Teollisuutemme vanheneminen, ilmastonmuutos, sodat diplomatian jatkeena ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen katoaminen ovat muuttaneet ja muuttavat Suomea pysyvällä tavalla. Tässä tilassa demokratian ja mielipiteenvapauden on kriittistä ja sen säilyminen edellyttää aktiivista, konkreettista työtä. Tuon työn voimanlähteenä on pirteä talous. Vaikka valtio ei voi pakottaa innovaatiota, se voi käyttää keinojaan luoda niiden syntymiselle tosiasiat huomioon ottaen parhaat mahdolliset edellytykset. Tämä tulisi olla sen eräs keskeinen tehtävä. Meillä Suomessa meidän tulisi tehdä tätä paremmin.

Ajattelen olevani liberaali, mutta huomaan olevani monella tapaa konservatiivinen. Iän myötä konservatismi lisääntyy. Ajattelen sen johtuvan tiedon, niin tutkitun kuin kokemusperäisen, lisääntymisestä. Ideologia ei ole toteutettavissa oleva strategia. Seuraavassa on lista ehdotuksiani muutoksiksi. Tämä ehdotus ei ole lopullinen, kokonaisuudessaan toteutettavissa tai vailla virheitä. Ajattelen sen olevan ajassa elävä lista ajatuksistani keskeisistä ongelmistamme ja niiden mahdollisista ratkaisuista.

Osa ehdotuksista on konkreettisempia kuin toiset. Niitä yhdistää kuitenkin niiden edellytys uudistaa Suomen sisäpolitiikkaa paljon. Vanha järjestelmä ei välttämättä kykene luomaan uuden maailman ongelmien edellyttämiä ratkaisuja. Lisäksi ehdotusten toteutus edellyttäisi ison kansanosan mandaattia ja yli hallituskausien ja sukupolvien jatkuvaa yhteistyötä. Osa muutoksista vie sukupolvia. Tämä taas edellyttää monen poliittisen tabun rikkomista sekä nykyisen järjestelmän ongelmien ymmärtämistä ja hyväksymistä riittävän samalla tavalla. Mielestäni meillä ei ole edes keinoa toteuttaa tällaista tällä hetkellä.

Ehdotukset

Kansantalous

• Emme tiedä, milloin taloutemme kääntyy (merkittävään) kasvuun. Koska emme voi pakottaa innovaatioita, meidän tulee keskittyä niiden syntymisen mahdollisuuden maksimoimiseen, niiden kannattavaksi liiketoiminnaksi muuttamisen mahdollistamiseen ja vain välttämättömiin menoihin.
• Keskeisimpiä tekijöitä tässä ovat demokraattinen yhteiskunta ja korkeatasoisesta koulutuksesta seuraava korkea osaaminen. Emme siis voi leikata koulutuksesta, terveydenhuollosta, puolustuksesta tai perusinfrastruktuurista. Kaikesta muusta voimme leikata.
• Luonnonvarojen päätyminen ulkomaalaisille omistajille tulee estää ja niitä tulisi hyödyntää kansallisesti strategisemmin. Valtion tulisi investoitava kansallisen yksityisen sektorin kanssa kaivostoimintaan, jotta arvokkaat mineraalit saadaan hyödyttämään Suomen kansantaloutta. Mineraalien viennillä voisimme saada tarvittavia tuloja. Tällä tavalla voimme itse myös päättää sen kestävyyden tason, jolla tätä maaperällämme tehdään. Valtion tulisi investoisi raaka-aineiden keräämiseen kestävällä tavalla ja tukisi yksityistä sektoria synnyttämään kotimaista kaivosteollisuutta. Verovaroin tehtyjen investointien päätyminen yksityiseen (ja mahdollisesti ulkomaiseen) omistukseen tulisi estä lainsäädännöllä.
• Verotusta ja kannustimia on muutettava siten, että investoiminen toiminnan kehittämiseen, kasvattamiseen ja paikalliseen työllistämiseen toimintojen myymisen sijaan olisi kannattavampaa. On järjetöntä, että vähänkin menestyvät liiketoiminnat myydään ulkomaisille sijoittajille niiden kasvuun uskomisen sijaan.
• Olemassa olevaa erityisosaamista tulisi hyödyntää röyhkeämmin. Esimerkiksi puolustusteollisuuden ja jäänmurtajien kauppaa voisi edistää opportunistisemmin.
• Suomen tulee auttaa luomaan sellaista teollisuutta, jolle on kysyntää ja joka samalla hyödyttää kansallisia tavoitteitamme muilla tavoin. Julkisen ja yksityisen sektorien tulisi laatia ja toimeenpanna yhteinen, yli hallituskausien kantava, toimintasuunnitelma seuraavien teollisuuden osa-alueiden kasvattamiseksi: puolijohteet ja virtapiirit (”Euroopan Taiwan”), ampumatarvikkeet (tuleva ruutitehdas on hyvä esimerkki), sotilas- ja siviilikäyttöön tarkoitettujen drone-laitteiden tuotanto (laitteet ja ohjelmistot), energiateollisuuden innovaatiot, kuten pienoisydinvoimalat ja riittävä lääketeollisuus huoltovarmuuden kannalta.
• Lisäksi Suomen kannattaisi edistää Pohjoismaisen puolustusteollisuuden klusterin perustamisen ajamista. Yhteistä teollisuutta ja maantieteellisiä intressejä tulisi hyödyntää strategisemmin.
• Koska emme voi olla kokoamme suurempia, meidän tulisi suhteellisen edun näkökulmasta keskittyä muutamaan teollisuuden alaan, jossa voimme olla vähintään Euroopan talousalueella merkittävä toimija. Samalla nämä teollisuuden alat edistäisivät kansallisia etujamme kansantalouden, puolustuksen ja ympäristön näkökulmista.
• Yrittämisen helpottaminen. Yrittämisen tulisi olla aina parempi vaihtoehto, kuin olla tekemättä mitään. Yrittämisen tulisi olla myös houkutteleva vaihtoehto palkkatyölle. Tuotekehitykseen, paikalliseen tuotantoon ja työllistämiseen ja liiketoiminnan kasvattamiseen investoiminen tulisi olla aina johdon palkitsemista parempi vaihtoehto. Tätä tulisi ohjata kannustimilla.

