa) tarkoitukseen, se on vaikeampaa jälkimmäisessä tapauksessa. Siksi keskustelun pelisääntöjenkin tulisi olla erilaiset näille aiheelle ja selvät molemmille osapuolille.
Ehkä on kuitenkin niin, että rakentavat keskustelut tästäkin aiheesta käydään jossain muualla, kuin sosiaalisessa mediassa tai lehtien sivuilla, missä hankalistakin asioista voi keskustella psykologisesti turvallisesti asian omasta kannasta riippumatta.
Tämä on aihe, jonka käsittelemättä jättäminen estää minua kirjoittamasta muusta. Aihe on liian keskeinen omani ja lähipiirini turvallisuudentunteelle, jotta pystyisin samalla kirjoittamaan kasvun jälkeisestä maailmasta (seuraavasta teemasta). Siispä hoidan tämän alta pois. Voi jopa olla, että kasvun jälkeinen maailma keskittyy turvallisuuspoliittiseen näkökulmaan ajattelemaani enemmän.
Kevääseen 2022 asti olin ajatellut eläväni elämäni vakaassa maailmassa, jossa konkreettinen sodanuhka minulle ja perheelleni elinaikanamme oli pelkästään jonkinlainen mielenkiintoinen hypoteesi. Sodista oli tullut kauppasotia ja väkivallanuhka oli lähinnä rikollisten palkka tai jotain, mitä tapahtuu kehitysmaissa. Ymmärrän toki, että sivuutan tässä “kehitysmaat” täysin. Se on oman ajatteluni vaillinaisuutta. Pahoittelut siitä.
Putin osoitti käsitykseni olleen äärimmäisen naiivi. Vaikka olen ollut kiinnostunut turvallisuus- ja ulkopolitiikasta, en ole tosissaan uskonut Venäjän olevan sellainen raakalaismainen hallinto, kuin mitä heidän toimensa Ukrainassa ovat maailmalle ja ennen kaikkea Ukrainan kansalle, nyt osoittaneet.
Kannaltamme vakaa maailma on jälleen suunnattoman työn takana ja edellyttää muun muassa Venäjän hallinnon täydellistä vaihtumista. Tämä tehtävä on äärimmäisen vaikea ja vain Venäjän kansan tehtävissä. Sillä välin meidän muiden täytyy valitettavasti varmistaa muilla keinoin joutumatta mielivaltaisen diktaattorin ja tämän seuraajien vaikutuksen kohteeksi.
Suomella on yli 1000 km yhteistä maarajaa Venäjän kanssa, jaamme Itämeren ja pohjoisessa odottavat arktisen alueen hyödyntämättömät rikkaudet. Ne ovat tosiasioita, jotka vaikuttavat tulevaisuuteen 100 vuoden aikana ja joiden kanssa joudumme valintamme tekemään.
Ovatko Putinin toimet Ukrainassa 2022 antaneet todisteita luottaa siihen, etteikö seuraavan 50–100 vuoden aikana Venäjän nykyhallinto tai sen seuraaja pyrkisi käyttämään sotilaallista voimaa tai sen käyttämisen uhkaa pyrkimyksissään Itämerellä ja arktisella alueella?
Jonkinlainen kokemus Suomen talvisodasta vuodelta 1939 on ollut se, että emme halua jäädä koskaan enää yksin. Tätä on toisteltu mediassa nyt pitkästymiseen saakka. Silti se on äärimmäisen relevantti asia. Ukraina on joutunut ja joutuu häätämään venäläiset itse, vaikka saavatkin apua lännestä. Mikäli joudumme Venäjän aggression kohteeksi, emme halua joutua olemaan yksin. Viisimiljoonainen kansa 140-miljoonaista vastaan on tosiasia, joka ei ole puolellamme.
