Miksi Suomen on haettava NATO-jäsenyyttä?
Tämä on aihe, jonka käsittelemättä jättäminen estää minua kirjoittamasta muusta. Aihe on liian keskeinen omani ja lähipiirini turvallisuudentunteelle, jotta pystyisin samalla kirjoittamaan kasvun jälkeisestä maailmasta (seuraavasta teemasta). Siispä hoidan tämän alta pois. Voi jopa olla, että kasvun jälkeinen maailma keskittyy turvallisuuspoliittiseen näkökulmaan ajattelemaani enemmän.
Vakaasta maailmasta
Kevääseen 2022 asti olin ajatellut eläväni elämäni vakaassa maailmassa, jossa konkreettinen sodanuhka minulle ja perheelleni elinaikanamme oli pelkästään jonkinlainen mielenkiintoinen hypoteesi. Sodista oli tullut kauppasotia ja väkivallanuhka oli lähinnä rikollisten palkka tai jotain, mitä tapahtuu kehitysmaissa. Ymmärrän toki, että sivuutan tässä “kehitysmaat” täysin. Se on oman ajatteluni vaillinaisuutta. Pahoittelut siitä.
Putin osoitti käsitykseni olleen äärimmäisen naiivi. Vaikka olen ollut kiinnostunut turvallisuus- ja ulkopolitiikasta, en ole tosissaan uskonut Venäjän olevan sellainen raakalaismainen hallinto, kuin mitä heidän toimensa Ukrainassa ovat maailmalle ja ennen kaikkea Ukrainan kansalle, nyt osoittaneet.
Kannaltamme vakaa maailma on jälleen suunnattoman työn takana ja edellyttää muun muassa Venäjän hallinnon täydellistä vaihtumista. Tämä tehtävä on äärimmäisen vaikea ja vain Venäjän kansan tehtävissä. Sillä välin meidän muiden täytyy valitettavasti varmistaa muilla keinoin joutumatta mielivaltaisen diktaattorin ja tämän seuraajien vaikutuksen kohteeksi.
Maantieteen vanki
Suomella on yli 1000 km yhteistä maarajaa Venäjän kanssa, jaamme Itämeren ja pohjoisessa odottavat arktisen alueen hyödyntämättömät rikkaudet. Ne ovat tosiasioita, jotka vaikuttavat tulevaisuuteen 100 vuoden aikana ja joiden kanssa joudumme valintamme tekemään.
Ovatko Putinin toimet Ukrainassa 2022 antaneet todisteita luottaa siihen, etteikö seuraavan 50–100 vuoden aikana Venäjän nykyhallinto tai sen seuraaja pyrkisi käyttämään sotilaallista voimaa tai sen käyttämisen uhkaa pyrkimyksissään Itämerellä ja arktisella alueella?
Yksinjäämisen pelosta
Jonkinlainen kokemus Suomen talvisodasta vuodelta 1939 on ollut se, että emme halua jäädä koskaan enää yksin. Tätä on toisteltu mediassa nyt pitkästymiseen saakka. Silti se on äärimmäisen relevantti asia. Ukraina on joutunut ja joutuu häätämään venäläiset itse, vaikka saavatkin apua lännestä. Mikäli joudumme Venäjän aggression kohteeksi, emme halua joutua olemaan yksin. Viisimiljoonainen kansa 140-miljoonaista vastaan on tosiasia, joka ei ole puolellamme.
Liittoutumattomuuden arvo
Nyt kun “naamiot on riisuttu”, mikä arvo tarkalleen ottaen liittoutumattomuudella on? Mielikuvani on ollut, että keskeisiä argumentteja sen puolesta ovat olleet i) olla ärsyttämättä Venäjää (“suomettuneet”) tai ii) olla olematta osa Yhdysvaltojen hegemoniaa lähinnä eettismoraalisista syistä (“vasemmisto”). Nämä ovat entisessä maailmassa tuoneet sitä ulko- ja turvallisuuspoliittista liikkumatilaa, jota olemme tarvinneet. Tilanne on kuitenkin muuttunut oleellisesti.
Venäjän ärsyttämisellä ei enää ole merkitystä. Avoimen aggressiivista ja autoritaarista hallintoa ei voi miellyttää itsenäisyyttä säilyttämällä. Lisäksi Euroopan puolustus nojaa jo nyt Natoon (“ei ole EU:n omaa puolustusta”). Naton ulkopuolisena vaihtoehdoksi jäisi siis olla yksin Venäjän kiristettävänä.
Kuten julkinen mielipide Suomessa on nyt osoittanut, emme enää näe Venäjän rajanaapurina mahdollisuutta liittoutumattomuuden luksukseen.
Pallokala
On myös argumentteja, että pystyisimme puolustautumaan hyvin myös yksin – että liittoutuminen ei toisi tähän muutosta. On äärimmäisen tärkeää, että kykenemme uskottavalla tavalla puolustamaan itse maatamme. Siitä ei ole edes kysymys – että voisimme olla pärjäämättä yksin. NATO-jäsenyys ei tarkoita tietenkään Suomen itsenäisyyden puolustamisen ulkoistamista yhdysvaltalaisille. Koska Suomeen hyökkäyksen hinnan on oltava Putinille liian kova (tämä kynnys tuntuu kasvavan ja kasvavan), NATO antaisi Suomen oman uskottavan puolustuksen rinnalla tähän riittävästi tukea.