Puolustus

• Suomen on ylläpidettävä omaa uskottavaa puolustusta, joka nojaa laajaan reserviin. Se on yksityisarmeijaa tehokkaampi ja demokratian säilymisen kannalta parempi vaihtoehto.
• Puolustusta tulee tehdä yhteistyössä keskeisten kumppanimaiden kanssa. Näitä ovat maat, joilla on samat maantieteelliset intressit ja/tai riittävä sotilaallinen suorituskyky omien tavoitteidemme turvaamiseksi. Tämä tarkoittaa läheistä yhteistyötä muun muassa Ruotsin ja Viron kanssa. Euroopan keskeisten turvallisuuspoliittisten toimijoiden kanssa on taas tehtävä yhteistyötä valvonnan, harjoitusten, tiedustelutiedon ja puolustusteollisuuden saroille. Keskeisiä kumppanimaita ovat: Ruotsi, Norja ja Viro (ovat lähellä ja jakavat Venäjän rajan), Puola (yhteinen vihollinen), UK, Saksa ja Ranska (paikalliset merkittävät sotilasmahdit).
• NATO on bonus, jonka varaan puolustusta ei voi jättää.
• Omasta ydinaseesta keskustelun voisi aloittaa. Maailma ilman ydinaseita olisi paras, mutta sitä odotellessa ne maat, joilla ei niitä ole, eivät ole ilman enempää turvassa. Oma ydinase kannattaisi toteuttaa salassa ja tulla asian kanssa esille vasta kun se/ne on tehty.
• On hyväksyttävä, että Kiina ja Venäjä hyväksikäyttävät avoimen yhteiskuntamme heikkouksia ja omia kansalaisiaan maassamme. On valitettava tosiasia, että näistä maista tulevat henkilöt ja heidän yrityksensä ja omistuksensa maassamme muodostavat eri kokoisia turvallisuusuhkia.

Ympäristö

• Ideologinen ympäristöpolitiikka on korvattava käytännöllisellä. Meidän on huolehdittava siitä, että oma ympäristömme pysyy hyvässä kunnossa ja asuttavana. Se olkoon paras esimerkki, mitä voimme antaa.
• Samaan aikaan meidän tulee mahdollistaa sellainen teollisuus, jonka varassa voimme ylipäätään omia keskeisiä poliittisia instituutioitamme. Koska emme voi tai edes halua kollektiivisesti elää linkolalaisessa maailmassa, emme voi rajoittaa omaa kilpailukykyämme liikaa.
• Kun vesi nousee, maailma muuttuu joka tapauksessa. Suurin osa ei tee mitään ennen tätä. Tuossa maailmassa vahva kansantalous selviää heikkoa todennäköisemmin.

Maahanmuutto

• On hyväksyttävä, että maahanmuuttopolitiikkamme on ollut epäonnistunutta. Se on ollut sekoitus suunnitelmattomuutta ja idealismia, joiden tuloksena olemme saaneet sen monia huonoja puolia (työttömyyttä, rauhattomuutta ja yhteiskunnallisia lisäkustannuksia).
• Suomi tarvitsee sekä tärkeää suorittavaa työtä että korkean jalostusasteen tekeviä maahanmuuttajia ja sellaista osaamista, joka kääntyy Suomessa suomalaisissa yrityksissä kannattavaksi liiketoiminnaksi. Tulisi hyväksyä itsekäs ja käytännöllinen lähestyminen. Suomi on liian pieni talous ylläpitämään idealistista lähestymistä.

Mietin, miten maahanmuutosta ja siihen liittyvistä ilmiöistä voisi käydä rakentavaa ja objektiivista keskustelua. Aiheeseen liittyy sellaisia ongelmia lyhyellä ja pitkällä jänteellä, että ilman kansaa yhdistävää näkemystä ja sen tuomaa poliittista mandaattia, niitä on vaikea ratkaista eettisellä tavalla. Tai ratkaista ollenkaan.

Isoin ongelma ei mielestäni tällä hetkellä liity edes näihin ongelmiin itseensä, vaan koko teemasta keskustelemiseen. Kaikki puolueet eivät halua käydä todellista keskustelua koko aiheesta. Sitten taas ne, jotka haluavat, pyrkivät käymään sitä tavalla, joka provosoi mielipiteitten ääripäitä, lietsoo pelkoja ja ennakkoluuloja entisestää. Toisaalta osa pyrkii poisselittämään esiin nousevia ongelmia ideologisella dogmilla. Ehkä osasta taas ongelmia ei edes ole. 

Mielestäni ensimmäinen askel asian ratkaisemisessa olisi luoda sellainen keskustelukulttuuri ja ympäristö, jossa tunteita herättävästä ja kompleksista aiheesta pystyttäisiin keskustelemaan kenenkään tuntematta oloaan uhatuksi tavalla, joka tukahduttaa mahdollisuuden yhteisen ymmärryksen syntymiselle. Tämän lisäksi tosiasioiden tulisi olla käsittelyn pohja.

Tällaista asian käsittelemistä voisi myötävaikuttaa neutraalimpi tapa esittää faktatietoa aiheesta. Hyvä keino tähän voisi olla käsitteiden uudelleenmääritteleminen. Voisimmekin esimerkiksi alkaa keskustella “maahanmuuttajien” sijasta kielitaidottomista. Kielitaidottomuus ei erittele sosiaalista taustaa. Siihen kuuluvat yhtä lailla ne korkeasti koulutetut, joiden “ei tarvitse” oppia kieltä kuin esimerkiksi pakolaiset, jotka eivät ole eri syistä päättäneet kieltä opiskella. Vaikka tämä käsite ei kata kaikkia niitä teemoja, joista on keskusteleminen olisi tarpeen, mielestäni se kattaa kuitenkin vähintään epäsuorasti suurimman osan. Se tekisi sen lisäksi tavalla, josta argumentin eri ääripäät voisivat olla ainakin teoriassa yhtä mieltä: kielitaidon puuttuminen ei muuksi muutu, vaikka suhtautuminen asiaan eroaisikin toisten näkemyksistä.

