Ajatuksia Juha Seppälän Merille-kirjasta
Mökille tullessa havahdun aina ensimmäisenä hiljaisuuteen. Meren äänet kuuluvat urbaanin kohinan tilalla. Harmaa- ja kalalokkien kakofonia toivottaa minut tervetulleeksi kotiin, kuin antiikin keisarin konsanaan. Ne muistuttavat siitä, miten onnekas olen.
En ole aiemmin lukenut Juha Seppälän kirjoja. Rehellisesti täytyy heti myöntää, etten ole ollut kaunokirjallisuuden suurkuluttaja ja vielä vähemmän suomalaisen sellaisen. En kerro tätä ylpeydellä. Se on vain tosiasia, joka silloin tällöin herättää minussa ristiriitaisia tunteita.
Kuitenkin aika-ajoin löydän inspiraation lukea kaunokirjallisuutta. Lukeminen ei voi minulle koskaan olla tehtävä. Silloin siitä ei tule mitään. Mutta kun halu lähtee sisältä, ahmin kirjan hetkessä. Näin kävi Juha Seppälän Merille-kirjan kanssa.
Luin kirjasta arvostelun. Inspiraatioon riitti tällä kertaa kuvaus kirjan miljööstä: merenrantamökki. Olin käymässä mökillä useamman kuukauden tauon jälkeen. Tuon silloin tulevan matkan unelmointi kaiketi oli osatekijä haluun lukea kirja.
Kohta “En voinut kokea sitä, että ihmiset, jotka saivat syliinsä lapsenlapsen, hyväntuoksuisen olennon, tiesivät sillä sekunnilla, miksi olivat eläneet, ketä varten säästäneet rannalta löytynyttä pyöreää, valkoista kiveä.” sai minut herkistymään siten, että minun oli pidettävä hetken tauko. Ei siksi, etten voisi saada lapsenlapsia, vaan jokin valkeassa kivessä osui ja upposi jo kokemukseeni omasta pojastani.
Muutoin Merille on kevyt ja nopea lukea. Kirja kertoo vanhoista miehistä. Ehkä aihe on minulle kevyt, koska olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni pääasiassa vanhempien ihmisten seurassa. Iäkäs seura vanhentaa. Kaipa siksi olen ollut osin ikäistäni kypsempi koko nuoruuteni. Toisaalta olen ollut kankea tavoilla, joita ikäiseni eivät ole olleet. Tämä ei aina ole ollut helppoa. Ei se ole vieläkään, mutta keski-ikää lähestyessä minäni sulautuu jo elettyjen vuosien peittoon.
Huomaan, etten kerro paljon kirjasta. Ehkä se on tarkoituksenikin. Ystäväni kuvaili hyvän kaunokirjallisuuden lukemista “toisen elämän elämiseksi, jonka voi jättää tauolle ja jonne voi palata sopivalla hetkellä takaisin”. Mielestäni tuo on osuva ja kaunis tapa kuvata tämänkin kirjan lukemisen kokemusta.
Kirjan henkilöiden elämää seuratessa löydän itseni kuitenkin tutkimassa omaa elämääni ja siksi ajaudun siitä kirjoittamaan. Päähenkilö sanoo, ettei vanhoista ihmisistä kirjoiteta. En tiedä, pitääkö väittämä paikkansa muualla kuin hahmon mielikuvituksessa. Yhtä kaikki, vanhoista ihmisistä tulisi kertoa enemmän. Elän yhä niiden viisauksien mukaan, jotka liian aikaisin poismenneet isovanhempani minulle opettivat noina lapsuuden unohtumattomina kesinä merenrantamökillämme.