Nyt kun “naamiot on riisuttu”, mikä arvo tarkalleen ottaen liittoutumattomuudella on? Mielikuvani on ollut, että keskeisiä argumentteja sen puolesta ovat olleet i) olla ärsyttämättä Venäjää (“suomettuneet”) tai ii) olla olematta osa Yhdysvaltojen hegemoniaa lähinnä eettismoraalisista syistä (“vasemmisto”). Nämä ovat entisessä maailmassa tuoneet sitä ulko- ja turvallisuuspoliittista liikkumatilaa, jota olemme tarvinneet. Tilanne on kuitenkin muuttunut oleellisesti.
Venäjän ärsyttämisellä ei enää ole merkitystä. Avoimen aggressiivista ja autoritaarista hallintoa ei voi miellyttää itsenäisyyttä säilyttämällä. Lisäksi Euroopan puolustus nojaa jo nyt Natoon (“ei ole EU:n omaa puolustusta”). Naton ulkopuolisena vaihtoehdoksi jäisi siis olla yksin Venäjän kiristettävänä.
Kuten julkinen mielipide Suomessa on nyt osoittanut, emme enää näe Venäjän rajanaapurina mahdollisuutta liittoutumattomuuden luksukseen.
On myös argumentteja, että pystyisimme puolustautumaan hyvin myös yksin – että liittoutuminen ei toisi tähän muutosta. On äärimmäisen tärkeää, että kykenemme uskottavalla tavalla puolustamaan itse maatamme. Siitä ei ole edes kysymys – että voisimme olla pärjäämättä yksin. NATO-jäsenyys ei tarkoita tietenkään Suomen itsenäisyyden puolustamisen ulkoistamista yhdysvaltalaisille. Koska Suomeen hyökkäyksen hinnan on oltava Putinille liian kova (tämä kynnys tuntuu kasvavan ja kasvavan), NATO antaisi Suomen oman uskottavan puolustuksen rinnalla tähän riittävästi tukea.
Tämä on kirjoitus teemasta, johon havahduin hiljattain.
Keskustelin ystäväni kanssa aiheesta, joka sai hänet kommentoimaan asiaa kovin sanankäänteinen. Hän käytti erityisesti sellaista kieltä, jota pidettäisiin vuoden 2022 Suomessa erittäin epäkorrektina.
Termistö liittyi historiallisiin vääryyksiin, mukaan lukien mutta ei rajoittuen, sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Totesin, että kahden kesken hän voisi puhua näin, vaikken siitä pitänytkään. Ymmärrän hänen ajattelunsa ja taustan, josta sanat kumpusivat. Selitin hänelle, että muiden kanssa hän ajautuisi nopeasti tuhoamaan oman uskottavuutensa, ja mikä pahinta, viedä muutoin viisailta ajatuksiltaan pohjan. Hän vastasi kritiikkiini “itsesensuurin olevan pahinta”.
Vaikka olen hänen sanomisistaan eri mieltä, sai tämä minut ajattelemaan. Olen lyhyessä ajassa (kahden vuoden sisällä) muuttanut omaa kieltäni ja mielipiteitäni. Voisin jopa liioittelematta väittää arvojeni muuttuneen. Olen nähnyt kehityksen positiivisena – jonkinlaisena henkisenä kasvuna.
Kysyn itseltäni, onko nykyään vaikeampi puhua julkisesti tunteita herättävistä ja vaikeista asioista pahoittamatta jonkun äänekkään (henkilö, jolla on keinot saada paljon melua sosiaalisessa mediassa) mieltä? “Mielensä pahoittamisella” voidaan vähätellä vastapuolen aiheellistakin reaktiota, enkä siksi pidä tästä ilmaisusta. Kuitenkin ilmiö, esimerkiksi cancel-kulttuuri sen ilmentymänä, on luonut mielestäni hankalan tilanteen keskustelulle asioista, jotka luonteeltaan jakavat mielipiteitä ja herättävät vahvoja tunteita.
Joissain tilanteissa ja asioissa huomaan itseni muuttavan puhettani vain tästä “mielensä pahoittamisen” näkökulmasta. Sensuroin itseäni suojellakseni itsenäni vaikkapa maalittamiselta tai yleensä välttääkseni jonkinasteisen konfliktin.