Kielitaidottomiin liittyvien faktojen osalta kiinnostavia tietoja voisivat olla esimerkiksi seuraavat: mikä osuus väestöstä ei osaa yhtään virallista kieltä, mikä on tämän väestönosan työllisyys ja koulutusaste, sekä miten kieltä osaamattomien ryhmä on edustettuna rikollisuudessa ja sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa.  

Toinen askel olisi luoda yhteinen ymmärrys ongelman tai ongelmien olemassaolosta. Uskon suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvien ja kielitaidottomien olevan samaa mieltä siitä, että jotain korjattavaa on, vaikka mielipiteet korjattavasta asiasta eroavaisivatkin toisistaan. Tämän vaiheen tarkoitus olisikin löytää yhteisymmärrys siitä, että korjattavaa yleensä on. Niin yksinkertaiselta kuin se tuntuukin, on tärkeää löytää jotain, josta olla samaa mieltä ja ehkä helpoin asia, josta olla samaa mieltä on se, että korjattavaa on.

Vaikka edelliset kaksi askelta ovat kaukana helpoista, kolmas askel olisi todennäköisesti näistä tähän mennessä vaikein. Kun ollaan yhtä mieltä ongelman olemassaolosta, tulisi seuraavaksi muodostaa yhteisymmärrys mistä ongelmasta tai ongelmista on kyse. Yksi puoli voi sanoa, että kielitaidottomat ovat yliedustettuina tietyissä rikoksissa, toinen puoli taas, että ennakkoluulojen ja kielitaidottomuuden vuoksi työn saaminen on vaikeaa ja turvallisen elämän puitteiden luominen vaikeaa, mikä taas osaltaan heikentää motivaatiota kielitaidon opiskelulle, jos uskoa tulevaan ei ole. Molemmat puolet ovat todennäköisesti oikeassa. Tosiasiassa ongelmat eivät taistele keskenään. On hyväksyttävä, että on monta ongelmaa ja osa niistä kietoutuu toisiinsa tavalla, joka muodostaa pirullisia noidankehiä.

Neljäs askel olisi muodostaa mandaatti ja edellytykset poliittisille instituutioille alkaa toteuttamaan ratkaisuehdotuksia ongelmiin. Tämä ei olisi yhtään sen helpompi vaihe. Jos se ihme tapahtuisi, että kaikki osapuolet olisivat yhtä mieltä edes ongelmasta, siihen olisi varmasti monia keskenään ristiriitaisia ratkaisumalleja, joista osa epäeettisiä ja osa epärealistisia. Näistä tulisikin pystyä valitsemaan ne, jotka yleensä ovat mahdollisia. Siksi taloudellisen kuin moraalisen rajauksen tekeminen olisi tarpeen. Ja jälleen näistä rajaavista kriteereistä tulisi olla riittävä yksimielisyys argumentin eri puolin.

Jos olisi päästy siihen pisteeseen, että jopa ratkaisusta ollaan samaa mieltä, tulisi seuraavaksi haasteeksi se tosiasia, että sen toteutus ja mahdollisen vaikutuksen arviointi vie vuosia – tai sukupolven. Siksi kansakunnan yhdistävä näkemys on tarpeen, jotta hallituskausien ylittävien ratkaisujen toteutus on mahdollista lyhytnäköisen nokittelun sijaan. Julkinen talous on vastaava aihe.

Konkretian esittäminen ajatuksen esittämiseksi on hankalaa, koska meillä ei Suomessa ole oikein sellaista foorumia, jossa esittämieni ensimmäisten vaiheiden edellyttämät keskustelut voisi järjestää. Sosiaalinen media olisi teoriassa mahdollinen alusta, mutta nykyisessä muodossaan se ei palvele konsensuksen löytämistä. Ehkä YLE:llä voisi olla rooli toteuttaa tämä foorumi. Jos tämä olisi helppoa, se kaiketi olisi jo tehty. Vaikeita asioita ei voi oppia tekemättä vaikeita asioita. Näihin talkoisiin osallistuisin mielelläni.

Tänä päivänä enemmän kuin koskaan on tarve korkeatasoisemmalle kansalliselle ja kansainväliselle keskustelukulttuurille. Mielipiteet ovat nostettu tosiasioiden rinnalle tai ohi.

Sosiaalisen median anonymiteetti, tekoälyllä tuotettu sisältö, kirjoitusten koon rajoittaminen, sekä sisällön nopeaan kuluttamiseen tähtäävät liiketoimintamallit edistävät tätä ikävää kehitystä, vaikka samalla ne mahdollistaisivat ennennäkemättömän tavan osallistua poliittiseen, kaikkia koskettavaan, keskusteluun.

Artikkeli ”How to Criticize with Kindness: Philosopher Daniel Dennett on the Four Steps to Arguing Intelligently” on jäännyt pysyväksi referenssimateriaalikseni vastineiden tai kommenttien kirjoittamiseen. Uskon tästä mallista olevan hyötyä kaikille paremman keskustelukulttuurin rakentamiseen. Seuraava referointi on omani Daniel Dennetin tekstistä ja Anatol Rapoportin ideasta.

1. Pyri ilmaisemaan uudelleen vastapuolesi näkökulma niin selkeästi, elävästi ja oikeudenmukaisesti, että tämä voisi sanoa: “Toivon, että olisin pystynyt ilmaisemaan sen näin.”
2. Luettele kaikki kohdat, joista olet samaa mieltä varsinkin jos ne eivät ole yleisen yhteisymmärryksen asioita.
3. Luettele kaikki asiat, jotka olet oppinut vastapuoleltasi.
4. Vasta tämän jälkeen olet saanut luvan lausua kritiikkisi.

Erimieltä tulee voida olla, eikä itsensä kanssa keskustelemalla ei voi oppia kaikkea. Vastakkaisista ajatuksista olisikin arvokasta pystyä käymään hyvää keskustelua elämämme kaikilla osa-alueilla. Ehkä Rapoportin ja Dennetin ajatukset voisivat auttaa meitä tässä.

