Vallasta ja heikkoudesta
Robert Kaganin essee Power and Weakness herätti ajatuksia.
Hän kirjoittaa: “Europe’s military weakness has produced a perfectly understandable aversion to the exercise of military power. Indeed, it has produced a powerful European interest in inhabiting a world where strength doesn’t matter, where international law and international institutions predominate, where unilateral action by powerful nations is forbidden, where all nations regardless of their strength have equal rights and are equally protected by commonly agreed-upon international rules of behavior. Europeans have a deep interest in devaluing and eventually eradicating the brutal laws of an anarchic, Hobbesian world where power is the ultimate determinant of national security and success.”
Ajatus on maalaisjärkeen käyvä. Kun on sotilaallisesti heikko, pyrkii välttämään tilanteita, joissa sellaista voimaa tarvitaan. Voiman tilalle astuvat muut tekijät ja periaatteet: oikeudenmukaisuus, väkivallattomuus, neuvottelu ja rauha. Luonnollisesti tässä ei ole mitään väärää. Päinvastoin siihen tulisi kaikkien pyrkiä.
Ongelma tulee siinä vaiheessa, kun jollain, jolla on sotilaallista voimaa ja haluaa haastaa nämä arvot voimakeinoin. Kaganin essee herättää ajattelemaan, että pitääkseen yllä arvojaan, tulee kyetä niitä puolustamaan. Tästä syntyy eräänlainen paradoksi. Taatakseen haluamansa rauhanomaisen maailmanjärjestyksen, tulee olla tarpeeksi vahva estämään ketään sitä haastamasta tai muuttamasta. Ehkä tämä on demokraattisen intuition vastaista.
Ehkä ajatus maailmasta, jossa vallitsisi täydellinen yhteistyö ja konfliktit ratkaistaisiin neuvotteluin ilman voimaa ja temppuja on todellisuudessa mahdoton. Ehkä sen on mahdollista olla olemassa vain kansalaisten mielissä, jotka asuvat vahvoissa valtioissa. Valtioissa, jotka kykenevät tarvittaessa sanelemaan muille, kuinka näiden tulee toimia, jotta tämä idea voi säilyä. Siis sellaisten valtioiden, joilla on voimaa tämä sanelu toisille pakottaa, mikäli ne tämän maailmankuvan haastavat. Tämä jos jokin luo riitasointuja monen liberaalin (kuten allekirjoittanut) mieleen. Tosiasioista jos joistain on kuitenkin turha riidellä.
Toinen Kaganin mielenkiintoinen ajatus liittyy “heikkouden psykologiaan” ja riskinsietokykyyn. Hän argumentoi, että taho, joka on heikompi, sietää enemmän riskiä, ei siksi, että se haluaisi, vaan siksi, kun se ei muuta voi. Vahva taas poistaa riskit, ehkä pienemmätkin, jossa sillä on keinot tehdä se ilman merkittäviä seurauksia. Hän myös toteaa näin: “A better explanation of Europe’s greater tolerance for threats is, once again, Europe’s relative weakness. Tolerance is also very much a realistic response in that Europe, precisely because it is weak, actually faces fewer threats than the far more powerful United States.” Eli heikommalla on myös samaan aikaan vähemmän riskejä, koska sen asemaa ei ole samalla tavalla hyödyllistä haastaa.
Heikompi tai ei, Euroopalla on ongelma Putinin Venäjän kanssa. Tämä ongelma on ollut tiedossa vuosia, ja Eurooppa on rakentanut sen huolella itselleen ahneudella, sokeudella ja suoranaisella pelkuruudella. Kaikki kolme tai ainakin viimeinen ovat kaiketi suoraa seurasta Euroopan epäyhtenäisyydestä ja sotilaallisesta heikkoudesta. Olisimmeko sietäneet Putinin tekoja ja riskejä 2022, 2014 tai tätä ennen, mikäli meillä olisi ollut voima (ja sen tuoma rohkeus) estää tätä autoritaarista kehitystä? Olisiko Putinin valta ollut koskaan edes mahdollinen sotilaallisesti vahvan ja ulkopoliittisesti yhtenäisen Euroopan naapurissa? Ehkä Jeltsinin “kaaos” olisi jatkunut ja jonkin muotoinen protodemokraattinen kehitys olisi ollut mahdollinen vaihtoehdon puuttuessa.
Spekulointi on tietysti helppoa ja melko hyödytöntä. Siitä voi kuitenkin löytää ajatuksia Euroopan tulevan ulko- ja turvallisuuspolitiikan muodostamiselle. Kirjoitan tarkoituksella Euroopasta, koska Euroopan unionilla ei välttämättä tässä ole riittäviä yhteisiä intressejä. Sen sijaan Euroopan sisällä on muutama viiteryhmä, jotka voisivat asialle tehdä jotain. Yksi ryhmä ovat valtiot, jotka jakavat rajan Venäjän kanssa. Tässä ryhmässä on kulttuurillisesti sekä taloudellisilta ja teollisilta lähtökohdiltaan hyvin erilaisia valtiota. Näillä kaikilla on kuitenkin hyvin konkreettinen ja yhteinen ongelma. Toinen viiteryhmä olisivat pohjoismaat. Kulttuuri ja teollinen ja taloudellinen tilanne ovat melko samankaltaiset. Ryhmä jakaa myös ongelman Venäjän kanssa vähintään Suomen, Ruotsin ja Norjan osalta. Yhdistyneet kuningaskunnat ovat tavallaan oma tekijänsä tässä lisäksi. He edustavat Euroopan vahvinta valtaa ja ovat merkittävä Yhdysvaltojen liittolainen. He myös näkevät, ehkä Kaganin ajatusta lainaten, riskit selvemmin, koska heillä on suurempi kyky niihin puuttua.
On vaikea keskittyä planetaaristen ongelmien ratkaisemiseen, jos on epävarma, pystyykö tarvittaessa puolustamaan itseään. “Punainen kuningatar” pakottaa kaikki lopulta käyttämään voimaa. Ehkä Euroopan vähintään näissä pienemmissä ryhmissä tulisikin keskittyä sotilaallisen kyvykkyytensä merkittävään kasvuun. Näin vaalimiamme valistuksen arvoja voisi uskottavasti edustaa ja puolustaa.
Lähteet
- Robert Kagan, Power and Weakness, *Policy Review,* June 2002, luettavissa: ~[https://web.archive.org/web/20130619163931/http://www.newamericancentury.org/kagan-20020520.htm](https://web.archive.org/web/20130619163931/http://www.newamericancentury.org/kagan-20020520.htm)~