Nyt en tarkoita tilanteita, joissa “hyvät tavat” tai “normaali” sosiaalinen älykkyys tarttuu tilanteeseen. (Toki nämäkin muovautunevat kirjoitusta käsittelevän aiheen takia.) Tarkoitan sellaista, että kuuntelen itseni sanovan mielessäni, että en voi asiaa näin ilmaista tai en voi tästä puhua siitä syystä, että näillä sanankäänteillä tai tästä asiasta ei ole enää soveliasta puhua. Nämä tilanteet tapahtuvat pääasiassa sellaisten ihmisten kanssa, joita en kovin läheisesti tunne, mutta lisäksi niitä toistuu jo hyvienkin ystävien kanssa.
Tässä kohtaa haluan lukijalle korostaa, että en yritä yleistää tätä tunnetta. Tämä on itsereflektiota, mutta olen silti kiinnostunut kuulemaan, tuntevatko muut samoin.
Rakentavalla konfliktilla tarkoitan tilannetta, jossa omat arvot, ennakkokäsitykset, tiedot, uskomukset tai teot tulevat haastetuksi tavalla, joka pyrkii viemään tilannetta parempaan. Tilanne on yksinkertaisuudessaan sellainen, jossa ulkopuolinen tarttuu tekemiseeni tai tekemättä jättämiseeni, kertoo mikä siinä on vialla ja esittää toisen, mielestään korjaavan, tavan toimia.
Jos tämä tehdään ajatuksella viedä asia parempaan suuntaan välittämättä kaikista mahdollisista negatiivisista tunteista, mitä se voisikaan herättää, olen itse aina lopulta kiitollinen näistä.
Väitän tällaisen rakentava konfliktin olevan tärkeä, ehkä välttämätön, osa muutoksessa parempaan. Omien arvojen ja ennakkokäsitysten muuttuminen sekä omien virheiden tunnistaminen herättänee monissa negatiivisia tuntemuksia. Omille virheille on helppo olla sokea. Ilman, että toinen ottaa oikeudekseen korjata virheesi, tai nostaa ne esille, niihin voi olla vaikea tarttua.
Aihe ei ole helppo, mistä osittain kertoo se, että monet johtamisopukset ja valmennukset käsittelevät niin kutsutun “rakentavan palautteen” antamista ja henkilöongelmiin puuttumista. Niitä on vaikea käsitellä, sillä konfliktia tulee vältettyä lähes luonnostaan.
Jos sosiaaliset normit estävät enemmän aiheista puhumista esimerkiksi asettamalla valtavat määrät oletuksia sille, mitä kukin milläkin termillä on tarkoittanut, vaikeuttaako tämä tervettä erimielisyyttä ja rakentavaa keskustelua vaikeista asioista yksilöiden ja samalla koko yhteiskunnan tasolla?
Julkisessa keskustelussa sananvapaudesta asiaan liitetään myös ne ihmisoikeudet, joita ei tule loukata omaa sananvapauttaan harjoittamalla. Tyypilliset esimerkit liittyvät maahanmuuttoon tai uskonnonvapauden ja mielipiteenvapauden ristiriitoihin. Ymmärrän ja hyväksyn tämän, ja tämä lienee se syy, miksi olen mieltänyt oman kehitykseni positiivisena.
Kuitenkin samaan olen alkanut kiinnittämään huomiota tilanteisiin, joissa sensuroin itseäni sosiaalisen stigman pelossa. Onko kyse pelkästään siitä, että olen alkanut tunnistamaan ajatteluni valuvikoja, onko aikaisempi käsitykseni oikeasta ja väärästä ollut vaillinainen vai onko ilmiössä myös kyse myös jostain muusta?