Lähteet

The Marginalianin artikkeli ”How to Criticize with Kindness: Philosopher Daniel Dennett on the Four Steps to Arguing Intelligently” on luettavissa https://www.themarginalian.org/2014/03/28/daniel-dennett-rapoport-rules-criticism/.

Kirjoitus on kommentti Helsingin sanomissa 3.7.2025 julkaistuun mielipidekirjoitukseen “Tieteen tarkoitus ei ole miellyttää ulkopuolisia tahoja” (luettavissa: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000011339122.html).

Kirjoittaja esittää, että “Tieteen tulee aina olla vastuussa tieteelle itselleen.” Vaikka olen tästä samaa mieltä yleisellä tasolla, se ei mielestäni silti päde samalla tavalla kaikkeen tutkimuksen rahoitukseen.

Mielestäni tavallisen kansalaisen näkökulmasta tieteen tulisi edusta totuutta sen puhtaimmassa merkityksessä. Tieteen nimissä poliittisen ideologisen agendan ajaminen lienee pahinta, mitä tieteen tekemiselle voisi tapahtua ja se tulee estää. Silti politiikan ja tieteen sekoittumista tuskin voidaan koskaan käytännössä mahdotonta, sillä ihmisen tekemänä tiedekin on samalla tavalla altis korruptiolle kuin politiikkakin.

Ilman vakavaraista, vakaata ja tiedemyönteistä yhteiskuntaa vapaan tieteen harjoittaminen ei liene edes mahdollista ainakaan yhtä tuloksekkaasti. Vaikka tutkimusta voinee tehdä myös ilman rahoitusta, ilman sitä ei käytännössä päästä tieteen tekijöiden toivomiin tai yhteiskuntien tarvitsemiin tuloksiin. Mikäli tutkimus saa rahoitusta kokonaan tai osittain markkinoilta ja/tai verovaroista, on selvää, että rahoittajat ovat tutkimuksen asiakkaan asemassa antamassa rajauksia ratkaistavien ongelmien tai mielipiteitä tutkimuksen kohteen suhteen.

Luonnollisesti, mikäli demokraattinen järjestelmämme ajaisi tiedepolitiikkaa (ironiasta huolimatta kirjoittajan käyttämä termi), joka sijoittaisi tietyn osan BKT:sta tiedeyhteisön vapaaseen käyttöön, tilanne olisi toinen. Pääsääntöisesti tiedepolitiikka lähtee kuitenkin kait siitä oletuksesta, että yhteiskunta ei tarvitse tiedettä pelkästään tieteen tekemisen vuoksi, vaan sen potentiaalisista hyödyistä yhteiskunnan olemassaololle ja kehitykselle (myös suhteessa toisiin yhteiskuntiin). Tästä näkökulmasta kaikki tieteen tekeminen ei ole samalla viivalla.

Itsenäisesti rahoitettu tutkimus tietysti mahdollistaa vapautta, mikäli tutkimuksen merkitystä ei tarvitse perustella kuin itselleen. Mutta kuten kirjoittaja itsekin toteaa “— on hyväksyttävä joko ajatus siitä, että tieteen tai jonkin tieteenalan rahoitusta on leikattava tai että tieteen autonomiaa on rajoitettava ja valtaa rahoituspäätöksistä on siirrettävä ulkopuolisille tahoille, kuten poliitikoille.”

Mielestäni ratkaisu ei löydy yksin tiedeyhteisön kuin vapailla vaaleilla valittujen poliitikkojen ja yhteiskuntamme poliittisten instituutioiden mielipiteistä. Ehkä parasta on keskustella asiasta kriittisesti ja avoimesti säännöllisesti, sillä tuen säilyminen vapaalle tieteelle edellyttää sen rahoittajien, kansalaisten, tukea. Tästä näkökulmasta lienee tervettä, että tieteen tekijät kykenevät perustelemaan vakuuttavasti ja ymmärrettävästi myös tiedeyhteisön ulkopuolelle vapaan tieteen merkityksen.

Salla Vuorikoski kirjoittaa mielenkiintoisesta aiheesta Helsingin sanomissa 2.2.2025 otsikolla “Miljardööri voisi ostaa Suomen poliittisen järjestelmän helposti ja halvalla“ (artikkeli luettavissa lehden tilaajille: HS-analyysi | Miljardööri voisi ostaa Suomen poliittisen järjestelmän helposti ja halvalla). Kansainvälisen politiikan pelisäännöt ovat muuttumassa siten, että yksittäisten politiikkojen ja puolueiden ostaminen yli rahojen vaalirahalla on tuotu suurvaltojen aktiivisesti käytettyjen työkalujen joukkoon. Valtiollinen ja yksityisen sektorin tekemä vaikuttaminen lobbaus ja puhdas korruptio ovat todennäköisesti olleet olemassa ihmislajin yhteiskunniksi järjestäytymisen synnystä saakka, mutta demokratioissa sitä on sentään jouduttu tekemään erilaisten peitteiden alla, mikä on mahdollisesti hillinnyt ilmiötä.

Kyseessä onkin jälleen uusi, tämän uuden ajan, hyökkäysvektori avoimia demokratioita vastaan. Vuorikoski siteeraa tutkija Matti Muukkosta: ”Suomen poliittinen järjestelmä on suhteellisen helposti ja todennäköisesti miljardööreille suhteellisen pienin kustannuksin ostettavissa”. Kyseessä on toimiessaan käytännöllinen ja tehokas työkalu. Ohitetaan esileikki ja mennään suoraan asiaan. Vaikka poliittisen päätöksenteon ostaminen ei ehkä todellisuudessa ole aivan näin yksinkertaista, kiinnostavaa on se, että näitä aloitteita tulee vihollisten lisäksi liittolaisilta.

