Festina lente

Helsingin sanomissa on ollut helmikuussa 2023 useampi mielipidekirjoitus vanhempiinsa pettyneiden lasten näkökulmasta ja ne olivat kirvoittaneet paljon kommentteja. Aihe on tärkeä, ja siksi koen tarpeelliseksi kirjoittaa oman nöyrän mielipiteeni.

Mielestäni vanhemman vastuuseen liittyy oikeastaan vain kaksi asiaa, eikä näistä ensimmäinen ei edes liity varsinaisesti vanhemmuuteen vaan ihmisenä olemiseen. Jokainen meistä on lopulta vastuussa omista teoistaan, oli tausta tai ympäristö mikä tahansa. Jollekin, jota on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti, voi tuntua oikeutetulta toimia itse epäoikeudenmukaisesti. Tekoon ryhtyjä on aina vastuussa tekonsa seurauksista (moraalisesti ja myös juridisesti) riippumatta siitä, mikä tausta niihin on ajanut. Selittäviä asioita voi ja kannattaa ymmärtää, mutta vääriä tekoja ei tarvitse hyväksyä – etenkään lasten vanhemmiltaan.

On äärimmäisen julmaa (varsinaisten julmien tekojen lisäksi) kasvattaa lapsi ja jättää hänen taakakseen kasvaa yli siitä epäoikeudenmukaisuudesta, jota hän on vanhemmiltaan vastaanottanut. Sitä ei voi kuitenkaan sivuuttaa – on jaksettava olla itse oikeamielinen kokemistaan vääryyksistä huolimatta. Tätä tarkoittaa vanha sanonta siitä, että “lapset maksavat vanhempiensa synnit.”

Myös toinen asia on yksinkertainen. Vanhemman rakkaus ja vastuu omista lapsistaan tulee aina olla pyyteetöntä ja yksisuuntaista. Lapsi ei ole vanhemmilleen velkaa mitään, ei mitään. Vanhemman vastuulla on kasvattaa lapsi sellaiseksi, että hänestä voi joskus tulla vastuunsa kantava aikuinen, ja aikanaan halutessaan ja luonnon salliessa vanhempi. Ei riitä, että lapsi säilyy hengissä 18-vuotiaaksi, vaan vanhemman moraalinen vastuu jatkuu aina siihen saakka, kun tämä ihmisenalku tuntee voivansa ja pystyy kantamaan vastuunsa. Jos vanhempi arvio suhdettaan lapsiinsa jonkinlaisen kaupankäynnin mekanismein (“virheistäni huolimatta hoidin sinua ja nyt sinä kiität minua näin”), on hän armotta hukassa.

Mielipidekirjoituksissa (kuten tässäkin) on yleensä se ongelma, että kuulemme vain yhden näkökulman asiaan, joka on useimmiten paljon monisyisempi. Asiasta voi silti keskustella filosofisella tasolla, olettaen osapuolten pysyvän totuudessa kertomuksissaan. Esimerkiksi eräs kommentoija otti esille kirjoittajien “armottoman” tavan katkaista välit heitä kaltoin kohdelleisiin vanhempiinsa. Tässä esitettiin, että tässähän lapsi “hylkää” vanhemman, vaikka vanhempi oli (tässä esimerkissä päihdeongelmistaan riippumatta) ollut osana lapsen elämää tämän aikuisuuteen saakka. Läheisen tai kenen vain hylkääminen on äärimmäisen rankka teko, eikä sellaiseen ryhdytä keveistä lähtökohdista.

Pyytäisin edellisen kommentoijan tavoin ajattelevia vanhempia (ja miksei muitakin) harkitsemaan edellistä kahta vanhemmuuden vastuun näkökulmaa. Mikäli molemmat olisivat täyttyneet “hylkääjän” elämässä, hän tuskin olisi näin toiminut tai asiasta kirjoittanut.