Vaikeista asioista keskustellessa voi helposti loukata toista. Tai siis olla eri mieltä. Kuitenkin väitän, että nimenomaan vaikeista asioista tulee voida puhua ja omat tunteet, pelot ja epävarmuudet tuoda esille. Tämä kaikki siten, että kenellekään ei aiheudu vaaraa toisten puheista, kuin myöskään omista ajatuksistaan.
Venäjän aloitettua uuden hyökkäyssodanvaiheen Ukrainassa 2022 on jotain patoja auennut myös Suomessa. NATO-keskustelu on kypsää ja “hyssyttelyä” on vähemmän.
Aihe ei enää huhtikuussa 2022 ole Suomessa aktiivinen. Olen kuitenkin jäänyt asiaa pohtimaan. En itse varauksetta kannata laillistamista ja perustelen kantani tässä kirjoituksessa.
Kannabiksen laillistamista Suomessa kannattavat perustelevat asiaansa tyypillisesti seuraavilla argumentilla, yhdessä tai erikseen: 1. Kannabiksen käytön ja myynnin laillistamalla sen myyntiin liittyvän rikollisen hyödyn määrä pienenee ja ikävät lieveilmiöt vähenevät. 2. Kannabisriippuvaiset saavat helpommin apua, koska käytön laittomuuteen liittyvät seikat eivät estäisi avun hakemista. 3. Kannabis on (väitetysti) haittavaikutuksiltaan alkoholia miedompi ja siksi sen tulisi olla sallittu siinä missä alkoholinkin.
Näistä argumenteista huolimatta väitän, että merkittävä joukko laillistamisen kannattajista haluaa vain itselleen uuden viihdeaineen, jonka käyttöön ei liity sen hankinnan epävarmuutta tai kiinnijäämisen pelkoa. Edellä mainittujen asioiden ratkaiseminen on toissijaista. Lisäksi on oletettavasti joukko, jotka toivovat siirtävänsä nyt laittoman tuotantonsa lailliseksi liiketoiminnaksi tai jotka haluavat päästä osaksi uuteen markkinaan.
Päätin jättää tarkasteluni ulkopuolelle lääkinnällisen käytön, koska aineen salliminen laajemmin lääkekäyttöön ja sen yleisellä laillistamisella ei ole mielestäni juurikaan tekemistä keskenään vaan asia on mielestäni verrattavissa reseptinvaraisiin vahvoihin lääkkeisiin.
Aloitan purkamalla argumenttia yksi. Oletus on, että laillistamalla kannabis, rikollisilta jäisi jokin tulo saamatta, koska kannabiksen ostajat siirtyvät käyttämään uusia toimittajia. Ehkä näin. Onko oletus sitten se, että tämän tulonlähteen poistuminen vaikuttaisi merkittävästi rikolliseen toimintaan? Kannabiksen myynnin laillistaminen ei poistaisi muiden, vahvempien, aineiden myyntiä.
Vähentäisikö sitten kannabiksen vaivaton saaminen vahvempia ja haitallisempien aineiden käyttöä ja sitä kautta vähentäisi rikollisten saamaa hyötyä? En tiedä. Onko tästä tutkimustietoa maista, joissa kannabis on laillistettu? Onko siellä tilanne oleellisesti muuttunut rikollisten osalta vai onko tulonlähde korvattu jollain toisella?
Jos kannabis olisi laillista, hypoteesini on, että sitä valmistettaisiin tehokkaammin ja kysynnän ja tarjonnan lait määrittelivät sille hinnan markkinoilla, joissa hintaan ei tarvitsi upottaa rikollisen toiminnan riskiä. Olisiko hinta kuitenkaan halvempi vai jopa kalliimpi, koska kysyntä olisi varmasti suurempaa? Uskon olevan merkittävä joukko potentiaalisia käyttäjiä, jotka eivät käytä kannabista sen hankintaan ja käyttöön liittyvien riskien takia.