Artikkeli esittää, että tätäkin yhteiskunnallista ja valtiollista haavoittuvuutta vastaan tulee tehdä koventavia toimenpiteitä. Kirjoittaja ehdottaa esimerkiksi ulkomaisen rahoituksen täyskieltoa ja artikkeli peräänkuuluttaa vaalirahoituksen täydellistä läpinäkyvyyttä. Kuten Muukkonenkin kirjoituksessa toteaa, äänestäjän tulisi tietää, kenen lauluja ehdokkaat laulavat. Olen koventamisesta samaa mieltä. Väärien asioiden hankaloittaminen kannattaa, vaikkei niitä voisikaan täysin kitkeä. Mutta kuten Vuorikoski itsekin toteaa, röyhkeys elää kukoistuskauttaan. Jos valta on kaupan, keinot sekä sen myymiseksi että ostamiseksi järjestyvät. Ostajien lisääntyessä ja hinnan noustessa myyjiäkin tullee lisää. Vaikka vallalla oleva eetos edelleen edellyttää rehellisyyttä ja lahjomattomuutta, vanha viisaus toteaa meidän olevan vain yhtä lojaaleja, kuin vaihtoehtomme ovat.

Mielestäni tässäkin asiassa aidosti sivistynyt ja koulutettu kansa on huomattavasti vastustuskykyisempi tällaiselle vaikuttamiselle, tuli se sitten vihollisten tai liittolaisten suunnalta. Sivistynyt ihminen ymmärtää, ettei valta saa olla kaupan. Kouluneuvos Olli Luukkainen kirjoittaa mielipidekirjoituksessaan Suomen kuvalehden numerossa 5/2025 Suomessa olevan sivistysvaje. Ehkä tämä olisikin se asia, joka kipeimmin edellyttää toimia.

Viimeistelemättömiä ajatuksia Suomen ja Euroopan tilanteesta alkuvuodesta 2025.

En usko valtaan itsetarkoituksellisena päämääränä. Pidän kuitenkin äärimmäisen tärkeänä sitä, että pystyy tekemään itse itseään koskevat päätökset. Tällä hetkellä Eurooppa ei tee eikä kykene tekemään päätöksiä itseään koskien.

Maailmanpolitiikassa vain vallalla on väliä. Vaikka oikeamielisyydelle olisi tarvetta enemmän kuin koskaan, tätä peliä ei sillä pelata, tai ainakaan voiteta. Eurooppa on kuin kahden suurvaltagangsterin panttivankina: tinen uhkaa tuholla toisen kiristäessä suojelulla. Hajanaisena ja heikkona Euroopan on vain maksettava suojelusta. Torumisella, sääntelyllä ja ”esimerkillä” en usko Euroopan pääsevän kovin pitkälle siinä maailmanjärjestyksessä, jota USA ja Kiina ovat muovaamassa. Siinä maailmanjärjestyksessä vain kovilla arvoilla ja konkretialla on merkitystä. Se ei ole mieluisaa, mutta tosiasioiden kieltäminen on harhaista. En usko silmien sulkemisen johtavan niihin lopputuloksiin, joita ihmiskunnan elämä planeetallamme tarvitsee. Peliä on pelattava ja siinä olisi tärkeä pärjätä.

Eurooppa ei ole yhtenäinen. Se on hajanainen maanosa, jota leimaa pitkä historia sisäisiä erimielisyyksiä. Eurooppa ei myöskään ole kyennyt uudistamaan teollisuuttaan samalla tavalla, kuin Kiina ja USA. Sen talous on heikko. Lisäksi Venäjän hyökkäys paljasti Euroopan heikon puolustuskyvyn (ja onneksemme todisti Putinia Venäjän kyvyttömyyden). Mikä sitten neuvoksi?

Kirjoitin taannoin asioista, joihin Suomi voisi teollisuudessa ja taloudessaan keskittyä. Pohdin samalla mahdollisia valtioiden ryhmiä, joiden kanssa yhteistyö olisi tarpeellista ja kannattavaa tässä onnistuakseen. Ehkä näistä ideoista olisi apua myös Euroopan tilannetta ratkaistaessa.

Pohdin taannoin, että Suomi voisi keskittyä kehittämään muutamaa teollisuudenalaa: energia, aseet ja korkea teknologia. Ne ovat asioita, joita kaikki tarvitsevat, edellyttävät asiantuntemusta (pelkän raa’an työvoiman sijaan, mitä meillä ei ole tarpeeksi), edellyttävät jonkinasteista integriteettiin (jossa konfliktin ”puolella” on väliä) ja ennen kaikkea ne ovat hyvin arvokkaita nyt ja jatkossa. Suomella on myös maantieteellisesti keskeinen asema ”Idän ja Lännen rajalla”. Jatkossa tämä koskee myös arktista aluetta. Meille on USA:lla ja Euroopalla varmasti käyttöä.

Käytännössä tämä tarkoittaisi tieteeseen ja teollisuuteen panostamista sellaisilla aloilla, jotka ovat tulevaisuusvarmoja (future proof), kuten tekoäly, biotekniikka ja avaruus. Aseissa voisimme keskittyä droonien kehittämiseen ja tuotantoon itsemme turvaksi ja myytäväksi muille. Drooniteknologialla on myös paljon sovelluskohteita siviilikäytössä. Aseissa olisi lisäksi tarpeen keskittyä ampumatarvikkeiden tuotantoon. Energian osalta voisimme taas keskittyä ydinvoiman ja energian varastoimisen kehittämiseen (edullinen energiaomavaraisuus olisi kilpailuetu).

Entä sitten Euroopan tasolla? EU:n tarkoitusta tulisi arvioida uudelleen. Tarvitsemme puhtaammin kauppaliiton ilman itseämme kuormittavaa ja osaoptimoivaa byrokratiaa. Puolustusliitoksi siitä ei ole. Meillä ei vain aidosti ole samat tavoitteet Euroopan länsirannalla, kuin itärajalla. Puolustus on hoidettava yhdessä UK:n, USA:n ja niiden valtioiden kanssa, joiden nahka on todellisuudessa pelissä. Muilta edellytettäisiin näihin puolustusmenoihin osallistumista. Sen sijaan, että maksaisimme suojelusta vain USA:lle, voisimme rakentaa siitä kannattavaa teollisuutta Eurooppaan. Samalla sen ympärille voisi rakentua kaupankäynnin ja kehittämisen klustereita kykenevien ja tavoitteiltaan riittävän samankaltaisten valtioiden kanssa. Eräs klusteri voisi olla pohjoismaat, Viro/Balttia ja UK. Voisimme näin luoda todellisia vaihtoehtoja yhdysvaltalaiselle teknologialle, joka toisi meille valtaa ja parantaisi neuvotteluasemaa, vaikka olisimmekin liittolaisia.

