Itselleni
Jäin miettimään, onko keisarilta lainattu nimi liian ylevä miehelle, jonka esikuvat ovat lastenkirjoista. Ehkei sillä ole väliä. Kirjoitanhan vain itselleni. Ja nuo esikuvat ovat muutenkin aivan liian hyviä keisareiksi.
Kunnianhimo ilman toimeenpanoon yllyttävää kiinnostusta on pirullinen riesa. Pahiten se kiusaa minua syksyisin. Unelmat ovat ehtineet kukkimaan kunnes alkavat jälkeen kuihtumaan pois. Toisin kuin ruska, tässä ei kuitenkaan ole mitään kaunista. Jäljelle jää vain siivoamisen riesa sekä nalkuttava ajatus siitä, miksi ihmeessä kuvittelen niiden kestävän tällä kertaa talven yli.
Vaikka olen oppinut, etten ole yksin samassa tilanteessa, se ei lohduta, mutta on jollain tavalla lohdullista ymmärtää, ettei tämä vaivaa vain minua. Toisaalta nyt ei ole mahdollista olla edes kiinnostavalla tavalla mielenvikainen.
Olen aikuisikäni etsinyt syytä kirjoittaa kirja. Olen ollut vakuuttunut, ettei elämässäni tai ajatuksissani ole mitään sellaista, jota edes itse – tai varsinakaan itse – haluaisi lukea. Saatat ehkä tuntea sellaisen ihmisen, joka kertoo pitkiä tarinoita arjestaan tavalla, joka antaa vinkin yllättävästä loppuhuipennuksesta. Mutta viimeistään vartin päästä ymmärrät, ettei huipennusta ole. On vain se tavallinen asia. Saatat ehkä olla itsekin sellainen ihminen. Hauska tutustua! Olet löytänyt toisen.
(No niin. Keskustelen itseni kanssa tällä kuvitteellisen kirjan sivuilla. Ehkä minulla on vielä toivoa saada nimikkosyndrooma.)
Olen oppinut kuitenkin jotain. Joku kiinnostavampi ihminen kirjoitti että jos ei ole jotain kiinnostavaa mitä on tehnyt, voi kirjoittaa siitä, miten on muuttunut. Ehkä hän halusi vain lohduttaa meitä fantasioissaan kirjailijoina eläviä. Mutta jollain tavalla tuossa on ideaa. Toisaalta hän ei kertonut, voiko muutos olla yhtä tylsä kuin kertoa harrastavansa roskien viemistä. Se olisi kyllä kiinnostavaa.
Olen kuitenkin muuttunut ja voisin kirjoittaa siitä. Oma muutokseni liittyy siihen, miten esikuvani ovat muuttuneet. Osa on pysynyt samoina, mutta jotkut ovat muuttuneet tavalla, jota en olisi nuorena aikuisena osannut arvata.
Olen lapsesta asti halunnut isäksi. Kerroin hankkivani 10 lasta, koska lastenohjelman taikurilla oli ainakin sen verran. Tai jotain sen suuntaista. Sittemin tuo tavoite on muuttunut maltillisemmaksi ja toteutunut ainakin toistaiseksi tyydyttävällä tavalla.
Vasta isäksi tultuani ymmärsin, että isänä oleminen on kaikkea muuta, kuin arkinen asia. Tai oikeastaan nimenomaan arkiset ovat asiat ovat kaikista tärkeimpiä ja välillä niin helvetin vaikeita arvostaa. Olin 30 vuotta varma, että vanhemmuus ei voi olla tavoite. Jokainen mies, jolla on ehjät siittiöt voi tulla isäksi. Ei asia, jonka voi päissään kehnojen päätösten seurauksena saada aikaan vahingossa, voi olla järin kummoinen asia.
Sen sijaan kaikki esikuvani olivat rakentaneet jotain suurta, ainutlaatuista ja kallista. Ja monet olivat lisäksi vanhempia. Myöhemmin opin monen heistä olevan surkeita siinä. Ja he lakkasivat olemasta esikuviani. Mitein voisin ihailla jotain, joka on satuttanut omia lapsiaan? Ehkä vanhemmuus ei olekaan niin helppoa, jos omien pienten maailmojensa keisarit eivät kykene siihen.
Vanhemmuus ja arkiset asiat eivät kuitenkaan kutkuta älyllistä kunnianhimoa kovin pitkään. Universumi osaa olla kettumainen järjestelijä. Kaikista tärkeimmät asiat ovat tylsiä, huonot seuraukset houkuttelevat ja tyytymättömyys ei lopu koskaan. Miksi ne asiat, mitä ei voi saada tai tarvitse, kiinnostavat enemmän, kuin mitä jo on? Elämä vain taitaa olla sellaista.
Ei minulla ole tähän ratkaisua. Miten tylsää! ”Puuduttava kertomus ilman luvattua loppuhuipennusta.” Paitsi, että eihän sitä kukaan luvannut. Se on se tyytymätön pieni ääni päässäsi, joka tarvitsee kliimaksin paskalla käymiseenkin. Oman elämäsi Dorian Grey, jota pitämään asioissa tarvitaan parempia ihmisiä. Tai eläimiä.
Nykyiset esikuvani ovat kirjoittaneet Lingren, Janson, Grahame ja Nordqvist. Yksi pienistä äänistäni on Muumipappa, joka haluaa joskus olla Nuuskamuikkunen ja joskus ihan vain oma itsensä. Tai oikeastaan tuohan on vain Muumipappa. Olen ollut Pesonen ennen ja jälkeen Viirun. Herra Melkerson muistuttaa, että hyvä isä saa olla myös välillä heikko. Olen myös jo ehtinyt oppimaan, että myyrä, vesirotta, mäyrä ja konna voivat olla sama eläin.
Haen nykyään ohjeita elämään heiltä. Se ei toimi aina, mutta välillä se auttaa. Kun vituttaa, aurinko ei paista päivälläkään ja haluaisi sytyttää kaiken tuleen, pitävät nuo hahmot kädestä. He jaksavat päivästä toiseen muistuttaa, että paremmat ihmiset jaksavat olla parempia, vaikka se ei olekaan aina kiihottavaa, vaan koska se on oikein.