Edellinen liittyy argumenttiin kaksi siten, että olisiko rikollisten myymän, markkinahintaa halvemmalle aineelle edelleen ostajia? Ongelmakäyttäjillä ei olisi sen enempää rahaa kuin nytkään. Ehkä he tarvitsisivat edelleen toimittajia, jotka pystyisivät myymään sellaisillekin, joille ei laillistettua ainetta voitaisi myydä (verrattain alkoholin myyminen humalassa olevalle) tai jota heillä ei olisi varaa kuitenkaan ostaa.
En tunne tässä toiminnassa liikkuvia rahasummia, mutta vahvempia aineita myymällä varmasti pystyisi muutoksenkin jälkeen tekemään tuloa. Lienee myös mahdollista tehdä kannabiksen myynnillä laillistakin tuloa. Joka tapauksessa rikollisuus ei ala kannabiksesta, vaan se on ollut vain eräs keino laajassa työkalupakissa.
Onko kannabiksen laillistamalla mahdollista tehdä todellista vaikutusta rikollisen toiminnan rahoittamiseen? En tiedä vastausta, mutta järkeilemällä ei ole itsestään selvää, että vaikutus riittäisi itsessään perustelemaan laillistamisen. Mielestäni aineen laillistaminen (“holhouksen” vähentäminen) itsessään ei ole kuitenkaan itseisarvo.
Kuten kannabiksen laillistamisen vastustajat ovatkin perustelleet, ongelmakäyttäjää auttamaan riittäisi kannabiksen käytön laillistaminen. Jos avun hakeminen on pelkästään kiinni siitä, että pelkää laillisia seuraamuksia, tämä lievennys lakiin jo itsessään poistaisi ongelman.
Voisiko käytön laillistaminen sitten lisätä ongelmakäyttöä? Ongelmakäytöllä tarkoitan tilannetta, jossa henkilö menettää osittain tai kokonaan elämänhallintansa aineen takia, samaan tapaan, kuin esimerkiksi alkoholin liikakäytön kohdalla. Uskon, että tilastollisesti (käyttäjien määrän kasvaessa) kannabiksen laillistaminen lisäisi myös näitä tapauksia.
Vaikuttaako aineen myynnin ja käytön laillisuus tai laittomuus sen ongelmakäyttöön? Tälläkään hetkellä ei ainetta pakoteta käyttämään. Aineen laillistaminen ei oletettavasti vaikuttaisi niihin tapauksiin, joissa muut olosuhteet ajavat hakemaan apua huumeista, vaan se tarjoaisi pikemmin uuden keinon. Edelleenkin väitän, että kannabiksen laillistaminen ei poistaisi rikollisuutta ja sen lieveilmiöitä. Ne korvautuisivat vain toisilla. Rikollisuus ei lähde kannabiksesta.
Alkoholin korvaamista “miedommalla” kannabiksella ei ole taidettu tosissaan miettiä? Logiikka lienee siis vain se, että jo sallitun ja haitalliseksi tiedetyn aineen rinnalle voitaisiin tuoda miedompi, mutta kuitenkin haitallinen aine, koska se ei ole niin haitallinen, kuin jo sallittu.
Mielestäni ei ole perusteltua esittää uuden haitallisen aineen hyväksymistä sillä perusteella, että vielä haitallisempi aine on jo hyväksytty.
Tutustumalla ongelmakäyttöön liittyviin ihmiskohtaloihin aina käyttäjästä tämän läheisiin, olisi perustelut viihdekäytön ja uuden liiketoiminnan mahdollistamiselle oltava kovat. Jos kannabiksen vapauttaminen aiheuttaa yhdenkin tragedian, se on mielestäni liikaa huomioiden asian hyödyt eli uuden viihdeaineen salliminen.
Siksi toivoisinkin heitä, jotka kaipaavat laillista vaihtelua alkoholille ja tupakalle, miettimään, kuinka monen potentiaalisen uuden ongelmakäyttäjän arvoinen tämä heidän kokemuksensa on. Niille taas, jotka toivovat tekevänsä itselleen rahaa tällä keinoin, hävetkää.