Yhteiskunta ei voi pakottaa innovaatiota. Tämä tosiasia tulee ensimmäisenä mieleeni Suomen maahanmuuttopolitiikasta kansantalouden ongelmien ratkaisemisen kontekstissa keskusteltaessa. Jollain tavalla ajatus on aina se, että kansantaloutemme ongelmat ratkeavat ulkomaalaisella työvoimalla.

Ymmärtääkseni ulkomainen työvoima kansantalouden kasvun nopeuttajana toimisi vain sellaisessa tilanteessa, että Suomeen tulisi tänne kannattavaa (mielellään vienti-) liiketoimintaa perustavia yksilöitä tai sellaista puuttuvaa osaamista, joka kääntyisi suomalaisyrityksissä kannattavaksi(vienti)liiketoiminnaksi. Ongelmana tässä lienee se, ettei tämä toteudu.

Orpon hallituksen aikana on alkanut (syystäkin) keskustelu siitä, heikkeneekö Suomen maine muun muassa niin kutsutun “kolmen kuukauden säännön” myötä. Vaikka erityisesti Perussuomalaisten ajama ja Kokoomuksen sallima politiikka lienee heikentänyt maakuvaa, ongelma on kuitenkin sekä syvempi että vanhempi.

Eräs keskeinen syy saattaa löytyä puhtaasti väkiluvustamme: todennäköisyys menestyvän liiketoiminnan syntymiselle pienestä kansasta (ja taloudesta) on, no, pieni. Suurempi kansa ja talous saattaa keksiä innovaatiota todennäköisemmin. Ehkä valtiot ja taloudet toimivat eräänlaisten planeettojen tapaan, joiden menestymisen mahdollisuudet ovat painovoima, joka kerää ihmisiä ja osaamista puoleensa.

Vaikka Suomessa on objektiivisesti todettuna hyvä elää, eivät menestymisen mahdollisuudet ole verrattavissa suuriin talouksiin, kuten Yhdysvaltojen. Onkin hankalaa, jos vetovoimatekijäksi jää pelkkä “hyvinvointiyhteiskunta”, sillä sen vaarana on tästä hyötyvien, kuin sitä toteuttavien kertyminen jo kuormittuneeseen yhteiskuntaan.

Vaikkei tilanne todellisuudessa kait näin inhorealistinen ole, on kotouttaminen Suomessa kansalaiskokemuksella arvioituna silti heikkoa. Suomeen saapuva potentiaalinen, ulkomainen työvoima ei opi kieltä, eikä työllisty. Tähän liittyvät lieveilmiöt ja yleisesti vaikeammat ajat voivat lisäävät vastakkainasetteluja ja vahvistavat ennakkoluuloja.

On vaarallista, että emme kaikki pysty hyväksymään tosiasiaa, että yhteiskuntamme väestörakenteen vääjäämättömästä muutoksesta. Kotouttaminen on tässä kriittistä ja kotoutumisen onnistumisessa jokainen Suomessa asuva on vastuussa. Tästä huolimatta politiikkaa ulkomaisen työvoiman saamiseksi tulisi tehdä siten, että Suomi saa tarvitsemaansa vientiteollisuutta luovaa kriittistä osaamista, ja että saapuva työvoima on tasapainossa kykyymme heitä kotouttaa.

Kirjoitin tämän vastauksen eräälle, mutten pystynyt sitä järkevästi julkaisemaan kyseisellä alustalla. Hän ehdotti yhteisesti sovittua globaalia BKT:n laskua. Ajatusleikkinä toimivassa ideassa on kuitenkin valtavia oletuksia, jotka ovat oman käsitykseni mukaan ristiriidassa ihmisluonnon kanssa. Kirjoitin yksilön valintojen merkityksestä kansainvälisten sopimusten rinnalla.

Vaikka kuluttajat ovat vastuussa valinnoistaan, se ei tosiaan riitä ratkaisemaan ongelmaa. Valtioiden tulisi osallistua asiaan ja ohjata liike-elämää kantamaan osansa kustannuksista, jotta vastuullinen kuluttaminen ei jäisi vain taloudellisesti onnekkaiden harrastukseksi. Olen kuitenkin pessimistinen suurvaltojen sitoutumisen suhteen. Mikäli suuret markkinat vaatisivat muutosta, tilanne voisi olla toinen.

