On raskas rakastaa
Tämä on kaikille teille, jotka olette olleet rakastuneita, uupuneita ja vihaisia.
Rakkaus.
Kaikki oleellinen siitä on sanottu, mutta silti siihen ei osaa varautua. Se on etuoikeus ja kutsumustehtävä, eikä sitä voi teeskennellä sen pidempää, kuin voi olla hengittämättä.
Ihastuminen ei ole rakkautta, vaan eräänlainen psykoosi. Rakkaus ei myöskään ole välittämistä – ainakaan pelkästään. Toisesta välittäminen on liian epämääräinen tapa ilmaista asia. Se jättää tulkinnanvaraa ja soveltuu lähes kaikkeen omaishoidosta sympaattisiin ajatuksiin.
Rakkautta on kantaa huolta, vaikkei muuta olisi ja opettaa, vaikkei toinen halua oppia. Se on lahja ja taakka. Sitä toivoo ja haluaa olla ilman samaan aikaan. Sitä ei voi laskea, mutta se on arvokkain asia planeetallamme. Se ei myöskään voi olla uhraus, vaikka se joskus tuntuu siltä.
Omien virheiden kokeminen ja niiden katumuksen läpikäyminen yhä uudestaan on rakastamisen ytimessä. Se tuntuu pahalta, muttei niin pahalta, kuin virheiden aiheuttama vahinko rakkauden kohteelle. Se onkin paholaismainen kierre, johon ei saa turtua, koska silloin on rakkaus kuollut. On vain opittava tekemään vähemmän virheitä.
Rakkaus on eräänlaista masokismia ilman välitöntä nautintoa. Nautinto viipyilee ja antaa odottaa itseään. Siihen voi mennä ihmisikä.
Rakkaus ei ole isoja asioita, vaan valtava palapeli pienillä osilla. Kun rakastaa kauan, pystyy katsomaan näitä palasi kauempaa ja näkee niiden kauniin, hauskan, mutta myös melankolisen hahmon. Sitä katsellessa muistaa, miksi olikaan rakastunut alunalkaen.
Rakkaus ei aina tunnu hyvältä, eikä sen ole tarkoituskaan. Jos sitä ei jaksa, ei ole koskaan rakastanutkaan.