Ehkä on myös tarpeen puhua ideologiasta. Olemme ehkä Euroopassa halunneet nähdä itsemme valistuksen arvojen ylläpitäjänä maailmassa, jota hallitsee amoraalinen käytännöllisyys. Kyseessä on jalo ajatus, jonka en soisi sammuvan. Arvojen ylläpitäminen edellyttää kuitenkin kykyä niitä puolustaa niiltä, jotka niitä voimalla haastavat. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei Euroopalla ole juurikaan pelimerkkejä tässä pelissä. Mielestäni ei kannata olla oikeassa ja hävitä arvoineen olemasta. Sen sijaan on kasvatettava riittävä voimaa oikeaksi kokemien arvojen puolustamiseksi. Miten tärkeä jokin asia voi puolestapuhujalleen olla, jos ei omaa mitään kykyä sen mukaista elämää toteuttaa tai sitä haastajia vastaan puolustaa?

Itsenäisyys on vapautta olla irrallaan toisten mielivallasta toisia kuitenkaan alistamatta. Ehkä se on todellisuudessa mahdoton yhtälö.

Itä ja Länsi vaikuttavat tällä hetkellä ennennäkemättömällä tavalla sosiaalisen median avulla niin sisäiseen kuin kansainväliseen poliittiseen mielipiteeseen. Jopa tavalla, joka vaikuttaa yhteiskuntarauhaan. Kyseessä on kehitys, jossa on vaikea nähdä muuta kuin uhkakuvia.

Samalla alustat ovat historiansa aikana omalla tavallaan demokratisoineet tiedonvälityksen. Tai näin ainakin oli sosiaalisen median alkuaikana. Oikean tiedon saamista rajoittavat hallitukset joutuivat syystäkin ainakin kaivamaan enemmän kuvetta taistelussaan inklusiivisempien poliittisten instituutioiden syntymistä vastaan. Mielestäni oikean tiedon saatavuus on korkean koulutuksen ohella demokratian syntymisen ja säilymisen tärkeimpiä tekijöitä. Siksi tätä mahdollistava teknologinen kehitys on tärkeää.

Kuitenkin vapaa tiedonvälitys vaikuttaa olevan äärimmäisen haavoittuvaa. Ne, jotka haluavat sen estää, ovat keksineet sensuuriakin pirullisemman keinon: kaiken tiedon tekemisen epäluotettavaksi. Heille on parempi, ettei usko mihinkään, kuin uskoisi vain tiettyihin valheisiin. Vuonna 2025 näyttää siltä, että Itä ja Länsi ovat molemmat käyneet määrätietoisesti taistoon oikeaa tietoa vastaan. Mis- ja disinformaatio “omien” ja “vihollisten” puolelta tuntuu olevan arkipäivää ja välineenä tälle ovat suurvaltojen omistuksessa olevat ja isoegoisten johtajiensa (tai tästä unelmoivien oligarkien) agendaa toteuttavat sosiaalisen median alustat. Juuri kun luotettavia lähteitä oikealle tiedolle tarvittaisiin eniten, tuntuu sellaisen syntyminen keskellä totuuden vastaista sotaa utopistiselta.

Mitä vaihtoehtoja meillä sitten on? En usko sosiaalisten medioiden täyskieltoon EU:ssa. Mielestäni olisi vaikea perustella oikean tiedon levittämisen ja mielipiteen vapauden ilmaisun vaikeuttamista sillä, että sitä voidaan myös väärinkäyttää. On keksittävä jotain muuta. Voisiko ratkaisuna olla sitten sääntelyn lisääminen? EU:lla ei taida ole tarpeeksi pelimerkkejä tässä pelissä. Sillä ei nähtävästi ole ollut halua ja välineitä osallistua sosiaalisten medioiden alustojen kilpajuoksuun. On ollut helpompaa olla osa yhdysvaltalaista infrastruktuuria. Olemmehan me samalla puolella, halusimme tai emme. Sääntely on vaikeaa silloin, jos arvovaltaa sen toteuttamiseksi ei riittävästi ole. Entä voisiko tilalle sitten kehittää jonkin vaihtoehtoisen ratkaisun? Näitä on, mutta ne eivät vain kerää vastaavaa määrää käyttäjiä. Verkostovaikutus (network effect) on kriittinen, jotta vaihtoehdosta voisi tulla todellinen vaihtoehto. Vaihtoehtojen heikkouksista huolimatta sääntelyn lisääminen lienee silti niistä välttämättömin.

Rajoittamalla sosiaalisen median alustojen toimintaa EU-alueella, EU voisi pyrkiä luomaan terveempiä periaatteita näille teknologioille. Helppoa se ei kuitenkaan ole. EU voisi merkittävästi rajoittaa ja jopa estää nämä Kiinan ja USA:n alustojen toiminnan Euroopassa. Ongelma on tietenkin siinä, että tästä voisi seurata kauppasotamaisia seurauksia myös USA:lta. Haluan silti leikitellä ajatuksella.

Rajoitukset

Sosiaalisen median alustoja voisi rajoittaa seuraavin tavoin:

• Alustojen käyttö edellyttäisi täysi-ikäisyyttä tai esimerkiksi 16-vuoden ikärajaa. Alustan käyttöönotto edellyttäisi henkilökohtaista vahvaa tunnistautumista. Alustasta riippuen siellä tulisi kuitenkin voida toimia anonyymisti lakia ja asetuksia toki noudattaen. Vanhempien tunnuksilla toimintaa voisi rajoittaa siten, ettei tilejä samassa palvelussa voisi olla kuin yksi per identiteetti.
• Käyttäjälle sisällön esittämiseen vaikuttavat algoritmit ja alustan sisällön löydettävyyteen liittyvät tekniikat tulisi olla avoimia ja kaikkien käyttäjien tarkastettavissa.
• Tämän lisäksi sisällön näkyvyyteen ei tulisi voida vaikuttaa rahallisin panostuksin. Alustaa ei voisi käyttää suoraan mainontaan, mutta kaupallista sisältöä ei tarvitsisi rajata pois. Tällainen sisältö tulisi olla tunnistettavissa ja sen löydettävyys olisi puhtaasti alustan käyttäjän mielenkiinnon varassa. Eli jos haluaa seurata esimerkiksi nimekästä teknologiayritystä, sen voi itse etsiä ja valita seuraavansa.
• Alustoilla tulisi olla faktantarkistus, jota ei ole täysin toteutettu tekoälyn tai muun automaation avulla. Lisäksi käyttäjillä tulee olla mahdollisuus osallistua itse faktantarkistukseen ja puuttua mis- ja disinformaatioksi tunnistamiinsa tapauksiin.