Valinnoilla on kuitenkin merkitystä, vaikka tarjonnassa olisi rajoitteita. Kun jätämme hankkimatta tai tekemättä asioita, jotka kuluttavat energiaa, kokonaiskulutus vähenee vääjäämättä. Tässä on joitakin esimerkkejä, joita suurin osa paljon kuluttavasta väestöstä voi toteuttaa. Esimerkit eivät ole ehdottomia eivätkä sovi kaikille, mutta niillä on näkyviä vaikutuksia erityisesti suurimpiin hiilidioksidipäästöistä vastaaviin toimialoihin:

• Asuminen: Pienemmät, energiatehokkaammat asunnot.
• Ravinto: Lihansyönnin vähentäminen ja luonnonmukaisesti kasvatettujen kasvisten suosiminen.
• Vaatteet: Samojen vaatteiden pitkäaikainen käyttö, fyysisesti kestävien vaatteiden valitseminen ja vaatteiden korjaaminen uuden ostamisen sijaan.
• Liikkuminen: Jalan, pyörällä ja julkisella liikenteellä kulkeminen.
• Teknologia: Älypuhelinten ja muiden laitteiden käyttöiän pidentäminen ja digitaalisten palveluiden käytön vähentäminen.
• Vapaa-aika: Aineettomien elämysten suosiminen, vapaa-ajan lentämisen lopettaminen ja turhan tavaran hankinnan vähentäminen.

Ongelmana on, että kulutus ja tuotanto ovat tällä hetkellä suurempia kuin mitä planeetta kestää, tarjoten samalla kaikille ihmisille hyvät elinolosuhteet. Yritykset pyrkivät edelleen tuottamaan yhtä paljon tai enemmän, mutta “eettisemmin”. En usko, että yritykset kantavat riittävästi vastuuta, ellei vastuun laiminlyönnistä aiheudu niille todellsita taloudellista haittaa. Ongelmaa ei voida ratkaista pelkästään paremmilla vaihtoehdoilla, vaan yksinkertaisesti kuluttamalla vähemmän yksilötasolla. BKT:n lasku kaiketi käytännössä tarkoittaisi tätä, ja se lähtee jokaisesta meistä.

“Well, in our country,” said Alice, still panting a little, “you'd generally get to somewhere else—if you run very fast for a long time, as we've been doing.”

“A slow sort of country!” said the Queen. “Now, here, you see, it takes all the running you can do, to keep in the same place. If you want to get somewhere else, you must run at least twice as fast as that!“

Acemoglu ja Robinson kirjoittavat kirjassaan Kapea käytävä vallasta seuraavasti: “Jos valtion ja eliitin valta kasvavat valtiossa liian suureksi, päädytään despoottiseen Leaviathaniin. Jos se heikkenee, Leviathan katoaa.” Leviathanilla he tarkoittavat poliittista eliittiä, kuten hallitsijoita, poliitikkoja ja johtajia, sekä niihin suhteettoman paljon vaikuttavaa taloudellista eliittiä. Kirjan keskeisin argumentti on Leviathanin “kahlitsemisen” merkityksessä. Se tarkoittaa valtion ja yhteiskunnan keskinäinen vallan pitämistä tasapainossa. Valtio ei saisi alistaa yhteiskuntaa, eikä päinvastoin.

Tämän mahdollistamiseksi on tehtävä yhteistyötä, joka edellyttää koko yhteiskunnan laajaa osallistumista politiikkaan. Tämä on huomattavan vaikeaa jakautuneessa yhteiskunnassa. Jos yhteiskunta jakautuu, voi siitä seurata sen “jakautuminen itseään vastaan”: yhteiskunta lakkaa toimimasta kollektiivisesti epäilee kaikkia, jotka yrittävät vaikuttaa politiikkaan. Tämä on äärimmäisen vaarallista. Onhan Leviathanin kahlitsemisessa kyse juuri laajasta yhteistyöstä ja osallistumista politiikkaan, osallistumisen keskittymisen sijaan.

Acemoglu ja Robinson esittävät kahlitun Leviathanin olevan samassa tilassa, kuin organismit Punaisen kuningattaren hypoteesissa: valtio ja yhteiskunta ovat jatkuvassa kilpajuoksussa keskenään, sillä jos juoksu pysähtyy, lähtee Leviathan luisumaan irti kahleistaan. He esittävät, että kahleiden säilyttäminen on jatkuvaa työtä, joka vaatii yhä enemmän työtä pysyäkseen edes ennallaan. Kuten Liisa ihmemaassa joutui juoksemaan pysyäkseen paikallaan.

Parantaaksemme maailmaa meidän olisi kyettävä juoksemaan kaksinkertaista vauhtia Leviathaniin nähden. Tämä ei ole mahdollista, ilman massiivista yhteistyötä. Se taas edellyttäisi täysin yhtenäistä näkemystä siitä, mitä “parempi maailma” olisi. Tämä ei ole mahdollista saavuttaa ilman konkreettista, ymmärrettävissä olevaa, yhteistä eksistentiaalista uhkaa.

Lähteet

• Carroll, Lewis: Through the Looking-Glass and What Alice Found There, Chapter 2
• Daron Acemoğlu, James A. Robinson, The Narrow Corridor: States, Societies, and the Fate of Liberty