⠀ Koska ideoimana rajoitukset muuttaisivat oleellisesti olemassa olevien, merkittävien kokoisten, alustojen liiketoimintamallia EU:n alueella, voisi vaihtoehdoille saada samalla tilaa. Kaupallisuuden merkittävä rajoittaminen luonnollisesti vähentäisi kiinnostusta lähteä alustoja luomaan. Signal on kuitenkin esimerkki alustasta, joka toimii. Lisäksi jos pelikentän säännöt on lainattu kaikille samoiksi, olisi varmasti silti houkuttelevaa olla pienemmän kakun äärellä, kuin olematta pöydässä lainkaan.

Luin Ulkopoliittisen instituutin (UPI) työpaperin ”The EU and military AI governance: Forging value-based coalitions in an age of strategic competition” (luettavissa: https://www.fiia.fi/en/publication/the-eu-and-military-ai-governance?read).

Tekoälyn käyttö on lisääntynyt sekä siviili- että sotilasalalla, mikä herättää eettisiä ja oikeudellisia kysymyksiä. Tekoälyn uskotaan olevan jopa niin merkittävä muutostekijä, että UPI on jo aiemmin verrannut sen hallintatarvetta ydinasevalvontaan (”Nuclear arms control policies and safety in artificial intelligence: Transferable lessons or false equivalence?”, luettavissa https://www.fiia.fi/en/publication/nuclear-arms-control-policies-and-safety-in-artificial-intelligence).

Stanfordin yliopiston “Artificial Intelligence Index Report 2023” -raportin (luettavissa: https://aiindex.stanford.edu/wp-content/uploads/2023/04/HAI_AI-Index-Report_2023.pdf) mukaan “AI is expected to become a crucial component of economic and military power in the near future”. Tästä syystä Yhdysvallat ja Kiina investoivat siihen valtavasti rahaa ja osaamista. Raportin mukaan Yhdysvalloissa yksityisiä investointia tekoälyyn tehtiin vuonna 2022 noin 47 ja Kiinassa noin 13 miljardilla dollarilla. Koska pelkät puolijohteet (muuten eräs syy siihen, miksei USA salli Taiwanin päätyä Kiinan hallintaan) ja investoinnit ovat kuitenkin tarpeettomia ilman tekoälyohjelmia, maat investoivat myös tutkimukseen Raportin mukaan vuosina 2010-21 tekoälyn tieteellisistä julkaisuista lähes 40% oli kiinalaisia ja 10% yhdysvalloista (vertailuksi EU:n ja UK:n yhteinen osuus oli 15%).

Voitanee turvallisesti olettaa tekoälyn olevan niin merkittävä tekijä, että mailla, joilla on teknologiassa etu toisiin nähden, on myös turvallisuuspoliittisesti merkittävää – tai näin nämä suurvallat uskovat. Eurooppa hakenee tässä yhtälössä valistuneen sovittelevaa kulmaa. On tärkeä vähentää “asevarustelua” ja ennaltaehkäistä ja estää sellaista kehitystä, joka uhkaa planeetallemme ja ihmiskunnalle rakentevaa tulevaisuutta. Mutta toimiiko tämä strategia Euroopan kannalta? Tai onko meillä vaihtoehtoja?

“Punainen kuningatar” saa USA:n ja Kiinan kilpailemaan tässä loppuun saakka. Voittaja pääsee niskanpäälle. USA:lle se tarkoittaa vahvempaa otetta maailmasta ja Kiinalle mahdollisuutta tulla tasapäisemmäksi USA:n kanssa. En usko kummankaan hidastavan moraalisisista syistä teknolgoian kehitystä, koska ei voida luottaa toisen niin tekevän. Olemme siis samassa tilanteessa, kuin ydinaseiden kanssa. Säännöt voidaan luoda, kun merkittävillä pelaajilla on riittävät pelinappulat “molemminpuoliseen varmaan tuhoon” (https://en.wikipedia.org/wiki/Mutual_assured_destruction).

“Järjen äänen” edustaminen tässä kehityksessä on jaloa, mutta saattaa jäädä vähäiselle merkitykselle. Ehkä EU:n ja UK:n tulisi itse pyrkiä sellaiseen asemaan teknologiassa, että sen käytön säännöistä voisi tasavertaisemmin käydä keskustelua Yhdysvaltojen ja Kiinan kanssa. Tässäkin asiassa yhteistä visiota tai sen toteuttamiseen tarvittavia resursseja ei taida olla. Jäänemme siis yleisöksi seuraamaan asian kehittymistä.

” — for the first time since the inception of NATO, they will also have to consider how to ensure that the US has the capability to actually meet its commitments”

Näin päättyy Ulkopoliittisen instituutin Jyri Lavikaisen julkaisu “China as the second nuclear peer of the United States: Implications for deterrence in Europe” (luettavissa: https://www.fiia.fi/en/publication/china-as-the-second-nuclear-peer-of-the-united-states?read). Paperilla Yhdysvallat vaikuttavat täysin lyömättömältä sotilasmahdilta. Kuitenkin tilanne on kehittymässä sellaiseksi, jossa heidän huomionsa vääjäämättä tulee leviämään liian laajalle Euroopan kannalta, mikäli tilannetta ei kyetä saada haltuun.

Ukrainan sota venyy Euroopan arastellessa ottaa ratkaisevaa roolia sodassa ja Putinin hallintoa vastaan. Putin ei tule aloittamastaan sodasta perääntymään, sillä vain sen voittamalla hän varmistaa vallassa ja hengissä säilymisensä. Siksi hän vähintäänkin pitkittää sotaa niin kauan, kuin siihen vain fyysisesti kykenee, toivoen, että lännen kiinnostus ja Ukrainan resurssit loppuvat ennen Putinin ”biologisia robotteja”.

Samaan aikaan sisäiset erimielisyydet kasvavat yleisesti ja erityisesti Yhdysvalloissa, jossa Trump vaikuttaa todennäköisimmältä seuraavalta presidentiltä. Trumpin aivoituksista Euroopan puolustukseen sitoutumisesta ei suuri yleisö voi kuin arvailla. Euroopan tukeminen ei ole suosiossa kansan keskuudessa Yhdysvalloissa (luonnollisesti) samalla tavalla, kuin lähellä Venäjää elävien keskuudessa. Hän voisi hyvinkin olla kiinnostunut lopettamaan Ukrainan sodan ”diilillä” Putinin hallinnon kanssa. Hänelle tämä voisi olla yksi huolenaihe vähemmän valmistautuessaan konfliktiin Kiinan kanssa. Hän ei ehkä välittäisi ratkaisun pidemmän jänteen seurauksista. Euroopan maat olisivat myös hänelle tärkeitä liittolaisia Kiinan ”idän akselia” vastaan, mutta Trumpin tapa pyrkiä ratkaisemaan konflikti ei välttämättä olisi Euroopalle (ja Ukrainalle) riittävä.

Yhdysvaltojen sisäisen tilanteen ja Ukrainan sodan lisäksi erilaisia konflikteja on syntynyt tai muhimassa ympäri maapalloa: Israel, Punainen meri, Korean niemimaa ja tietysti Taiwan. Ne syövät tiedustelun resursseja ja lisäävät tarvetta ennaltaehkäiseville toimille, jotka sitovat joukkoja ympäri maapallon. Jos Kiina päättäisi edetä Taiwanin kanssa, ei Yhdysvalloilla olisi mielestäni muuta mahdollisuutta, kuin pyrkiä tämä estämään kaikin keinoin. Tämä sitoisi heidät vahvasti Aasiaan jättäen nämä muut konfliktit (ja Euroopan) ratkaisemaan asiat itse.

Euroopan tulisikin ottaa vastuu omasta turvallisuudestaan asettamalla selkeäksi tavoitteeksi voittaa Ukrainassa ja tehdä selväksi, ettei Putinin ja tämän hallinnon kanssa tulla tekemään yhteistyötä nyt tai jatkossa. Suhteiden parantaminen Venäjään voisi alkaa vasta, kun siellä on uusi hallinto, joka sitoutuu Euroopan kanssa yhtäläisiin arvoihin. Tällöinkin luottamuksen rakentaminen kestäisi sukupolvia, mutta se olisi mahdollista. Onko tämä kehityskulku mahdollinen? Ehkä. Onko se todennäköinen? Ei.

Venäjän nopea lyöminen Ukrainassa toisi myös tilaa hengittää kiristyneeseen tilanteeseen Kiinan kanssa. Yhdysvalloilla olisi yksi rintama vähemmän mietittävänään, eikä Euroopankaan tarvitsisi pohtia Yhdysvaltojen sitoutumista, jos sillä olisi itsellään tilanne hallinnassa. Ongelma on kaiketi siinä, että jos Ukrainan sota paljasti Venäjän paperitiikerin, paljasti se myös Euroopan kyvyttömyyden puolustaa itseään. Tämän kyvyn rakentaminen vie aikaa. Sillä olisi kuitenkin jo kiire.

Sanna Marinin ääneen lausuttu itsestäänselvyys (https://www.hs.fi/politiikka/art-2000010146076.html), “Putinista on päästävä eroon”, herätti jälleen kysymyksen siitä, miksei Suomen hallitus yhdessä Euroopan, ennen kaikkea, Saksan ja Ranskan kanssa, aseta samaa tavoitetta.

Jotta rakentava yhteistyö ja kestävän tulevaisuuden rakentaminen planeetallamme voi jatkua, on Putinin hallinnon ensin lakattava olemasta. Tämä vaatinee samanlaista luhistumista, jonka Hitlerin Saksa ja Japani kokivat toisen maailmansodan jälkeen.

Putin jatkaa Ukrainan sotaa elämänsä loppuun asti, koska tietää sodan häviön tietävän:

1. hänen kuolemaansa ja

2. Venäjän luonnonvarojen siirtymistä kiinalaisten haltuun, ellei USA saa maata hallintaansa (mikä ei tapahdu ilman sotatoimia).

Tilanne on jumissa Putinin hallinnassa olevan ydinasearsenaalin vuoksi.

Pelko on lamaannuttanut Euroopan entiset suurvallat. On lannistavaa seurata näiden maiden flegmaattisuutta asian ratkaisemisessa. Ehkä britit saavat jossain vaiheessa tarpeekseen ja ryhtyvät primus motoriksi ainoassa toimivassa ratkaisussa tähän konfliktiin.

Euroopan konfliktin ratkaiseminen on tärkeää ei pelkästään itsemme vuoksi, vaan sen, että ilman sotatoimia Venäjä siirtyy Kiinan hallintaan. USA haluaa säilyttää maailman yksinapaisena, jossa USA on maailmanvalta. Kiina taas haluaa muuttaa yksinapaisen maailmanjärjestyksen, jossa he ovat vähintään USA:n rinnalla.

Tätä USA ei salli ja se merkitsee yhteenottoa, jonka valmistelut ovat oletettavasti puolin ja toisin käynnissä. Tästä näkyviä merkkejä ovat erilaisten konfliktien käynnistyminen aivan viime kuukausien aikana useiden USA:n liittolaismaissa tai näille tärkeillä alueilla: Ukrainan lisäksi Israel, Punaisen meren tilanne, Pohjois-Korean uhkailut Etelä-Korealle, Taiwanin kireä tilanne.

Euroopan on ratkaistava nopeasti kriisi omalla maaperällään, jotta emme joudu yllätetyiksi konfliktien pitkittyessä ja laajetessa.